Sosiaalinen media




Tilaa Avoinvirta sähköpostiisi

Sähköposti:

Palvelun tarjoaa FeedBurner

AVO-hankkeessa tapahtuu

Avoinvirta-blogin tuoreimmat blogikirjoitukset voit tilata myös sähköpostiisi.

AVO-julkaisuja

Lisää AVO-aineistoja AVO-wikissä


AVO-hankkeen tapahtumia

Lisää AVO-tapahtumia AVO-kalenterissa ja AVO-webinaarit-sivulla


Onko opiskelijoilla ja opettajilla tietoa digitaalisen yksityisyyden suojaamisesta? (eOppimaan)

Opiskelussa ja opetuksessa käytetään koko ajan yhä enemmän oppilaitosten ulkopuolisia  verkkopalveluja ja omia laitteita. Usein syynä on se, että sosiaalisen median palveluissa prosessit yksinkertaisesti vain toimivat niin sujuvasti ja helposti. Digitaalisten ympäristöjen ja työvälineiden ajatellaan usein olevan itseisarvo sinänsä ja laajentavan oppimista opiskelijoiden ja opettajien välisestä suljetusta tilasta johonkin avoimempaan ja lähtökohtaisesti edistyksellisempään tilaan. Tästähän ei kuitenkaan ole mitään takuita olemassa. Kysymykseni kuuluukin: Onko opettajilla ja opiskelijoilla riittävästi tietoa oman ja muiden yksityisyyden suojaamisesta verkkoympäristöissä? Väitän, että ei ole.
Facebook ei ole kiinnostunut söpöistä koirakuvista, joita
julkaisen. Vaan ihan muusta käyttäjien verkkoaktiivisuudesta.
Prisman Studio:ssa Yle 1:llä käsiteltiin 9.9 digitaalista yksityisyyttä (saatavilla ainakin tällä hetkellä Yle Areenassa). Ohjelma kannattaa ehdottomasti katsoa, jos oma nettikäyttäytyminen vähänkin askarruttaa. Mikäli haluat vielä syvällisemmin paneutua asiaan, lue Brunilan ja Kallion toimittama kirja Verkko suljettu – Internet ja avoimuuden rajat. Tulet huomaamaan, että kaikesta Internetin käytöstä jää jälki ja monessa palvelussa me käyttäjät itse annamme monenlaisia tietoja itsestämme. Tiedot käyttäjistä kasaantuvat isoille yrityksille kuten Google, Facebook ja Twitter. Nämä tarjoavat meille personoituja palveluja, mutta kolikon kääntöpuoli on, että tietojamme kerätään ja varastoidaan sellaista käyttöä varten, josta itse emme ole tietoisia tai johon emme voi vaikuttaa. Personoidut palvelut itseasiassa myös eristävät meitä uusilta asioilta ja voivat johtaa sosiaaliseen kuplaan, jos toimimme vain itseä kiinnostavien ihmisten ja asioiden parissa.
Sosiaalisen median käyttö oppimistilanteissa muuttaa valtasuhteita koulussa, kun opiskelija voi esimerkiksi hakea ajankohtaisen tiedon luennolla netistä tai liittyä muihin opiskelijoihin ja työelämäkumppaneihin ilman opettajaa välittäjän roolissa. Tosiasiassa kuitenkin voi olla niin, että siirrymme vain toisenlaisen vallan ja valvonnan alaisuuteen, kun käytämme sosiaalista mediaa. Sosiaalisen median oppaiden olisi syytä olla opiskelijoiden ja opettajien jokapäiväisessä käytössä ja esillä aina, kun digitaalisia työskentely-ympäristöjä otetaan käyttöön. Oppimiseen liittyvien tietojen kerääminen ja analytiikka (learning analytics) kiinnostaa oppilaitoksia yhä enemmän. Siinäkin asiassa olisi tärkeää, että opiskelija itse pystyy seuraamaan omia tietojaan ja on tietoinen siitä, missä dataa käytetään.
Verkko suljettu –kirjan tiedot löytyvät tästä http://www.intokustannus.fi/kirja/verkko_suljettu/

Tämä artikkeli on tuotu lähteestä eOppimaan.

Avointa tietoa hakemassa (AKTIIVI Plus)

Kaksipäiväinen Avoin suomi 2014 -tapahtuma järjestettiin 15.-16.9. Katajanokan Wanhassa Satamassa keräten paikalle runsaasti avoimesta tiedosta kiinnostuneita tahoja. Tapahtuma vaikuttikin todella kiinnostavan, sillä se oli loppuunvarattu jo hyvissä ajoin ennen varsinaista tapahtumaa. Paikalle oli saatu myös nimekkäitä puhujia, sillä tilaisuuden avasi … Continue reading

Tämä artikkeli on tuotu lähteestä AKTIIVI Plus.

OPS-hautomoista tukea ilmiöihin (#ilmioppi)

OPS-hautomot tarjoavat yleissivistävän koulutuksen henkilöstölle maksutonta täydennyskoulutusta. Näistä löytyy hyvin kytkyjä myös ilmiöoppimiseen, niin menetelmällisesti kuin pedagogisilta tausta-ajatuksiltaankin.

Vartin mittaisilta OPS-välkiltä ituja omaan työhön ja pohjia yhteisiin keskusteluihin?

Näyttökuva 2014-9-17 kello 9.35.10Tulevien viikkojen välkkäkeskusteluissa puhuttavat livenä AC:ssa (ja jälkeenpäin tallenteelta katsottavina) virtuaalimatkat, ajankohtaisoppiminen sekä leikki ja luovuus. Tähän mennessä syksyllä käsitelty yksilön lahjakkuudet (Pekka Peura), tuotosarviointi (Nina Maunu) ja kulttuuriperintö (Leena Hangasmaa). Aiempien välkkien tallenteet löytyvät eBarometri-sivustolta ja mm. FB:n Oppimisen tulevaisuus -ryhmästä ja Google+:n Oppimisen tulevaisuus -yhteisöstä. Keskustelua voi käydä myös Twitterissä #OPSvälitunti.

Pedagogiikkaa ja menetelmiä veso-kelpoisessa teemahautomossa lokakuussa

Teemahautomo kokoaa yleissivistävän henkilöstöä pureutumaan johonkin koulun ja oppimisen tulevaisuuteen liittyvään ja OPS-uudistustyöstä nousevaan teemaan. Lokakuun hautomo 9.10. klo 9-15 painottuu työpajatyöskentelyyn. Vaihtoehtoiset työpajat ilmiöpohjaisesta oppimisesta, oppimisen henkilökohtaistamisesta, ohjauksen menetelmien muuttumisesta ja ryhmä-/tiimioppimisesta. Lue lisää ja ilmoittaudu mukaan!

Tämä artikkeli on tuotu lähteestä #ilmioppi.

Järviwiki (#ilmioppi)

Kansalaistiedettä voi opetella vaikka osallistumalla Järviwikin toimittamiseen. Tietoja voi lisätä jäiden lähdöstä, levähavainnoista yms. Palveluun voi lähettää kuvia. Järviwikin ympärille voisi ideoida monenlaista ilmiöpohjaista oppimista.

IMG_6075.PNG

Tämä artikkeli on tuotu lähteestä #ilmioppi.

Juhlabloggaus – 10 vuotta blogosfääreissä (Opeblogi)

Elokuun 9 päivä tuli kuluneeksi 10 vuotta siitä, kun bloggasin ensimmäistä kertaa. Olisiko pitänyt hehkutella ja historiaa kirjoittaa? Yritin, mutta tuntui omakehuisen tympeältä. Jäi puolitiehen.

Silloinen mullistus 2004 oli se, että kuka vain saattoi maksuttomasti perustaa itselleen tai asialleen sivut, joita päivitettiin selainkäyttöliittymän kautta. Siis ei enää kalliita tai mutkikkaita sovelluksia verkkosivujen luontiin ja sivu sivulta FTP-ohjelman avulla palvelimelle siirtämisiä. Wau!

Se oli se Web 2.0. Sittemmin ryhdyttiin puhumaan sosiaalisesta mediasta (social media). Jussi-Pekka Erkkolan gradussa 2008 käsite määriteltiin suomeksi.

Silmiini osui juuri Jani Liljan raikas bloggaus 17.6.2014: Sosiaalinen media on kuollut. Web 2.0, sosiaalinen media tai some – nuo kaikki ovat olleet ilmauksia, joilla siirtymäaikana olemme pystyneet erottelemaan viestinnän ja vuorovaikutuksen uusia muotoja vanhoista. Koko erottelu on vihdoin aikansa elänyttä.

Tämän blogin ensimmäinen arkistointi internetiä säilövään Internet Archiveen on 27.10. 2006 ja vekkuli huomio: bloggailin tuolloin myöhempien vuosien opintojeni professorin Frans Mäyrän blogista (Frans goes blog). Tuossa alla olevassa ruutukaappauksessa näkyy sivupalkissa kuvake ensimmäiseen wikiini, jonne kirjoitin siitä, miten blogilla voi oppia. Nämä kaikki ovat edelleen saatavilla verkossa. Jännää.

Tämä blogi syintyi kevättalvella 2006 oikeastaan vain etäesitykseksi Tampereelle, jonne minua pyydettiin kertomaan blogien opetuskäytöstä. En voinut mennä, koska olin kiinni opetustyössä. Ehdotin etäesitystä. Päivi Jokitalo näytti vihreää valoa. Diaesitykseni (jossain kätköissä minulla on myös video): 5.5.2006. Näemmä yritin jo silloin kertoa, miten kätevästi informaatiovirtoja voi ohjata ja koota RSS-syötteiden avulla. Vaan voih, tuo kätevyys on edelleen niin tuntematonta.

Sanat ’sosiaalinen media’ ja ’some’ voitaisiin kai jo siirtää sanojen hautausmaille. Jos ei heti, niin piakkoin. Vihdoin.

Tämä artikkeli on tuotu lähteestä Opeblogi.

Vaaralliset ideat ihastuttavat jälkikäteen (Opeblogi)

Oppinen on aina paitsi sitä, että opitaan tekemään asiat, kuten ne on hyvä tehdä ja tietämään tiedot, kuten ne ovat, myös näiden pohjalta oivalluksia siitä, miten asioita voi tehdä toisin tai yhdistellä uudella tavalla. Oppiminen ei ole siis vain toistamista, vaan se on uuden tekemistä. Tämä on hieman ärsyttävää, joskus jopa raivostuttavaa.

Moni nopeasti oppiva on saanut opettajansa hikeentymään villeillä keksinnöillään tai loputtomalla innokkuudellaan. Kauan sitten opettajansijaisena sain ennakkotietoa erittäin hankalasta luokan häiriköstä. Totesin nuoren miehen keskivertoa älykkäämmäksi, ja murhemielin hyvästelin luokan sijaisviikon jälkeen. Sillä viidesluokkalaisella oli edessään kivinen tie järjestelmän lihamyllyssä.

Luen Alf Rehnin kirjaa Vaaralliset ideat eli Toisenlainen kirja luovuudesta. Toisessa luvussa hän kyseenalaistaa luovuuden merkityksen: tarvitaanko luovuutta lainkaan? Joskus luovuudesta voi olla henkilökohtaista haittaa. Se hankaloittaa elämää. Tosin luovat ihmiset kehittävät mainioita keinoja luovia maailman kanssa.

Rehn peilaa järjestelmän rattaissa elämistä Neuvostoliittoon, jossa ihmiset kehittivät kollektiivisesti luovan talouden, joka itse asiassa piti virallista suunnitelmataloutta niin pitkään pystyssä. Ehkä kristallisoitunein ilmentymä tästä kekseliäästä salaisesta taloudesta oli noiden aikojen Tallinnan Viru-hotelli.

Oman elämänkouluni varrelle on osunut kaksi henkilökohtaisesti merkittävää oivallusta, joilla saattoi kiertaa vallitsevat olot ja jotka myös herättivät huolenpitäjät varoittamaan ja vastustamaan toimeliaisuuttani. Toinen näistä oli maanviljelijäaikojen yhteisöllisen oppimisen ja vaikuttamisen Alkuvoima ja toinen opettaja-aikojen avoin oppisisältöjen jakaminen.

Ensimmäinen näistä vaarallisista ideoistani syntyi myöhäissyksystä 1992 kotimatkalla Kouvolasta MTK:n kokouksesta. Meillä nuorilla viljelijöillä oli omia ajatuksia tulevaisuudesta. Maaseutuelinkeinot olivat matkalla suureen murrokseen. Olin ollut tyrkyllä valtakunnan tason luottamustehtävään, mutta kannatus ei riittänyt (sillä erää, seuraavana vuonna sitten). Siinä kotiin ajellessa mietin, että kun meitä toisinajattelijoita on kumminkin monta ja meillä on ideoita vaikuttamiseen, niin eihän siihen mitään virallista titteliä tarvita. Ja niin kävi. Syntyi toimintaryhmä Alkuvoima.

Alkuvoiman tarina on pitkä ja monipolvinen. Yhtenä taustavaikuttimena oli vahva suunta kohti EY:tä, kuten sitä vielä tuohon aikaan nimitettiin. Markka oli laitettu kellumaan aiemmin syksyllä, maailmankauppajärjestön Uruguain kierros oli meneillään ja usko maataloustulolain ja rajasuojan tuomaan vakauteen oli murenemassa. Olimme MTK:n nuorisokerhossa (nuorissa tuottajissa, sittemmin maaseutunuorissa) kohdanneet asiakkaitamme ja ymmärtäneet yksiselitteisen tosiasian: jos viljelijällä on asiakkaita, hänellä on työtä. Korporaatiot olivat hoitaneet maataloustuotannon tasapainottamisen sodan jälkeisenä aikana, maatalouden osalta erityisesti suurina rakennemuutoksen vuosina 60-70-luvulla. Se, mikä toimi silloin, oli kulkemassa kohti historiaa.

Pienen Alkuvoima-ryhmän kanssa opiskelimme, otimme kontaktia viljelijäkollegoihin Euroopan maissa, tapasimme heitä, vierailimme vaikuttajien juttusilla, mm. kahden maatalousministerin ja yhden presidentin luona. Pääsimme televisioon, radioon, lehtiin, jopa Me Naisiin.

Purimme omassa toiminnassamme rajan viljelijän ja kuluttajan väliltä. Mukaan pääsi innokkaita kaupunkilaisia. Tämä kaikki ärsytti suunnattomasti muutamia perinteisen maatalousvaikuttamisen kabinettipolitiikkaan tottuneita. Sain tutisevan vihaisen puhelun erään tuottajayhdistyksen puheenjohtajalta, joka oli myös tuottajaliiton johtokunnan jäsen: “Me emme anna teille rahaa.” Kiitin yhteydenotosta ja kerroin, että emme tarvitse rahaa. Kehittämispäivillä anonyymi puheenjohtaja oli kirjoittanut tuottajaliiton uhkakuviin: “Toimintaryhmä Alkuvoiman teinitytöt huseeraavat asioiden parissa, jotka eivät kuulu heille pätkääkään.” Olihan se ärsyttävää. Emme kuitenkaan koskaan julkisuudessa olleet poikkiteloin tai vastakarvaan MTK:n kanssa, se ei yksinkertaisesti ollut agendallamme. Huolemme oli ihan muualla. Meistä useimmilla oli paljon velkaa, rutkasti töitä, pienet lapset, tulevaisuus edessä. Ja näkymänä kestävä maatalous. Ei siis pelkkä huoli huomisesta maitotilistä vaan siitä, että Maa jää jotenkin tolkullisessa kunnossa lapsillemme. Mottomme oli: “Maa merkitsee elämää.”

Nyt kuluttajatoiminta on vakiintunut osa MTK:n edunvalvontatyötä, mutta tuolloin pelkkä ajatus siitä, että tuottaja ja kuluttaja olisivat samalla puolella, oli räikeä ja outo.

Pienistä vastalaineista ei koskaan kannata provosoitua. On tärkeää, että ihmisjoukossa on aina mukana myös kaiken uuden vastustajia. Yhteisö, joka säntäilisi jokaisen uuden idean perään innokkaana, joutuisi suuriin ongelmiin. Siksi kehitimme jo noina aikoina menetelmän, jolla sisäpiirissä purimme tunnelataukset. Pystyimme ottamaan tyynesti vastaan myös vihaisia kuluttajia, joiden mielestä edustimme loputtomien iltalypsyjen ahnaita yhteiskunnan loisia (muotoilu on suoraan Yhden illan pysäkin insertistä, jossa haastateltiin kuluttajaa, itse olin illan vieraana).

Muutaman vuoden kuluttua ryhmämme otti vastaan MTK:n puheenjohtajan ojentamana Luova maalaisnainen -palkinnon, joka tuli ensi kertaa Suomeen (ja myönnettiin meille, vaikka joukossamme oli sekä miehiä että kaupunkilaisia).

Maaseudun Tulevaisuus 28.11.1996

Miksi kerron tämän tarinan? Siksi että olen osunut opettajana ja nykyisellään opettajien kouluttajana keskelle samanlaista murrosaikaa. Kun aikoinaan 2002 tuoreena opettajana ryhdyin laittamaan kaiken opetusaineistoni avoimesti nettiin, minua tultiin huolehtivasti neuvomaan, että ei sinulle makseta siitä, että jaat työsi tuloksia muille. Kun jokunen vuosi myöhemmin toimenkuvaani liittyi maakunnallinen verkko-opetuksen kehittämishanke, sain tulikivenkatkuisen puhelun paikalliselta OAJ:n aktiivilta (voitte uskoa, että hymyilin muistellen kymmenen vuotta aiemmin saamaani puhelua). Levittivät kaikille kaupungin opehuoneitten ilmoitustauluillekin monisteen, jossa neuvottiin olemaan ryhtymättä näihin uudistuksiin ennen kuin… (minulla on se moniste tallessa, kuten on tuo teinityttöjen huseeraamis -paperikin).

Toisin tekeminen ja ajattelu voi mennä metsään. On tärkeää oman näkynsä kanssa kaveerata muiden kanssa. On tärkeää kuunnella vastustajia ja vastahankaisia. Ei pidä ylpistyä. On tehtävä näkynsä eteen enemmän töitä kuin mitä muilta vaatii. Ei kannata usuttaa toisia tuleen ja vetäytyä itse suojaan. Sellainen maailman muuttaminen ei vie pitkälle. Sillä ehkä saa vuoden pari hyvää konsulttiliksaa. Uskottavuus syntyy vain aidosta tekemisestä ja elämästä. Tee kuten opetat. Koska itse on liemessä (tai aallossa) mukana, joutuu ottamaan selvää asioista, ei vain arvelemaan. Maanviljelijäaikana kohtasin niin monenlaisia konsul(en)tteja, että vieroksun edelleen toivottavasti terveellä tavalla sivusta neuvomista ja kehittämishankkeita, vaikka nyt juuri sellaista itse teen.

Oletko huomannut, miten rajua muutosmylläkkää suomalaisessa formaalin oppimisen maailmassa nyt eletään? Ihan kaikilla tasoilla. On järkyttävää, miten valtakunnan tasolla tätä muutosta johdetaan soutaa-huopaa -menetelmällä. Siis sillä tavalla, millä hölmöläiset jatkoivat liian lyhyttä peittoaan.

EDIT: Mutta ei se mitään. Tässä maassa on tekijöitä jotka eivät neuvo sivusta muita, vaan hyppäävät itse mukaan. Kokeilevat. Ottavat selvää. Tutkivat. Yhdessä toisten kanssa. Suomalainen koulu ja opettajuus muuttuu vääjäämättä. Kuten Nina Rantapuu tämän bloggauksen kommentissa tiivistää: “nyt tärisee maa toden teolla perinteisen pedagogiikan alla. Aivan mahtavaa!”

Lisää formaalin oppimisen tulevaisuuden miettijöitä (muutamia)

Opettajien ja rehtoreiden blogeja ja bloggauksia, joissa kelaillaan muutoksen pyörteitä sisältä päin (saa vinkata, nopsaan poimin muutaman, aakkosjärjestyksessä):

Koulumuutoksen keskusteluryhmiä Facebookissa ja Google+:ssa:


Muuten, jos haluat lukupiiri-lukea Alf Rehnin verratonta kirjaa, Facebookissa se käy: http://www.facebook.com/groups/vaarallisetideat/.

EDIT: Savon Sanomissa oli julkaistu 1.9.2014 asiantuntijahaastatteluihin perustuva artikkeli, jossa kuvailtiin teknologian tuomaa murrosvoimaa koulumaailmassa: Uusi teknologia muuttaa vanhat tavat oppia. Omasta mielestäni otsikko ampuu hieman yli. Monet tähän päivään sopivat tavat oppia ovat hyvin vanhoja perusperiaatteiltaan ja jakolinja uusi-vanha on huono. Mutta lukemisen arvoinen artikkeli joka tapauksessa.

Tämä artikkeli on tuotu lähteestä Opeblogi.

Should we ask students to switch off their devices? (The corridor of uncertainty)

I got a bit of a shock when I read a new article by Clay Shirky, one of the most high profile advocates of the digital revolution, about his decision to ask students to switch off their devices in class, Why I just asked my students to put their laptops away. Up till now such an idea has been dismissed as a sign of the teacher’s hostility to technology and that it is the teacher’s responsibility to make the class time as engaging as possible to keep students involved and to counter multitasking. However the issue of multitasking and distractions is more insidious and even one of the leading authorities in social media has to take a step back.

The problem is that today’s social media and devices are simply too compulsive. Even with the best will in the world to concentrate on one thing at a time we can’t stop ourselves from quickly checking what’s going on out there, especially with the presence of all forms of alerts to lure us in. Another factor is the myth that multitasking shows that we are effective workers and that sitting in a meeting or class simply listening is an admittance that we have nothing else we need to do.

People often start multi-tasking because they believe it will help them get more done. Those gains never materialize; instead, efficiency is degraded. However, it provides emotional gratification as a side-effect. (Multi-tasking moves the pleasure of procrastination inside the period of work.) This side-effect is enough to keep people committed to multi-tasking despite worsening the very thing they set out to improve.

Every time your attention strays to check an update or answer an e-mail you lose something else. You may think you’re still listening to what is going on in the room but even if you follow the gist you are unable to reflect or grasp the nuances. While it is true that we have always had distractions in classrooms when things get boring such as writing messages on bits of paper, today’s distractions come with graphics, sound and video and are always going to trump whatever goes on in the room.

The form and content of a Facebook update may be almost irresistible, but when combined with a visual alert in your immediate peripheral vision, it is—really, actually, biologically—impossible to resist. Our visual and emotional systems are faster and more powerful than our intellect; we are given to automatic responses when either system receives stimulus, much less both. Asking a student to stay focused while she has alerts on is like asking a chess player to concentrate while rapping their knuckles with a ruler at unpredictable intervals.

So what’s the solution? Here in Sweden our education minister has proposed to ban mobiles in the classroom to counter multitasking but that seems to be missing the point completely. We all need to learn how and when to use technology and when to switch it off. In classrooms and meeting rooms there are times when the teacher or leader of the meeting is perfectly entitled to ask everyone to switch off because this task requires full concentration. It’s like having the door or windows open – it’s nice to hear and see what’s going on outside but when you need to concentrate it’s sometimes best to close the door, shut the window and maybe even pull down the blinds in order to concentrate.

Attention is a vital skill to learn. If we can’t focus very little gets done. But that doesn’t mean banning devices; it means learning to use them wisely and becoming aware of the irresistible lure of the sirens’ cry.

Tämä artikkeli on tuotu lähteestä The corridor of uncertainty.

Digiajan aktiivinen ja passiivinen kansalaisuus (AKTIIVI Plus)

Erilaiset osallistumisen sekä vaikuttamisen muodot ovat äärimmäisen verkottuneessa maailmassa ja digitaalisen informaation myötä muodostuneet hyvin moninaisiksi. Julkiset organisaatiot, kuten kuntatoimijat ja viranomaistahot avaavat keräämäänsä dataa ilmaiseksi erilaisten toimijoiden käyttöön. Tämä informaatio sisältää suuret määrät tavallisesti numeerista dataa, joka voi liittyä … Continue reading

Tämä artikkeli on tuotu lähteestä AKTIIVI Plus.

Otavan Opiston ilmiöopettamisen kurssi käynnistyi (#ilmioppi)

10672371_10152716232939434_8435075826471358875_n (1)Parikymmentä pedagogia kokoontui 5.9. aloittamaan ilmiöopettamisen kurssin. Ensimmäisenä ravisteltiin esiin omia oppimiskokemuksia. Tuottamisen ja luomisen taitoa ravisteltiin kirjoitusharjoituksella. Sitten päästiin jo pienen taustajohdannon jälkeen ensimmäiseen ilmiöopetuksen suunnittelun kuivaharjoitteluun, aiheena vapaus. Hetkessä syntyi oivallisia luonnoksia. Tunnelmaa voit kuunnella Annen operadiosta.

Ensimmäisellä rupeamalla havaittiin ainakin se, että ilmiöoppimisessa on oleellista olla jokin reaalimaailman autenttinen kohde tai kohde, jota voi lähestyö käytännön kautta. On myös tärkeää luoda oppimiselle kehys, tukijärjestelmät, miettiä työkaluja ja prosessin ohjausta niin, että oppijoille jää tilaa osallistua.

Ilmiöopetukseen ei tuntisuunnitelma ole ehkä paras työtapa. Suunnitelmia ja tavoitteita tarvitaan, mutta millaisia? Sitä tutkailemme yhdessä. Raportointi jatkuu tässä blogissa.

Tämä artikkeli on tuotu lähteestä #ilmioppi.

Harrastusilmiön alkuaskelet (#ilmioppi)

Samassa asennossa kaksi tuntia istuttuani mietin kiirettä, ikää, aikaa, oloani, terveyttä ja sitä, miten ylipäätään voin. Hyvinvointi. Sehän kuulostaa jo sanana varsin positiiviselta. 

Pohdin samalla tarvettani aina ottaa kaikki asiat vähän liiankin tavoitteellisesti, ja lupasin siinä samassa heittäytyä hieman uusille urille. Valitsin itselleni hupimielessä ja määrättömäksi ajaksi oman keski-iän kriisittömän harrastusilmiön. Ja se olkoon hyvinvointi. 

Ensimmäinen harjoitus ilmiöni äärellä oli tutustua hyvinvointi-mielleyhtymiini reippaalle tahdilla (koska kiire ei hävinnytkään mihinkään). Päätin kuitenkin heti tehdä jotain täysin toisin kuin ennen. 

Hyvinvointi1

Twister sai kenties aivotkin liikkeelle.

Listafanaatikkona pakotin itseni jättämään laitteet ja jopa kynätkin kokonaan syrjään. Annoin itselleni viisi minuuttia aikaa kasata hyvinvointiini liittyviä mielleyhtymiä esinein edustettuina. Monta tavaraa en ehtinyt vielä paikalle talon eri kolkista nappaamaan, mutta osuvaa oli ainakin alustan valinta. Hyvinvointiin kun minulla liittyvät liikkuminen, yhdessäolo ja nauraminen, joten alustana toimi mitä parhaiten Twister-matto.

Kiinnostavaa toki on nyt se, miten ilmiööni nyt lähden sukeltelemaan. Löydänkö omaa hyvinvointiani tukevia rakenteita, keksinkö keinoja parantaa muiden hyvinvointia, parannanko omia huonoja tapojani, kartoitanko tämän päivän terveyslehtien tilan, laitanko kohta entistä maukkaampaa ruokaa vai parhaimmillani: opinko omasta tavastani ajatella jotain uutta?    

 

Tämä artikkeli on tuotu lähteestä #ilmioppi.