Nettilukio – aina auki (Opeblogi)

Vanhan kamun kanssa rupatellessa ohimennen tuli juttua jälkikasvusta ja opintoreiteistä. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun tieto Nettilukion mahdollisuuksista synnytti ahaa-oivalluksen. Samankaltainen juttutuokio oli erään lukio-opettajan kanssa pari kuukautta takaperin.

Kaikilla nuorilla lukio-opiskelu ei etene suunnitellusti. Elämään tulee urheilua, töitä, muuttoja, sairauksia. Kesken jääneet lukio-opinnot eivät ihan äkkiä vanhene, vaikka nyt onkin opetussuunnitelmien uudistuksen siirtymävaihe.

Otavan Opiston Nettilukiossa on kaksi linjaa, kuten kaikissa aikuislukioissa: aineopiskelu ja tutkintotavoitteiset lukio-opinnot. Aineopiskelijana voi opiskella kuka vain, ks. tarkempaa tietoa kurssimaksuista yms. aineopiskeluun liittyvästä. Tutkintotavoitteinen opiskelu on maksutonta. Lukio-opintojen lisäksi puuttuvan peruskoulun päättötodistuksen voi opiskella aikuisten perusopetuksen mukaisesti Nettiperuskoulussa.

Kun nuorisoasteen lukiossa opintonsa aloittanut jatkaa opintojaan Nettilukiossa, hän siirtyy aikuislukion opetussuunnitelmaan. Vanhat opinnot luetaan hyväksi ja henkilökohtainen opiskelusuunnitelma rakennetaan siitä, mihin opiskelija oli aiemmissa opinnoissa päässyt (erotodistus pitää kaivaa esiin tai hankkia siitä lukiosta, jossa opinnot jäivät kesken). Ihan kaikkea ei välttämättä voida lukea hyväksi, mutta valtaosa. Ehkä suurin ero opinnoissa on, että taito- ja taideaineita Nettilukiossa, kuten aikuislukioissa yleensäkään, ei ole samassa mittakaavassa kuin päivälukioissa.
Nettilukio on aina auki, on ollut jo 20 vuotta! Nettilukio on yksi Otavan Opiston oivallisista tulevaisuusaskelista. Tähän juttuun ei nyt mahdu muistella muita upeita polkuja, joita 1990-luvun lopulta alkaen Otavan Opisto rakensi oppimisen uusia ulottuvuuksia varten. Yhden kurkkauksen löytää osoitteesta https://metodix.fi/. 20-vuotisjuhlien muisteluksissa Nettilukion historiaa ja ihmisten kokemuksia.
Nettilukioon haetaan opiskelijaksi osoitteesta http://www.nettilukio.fi/ kohdasta Haku sähköisellä lomakkeella. Haku-sivulla kerrotaan, että hakijan tulee olla 18-vuotias. Aikuislukiot voivat ottaa rehtorin erityispäätöksellä myös nuorempia opiskelijoita (tällöin hakemuksella täytyy olla perusteet).
Opiskelu Nettilukiossa vaatii kykyä ohjata itseään. Pääosa kursseista opiskellaan portfoliotyyppisesti itsenäisinä verkko-opintoina Muikku-ympäristössä. Kursseilla on ohjaava oppimateriaali, erilaista lisäaineistoa ja oman osaamisen edistymistä indigoivia harjoituksia. Osaaminen näytetään oppimispäiväkirjan ja palautettavien portfoliotehtävien avulla. Opintojen tueksi on tarjolla erilaisia ryhmiä, verkkotapahtumia ja monipuolinen ohjauksen tuki sekä jokaisella kurssilla opettajan apu. Itsenäisen opiskelun lisäksi jaksoittain on tarjolla ryhmäkursseja verkossa.
Kannattaa tutustua! Nettilukio, Nettiperuskoulu, aineopiskelu ja Muikku-ympäristö (avoimia oppimateriaaleja).

Tuotu lähteestä: Opeblogi

Jos niin… informaation ohjaus open apuna (Opeblogi)

Rakentelen parhaillaan työparini Tiinan kanssa syksyn ensimmäiselle jaksolle Nettilukioon ilmiöpohjaisen oppimisen kurssia, jonka kattoteemana on identiteetti. Teema on laaja ja lavea, kuten ilmiötyöskentelyssä on hyvä olla eikä ilmiöpohjaisen tyyliin opiskelijan tulokulmaa käsikirjoiteta valmiiksi. Koska kurssille varattu työmäärä ja aika ovat rajallisia, niin opettajilla kuin opiskelijoilla, etsin kaikki mahdolliset keinot sujuvoittaa työskentelyä. Varsinkin, kun Nettilukiossa kaikki tapahtuu online, verkon kautta.

Kurssia tekee näkyväksi Identiteetti-blogi, jossa on vinkkejä opiskelijoille, tiedotteita ja kurssin avointa dokumentointia. Löydän usein hyvää aineistoa, kun luen kavereiden vinkkaamia lehtijuttuja, kuuntelen podcasteja tai katson Areenalta dokumentteja. Usein nämä löydöt ajoittuvat aamuaikaiseen ennen varsinaisia töitä tai lötköhetkeen töiden jälkeen. Miten siis saisin noukittua viksut vinkit kurssilaisille talteen mahdollisimman vaivattomasti?

IFTTT on verkkosisältöjen ohjausapulainen, jolla voi luoda kätevästi komentosarjoja: jos näin, niin sitten näin (If This Then That). Laitoin kurssiblogimme WordPress.com-palveluun, joka on mobiilitoiminnoiltaan todella hyvä ja jatkuvasti hyvin kehitetty, vaikka Blogger on myös verraton ja hyvä ja joissain integroinneissa WordPressiä helpompi. Käytän myös Evernotea kaikilla laitteilla. Siispä rakensin IFTTT-palvelulla komentoketjun: jos lisään Evernoteen muistikirjan ”Identiteetti” muistiinpanon, se siirtyy luonnokseksi WordPressin kurssiblogiin. Ja ta-daa, homma todellakin toimii. Eikä tuon komentoketjun luominen ollut myöskään vaikeaa, koska IFTTT ohjasi hyvin simppelisti, miten homma tehdään.

Luonnoksen sijaan olisin voinut määritellä myös muistiinpanon suoraan blogijulkaisuksi, mutta luonnos on tässä tapauksessa parempi. Nyt voin vielä editoida tekstiosuutta. Silti vinkki syntyy nopeasti ja kevyesti.

Huomasin samalla, että Evernoten selainkäyttöliittymä Chromella on kuin Skitch ennen vanhaa. Todella hyvät muokkausominaisuudet: kuvaa voi rajata ja siihen voi tehdä monenlaisia merkintöjä. Tältä näyttää ensimmäinen tällä systeemillä tehty bloggaus.

IFTTT-palvelusta löytyy valmiita ohjauspolkuja. Käytin siis Evernotesta muistikirjan muistiinpano luonnokseksi WordPress-blogiin, kuvasta keskimmäinen.

Tässä kuvailen prosessia tietokoneella. Ensin selaimeen asennetulla Evernote-laajennuksella kuvakaappaus vinkattavasta TV-ohjelmasta YLE Areenalta:

Chromen selaimella kuvakaappauksen lisääminen Evernote-muistikirjaan. Ennen tallentamista kuvakaappausta voi editoida monipuolisesti.

Tältä tallennus näyttää Evernoten muistikirjassa, jonne ei siis tarvitse ollenkaan mennä IFTTT-ohjauksen vuoksi:

Merkintä ilmestyy nimittäin hetkessä blogin luonnoksiin, jossa sitä voi muokata ennen julkaisua sopivalla tavalla.

Ja tältä näyttää lopputulos, jonka tekeminen oli nopeaa ja vaivatonta ihan ensikertalaiselta IFTTT-ketjuttajalta.

 

Lukemisen digikipinää puhaltelemassa (Opeblogi)

Luen lapselle mutkikasta kirjallisuutta.

Anja Snellman harmitteli viime viikolla Hesarissa sitä, miten häntä kirjailijana lähestyvien lasten kirjallinen ilmaisu on huonontunut ja miten lasten lukuharrastus ohentunut. Hesari summasi koululaisten viestien herättämiä tuntoja (hastateltavina Snellmanin lisäksi kaksi muuta kirjailijaa sekä äidinkielen opettaja): ”On myös valiteltu kirjojen liian pitkiä lauseita ja vaikeita kielikuvia. Viestit on kirjoitettu toisinaan luokattoman huonolla suomen kielellä, ja niiden sävy on arrogantti. Kirjailijan pitäisi tehdä kysyjän puolesta oikeastaan koko esitelmä.” ”Kirjailijat ovat huolissaan myös kielen muuttumisesta: moni lukion käynytkään ei hallitse enää kirjakieltä.” (Hesarin artikkeli 13.4.2017, kokonaisuudessaan saatavilla tilaajille.)

Ajat muuttuvat ja ilmaisutavat muuttuvat. Emme enää laula runoissa esihistoriaamme tai sure kollektiivisesti itkuvirsillä (vaikka voisi tehdä hyvää). Ne ilmaisutavat ja kulttuuriset perinteen rakennus- ja välityskeinot, jotka ovat tulevaisuudessa merkittäviä ja arvokkaita, ovat ehkä erilaisia, kuin näihin saakka kirjapainon jälkeisillä sukupolvilla. Silti kirjallisuus ja kielellinen ilmaisu on aina arvossaan. Mitä rikkaampi kieli, sitä ilmaisuvoimaisempi ja tarkemmin havainnoiva mieli. Kielen rikkaus ryydittää mielikuvitusta. Mestarillisia tviittejä ei voi vääntää ilman notkeaa kielikorvaa. Rikas sanavarasto on kuin silmä, joka kykenee näkemään enemmän värisävyjä kuin toinen (ja tosiaan, silmissä on eroja). Toisin kuin silmän mekaanisia ominaisuuksia, kielikorvan erottelukykyä voi harjaannuttaa ja laajentaa.

Muistelin pääsiäisretkellä juniorille (10 v) sitä, miten syksyllä 1969 alakoulun opettaja kielsi meitä ekaluokkalaisia juuri lukemaan oppineita lainaamasta koulukirjastosta kirjoja. Yläkoulun opettaja oli meille jo monta kertaa lainannut ja voi sitä riemua Anni Swanin kanssa. Siihen aikaan ei kirjastoauto vielä kukenut. Koska vanhempani eivät ehtineet harrastaa lukemista, eikä varmaan tullut edes mieleen, ei 10 kilometrin päässä kunnankirjastossa käyty koskaan. Kodin ja isovanhempien pienet kirjavarastot oli äkkiä koluttu. Mamma, isän äiti, oli tartuttanut lukuinnon. Koulukirjasto oli kuin paratiisi. Sen portit opettaja siis komensi kiinni. Vaan loppuihan se kirjattomuuskin. Kirjastoauto ei nykyaikana tunnu kovin kummoiselta, mutta voi veljet. Muistan vieläkin lainakirjojen tuoksun.

Kirjakärpänen on loppujen lopuksi antanut takuun itselleni siihen, että olen kyennyt oppimaan ja ilmaisemaan oppimaani keveämmin kuin ilman lukuintoa olisin, ja samaan pakettiin menee sekin, että kykenin keskellä ikää opiskelemaan hullun lailla. Opiskelu tarkoitti eniten lukemista, toisekseen kirjoittamista ja sitten vasta niitä kaikkia muita herkkuja. Lukeminen ruokkii ajattelua, sillä lukija juttelee luettavan kanssa, samalla oma henkinen pääoma muuttuu, yleensä kasvusuuntaan.

Tutut äidinkielenopettajat ovat vuosikausia metsästäneet ohuita kirjoja. Niitä kun laittaa listaksi, saattaa saada houkuteltua kirjallisuuden kurssilla lukiolaisia oikeasti lukemaankin jonkun kirjan. Yleinen tapahan on lukiolaisilla jo toistakymmentä vuotta ollut katsoa kirjasta tehty elokuva, lukea ehkä alku ja loppu, etsiä netistä juoni ja mahdollisesti jonkun nettiin jakama essee tai kirja-arviointi ja siitä sitten sommitella oma näkemys teoksesta.

Sanat kantavat historiaa ja kulttuuria. Lev Vygotsky kirjoittaa kauniisti: ”Tietoisuus heijastuu sanassa niinkuin aurinko vesipisarassa. Mielekäs sana on inhimillisen tietoisuuden mikrokosmos.” (Päätöslauseet teoksessa Ajattelu ja kieli.)

Pääsiäisretkelle ei tullut pakattua lukemista mukaan (toki digikirjoja digilaitteilla). Yöpuulle käydessä käsiin osui sopivan näköinen opus: Veikko Huovisen Puukansan tarina. En ollut sitä itsekään lukenut, joten tuostapa molemminpuolinen ilo. Lapselle lukeminen on yksi lukuinnon sytytin. Pääsimme ensimmäisen luvun käryävään loppuun. Ja siitä sitten oivalsin jatkaa lukemista iltaisin WhatsAppin kautta. Selitän vaikeat sanat tai tapahtumat samalla kun luen. Valitsen jatkossakin lukulistalle kirjoja, joissa on liian pitkiä lauseita ja vaikeita kielikuvia. Sattumasta otettiin tapa. Viisi minuuttia illassa ei ole pitkä tovi, mutta minne kaikkialle kirjat voivatkaan mummolukijaa ja lapsikuulijaa kuljettaa sanojen voimin? Viidakoihin, avaruuteen, maan ääriin, toisiin todellisuuksiin.

Vinkki:

Suomen 100-vuotisuutta juhlitaan myös kirjallisesti. YLE:n ja Kansalliskirjaston huiman hieno Kirjojen Suomi tarjoaa tämän vuoden ajan 101 e-kirjaa luettavaksi joko YLE-tunnuksella tai kirjastokortilla (lukuoikeus kestää kirjan latauksen jälkeen kuukauden ja homma toimii vain tämän vuoden ajan). Kirjoja voi lainata Ellibsin kautta ja kirjoihin liittyviä ohjelmia ja aineistoa löytyy YLE:n Kirjojen Suomi -sivustolta.

Vinkki 2:

Tekijänoikeuksista vapautuneita kirjoja saa ladattua monien e-kirjasysteemien kautta:

Jaa jotain -päivä on tänä vuonna Jaa jotain -viikko (Opeblogi)

Suomalaiset opetusalan ihmiset ovat ahkeria auttamaan toinen toisiaan. Suosiaalisen median rantautuessa Suomeen reilu 10 vuotta takaperin Jaikun, Qaikun ja Sometun kautta verkostoitui laaja joukko opettajia ja opetusalaa lähellä olevia ihmisiä. Jaiku ja sen seurannainen Qaiku lopetettiin, Sometu-verkosto teki tehtävänsä. Laajimmillaan Otavan Opiston tapahtumasta ponnahtaneessa Sometussa (= sosiaalinen media oppimisen tukena) oli yli 5 000 Ning-sivustolle liittynyttä seuraajaa.

Näiden pioneeriverkostojen jälkeen Facebook ja Twitter valtasivat verkostoitumisen kanavapaikat. Suomalaiset opetusalan ihmiset ovatkin todella aktiivisia ammatillisesti Facebookissa. Erilaisia kohdennettuja keskustelun, vinkkaamisen ja keskinäisen avunannon ryhmiä löytyy kymmenittäin.

Jaa jotain -viikko 27.-31.3.2017

Suomen eOppimiskeskuksen luotsaaman AVO-hankkeen aikana kannustettiin oppimisalan verkostoitumista ja keskinäistä avunantoa. Kun yksilö antaa vähän verkostoon, näistä vähistä muodostuu mittava varanto. Toki ongelmaksi muodostuu varannon kasvaessa oikean avun löytäminen. Siihen tarpeeseen vastaavat ihmiset eli kun kysyn verkostolta, se usein vastaa nopeasti, koska aina joku tietäjä on online. Etsimisen tarpeeseen vastaa myös mahdollisuus luokitella eli tägätä jaettuja aineistoja. Yhä useammin verkostoissa häärii myös erilaisia botteja eli koodin pätkiä, jotka auttavat löytämään juuri oikeita verkostoon jaettuja hedelmiä.

Tämän kuun viimeisellä viikolla vietetään Avoimen opetuksen viikkoa eli kansainvälistä Open Education Week -tapahtumaa.

Viikon kunniaksi tempaisemme jälleen suomalaisissa opetusalan ja kouluttajien verkostoissa avoimen jakamisen Jaa jotain -tapahtuman. Vinkkaamme toinen toisiamme siitä, miten Creative Commons -lisenssejä hyödyntäen sisältöjen julkaisija voi määritellä toisille oikeuksia käyttää julkaisuja. Jaettuja aineistoja kerätään tunnuksella #jaajotain ja kootaan ScoopIt-palvelussa Jaa jotain -koosteena.

Jaa jotain -päivän juuret ovat Suomen eOppimiskeskuksen koordinoimassa AVO Avoimuudesta voimaa oppimisverkostoihin -hankkeessa. Tuolloin Otavan Opiston luotsaama Nettikansa-osahanke käynnisti vuonna 2013 Jaa jotain -tapahtuman suomalaisena avoimen opettamisen viikon tempauksena. Kari A. Hintikka keksi oivallisen nimen, Tarmo Toikkanen jakoi ohjeita ja opastusta ja Anne Rongas tiedotti ja kokosi. Nyt Jaa jotain -tapahtumaa jatkaa Otavan Opiston Suunta-tiimi.

Jakamista tapahtuu luontevasti suomalaisten opetusalan ihmisten kesken lukuisissa opetusalan verkostoissa Facebookissa.

OSALLISTU VIIKON AKTIVOINTIIN

Ilmoittaudu mukaan edistämään suomalaista Jaa jotain -tapahtumaa 27.-31.3.2017. Lähetä sähköpostia os. anne.rongas /ät/ otavanopisto.fi. Ennakkoilmoittautuneille lähetetään 20.3. alkaen vinkkipaketti, kuinka edistää asiaa.

Mukana:

Syötteenlukija vanha kelpo kaveri (Opeblogi)

Uuden vuoden ryhtiliike. Typerien uutisten lukemisen sijaan laatulukemista. Kun Google Reader lopetti, avasin NewsBlurin, vaan käyttö lopahti. Nyt hermostuin tyhjänpäiväiseen nettiuutisvirtaan ja palasin lukemaan parhaita vastaantulleita blogeja. Valistusta lepohetkiin.

Kiinnostavimmat uutiset noukin avoimeen jakoon http://arongas.newsblur.com/ (tämän blogin kupeeseenkin kiinnitin virtaamaan syötteenä viisi viimeisintä verkosta poimittua nostoa).

Syötteet vanha teknologia, mutta kyllä klikkiotsikot voittaa. Tänään löysin mm. henkisesti kohottavan Esko Kilven joulukirjeen. Samoin huomasin, että Timo Rainio kokoaa Facebookista bongaamiani nettilöytöjä Flipboard-julkaisuiksi, vuosikerroiksi kerrassaan. Kokoelmat löytyvät osoitteesta https://flipboard.com/@timorainio. Vastaan tuli myös, että Katleena Kortesuolta sopii odottaa tänä vuonna Powerpoint & Slideshare -kirjaa. A-P Inkinen oli bongannut Mikko Jordmanilta mainioita vinkkejä tekstistä puheeksi sovelluksesta ja vaikka alkuperäisen FB-kommentin luin, jäi tarkemmin tsekkaamatta tuo Voice Reading, kun Android on kakkoskäyttöliittymä itselläni. Eikä tässä kaikki pienellä löhötauolla nautittu.

Hyvät syötteet – parempaa, kuin klikkiotsikkoverkkolehdet eikä oikeastaan tämänkaltaista ammattilehteä ole olemassakaan. (Kyllä kuitenkin tilaan edelleen Tiede-lehteä, Suomen Kuvalehteä, Hesaria ja Skrollia).

Suunnittelun rooli korostuu ilmiöpohjaisessa opettamisessa (Opeblogi)

Tämä bloggauksen julkaisin alunperin Ilmioppi-blogissa 9.1.2017.

Ilmiöistä tuli vuonna 2016 ilmiö opetusalalla. Jopa valtakunnan terapeutti tohtori Raimo piti ilmiöpohjaista valmennusta kansanedustajille YLE:n radiosatiirissa. Yleistymisen myötä myös pinnalliset tulkinnat ja niistä nouseva kritiikki lisääntyivät. Ongelma syntyy yhdeltä osin siitä, että ilmiöpohjaisuus on sanana helppo ymmärtää ilman asiaan perehtymistä. Maailmassa on ihmiöitä ja niihin perustuen voidaan suunnitella opetusta.

Eräässä opettajien verkkokeskustelussa kysyttiin ilmiöpohjaisuutta systemaattisesti vastustaneelta lukio-opettajalta, että mitä se ilmiöopetus oikein on. Hän kertoi sen olevan tietynlaista teemaopetusta, jossa oppilaat itsenäisesti tutustuvat johonkin ilmiöön ja tekevät siitä tuotoksen. Ei siis ihme, että ilmiöopetuksen kritiikki suuntautuu pinnallisuuteen ja puuhasteluun ja toisaalta siihen, että ilmiöjakso vie aikaa ja on opiskelijalle työläs.

Ilmiöpohjaisuus on tapa suunnitella ja organisoida opetusta ja opiskelua. Se ei ole pedagoginen malli eikä ole olemassa valmiita nuotteja, kuinka ilmiöpohjaisuutta toteutetaan. Opiskeltava aihepiiri, opettajien erityisosaamiset, käytössä olevat verkostot ja muut resurssit sekä opiskelijaryhmä vaikuttavat siihe, millaiseksi toteutus muodostuu. Ilmiötoteutusta ei siis voi sellaisenaan siirtää koulusta ja ryhmästä toiseen.

Miksi ilmiöpohjaisuutta? Siksi, että opiskelija oppisi ajattelemaan, yhdistämään asioita, luomaan systeemisiä muistirakenteita. Kokemuksellisuus ja aktiivinen työskentely niin yksin kuin yhdessä valmentavat hyvin suunnitellulla kurssilla opiskelu- ja työtaitoihin ja kasvattavat laaja-alaista osaamista. Ilmiöpohjainen opiskelu ei toimi silloin, kun opiskellaan muistamaan ja tunnistamaan perusasioita, vaan silloin, kun opetellaan käyttämään koulussa opittua tietoa eri tavoin.

Ilmiöpohjainen opiskelu ei ole vastinpari opettajajohtoiselle työskentelylle, sillä ilmiöjaksolle sopivat aivan hyvin perinteiset luennot. Tärkeää on se, että työstettävänä kohteena on jokin maailman todellinen autenttinen ilmiö, joka on opiskelijoille merkityksellinen. Autenttisuus voi toteutua myös simulaatioiden ja eläytymisen avulla, jolloin myös historialliset, maantieteellisesti kaukaiset tai mikro- ja makrokosmokseen sijoittuvat ilmiöt voivat olla opiskelun kohteina.

Hyvin suunniteltu ilmiöjakso ei tarkoita opiskelijoitten heittämistä oman onnensa varaan teeman äärelle. Suunnittelutyön merkitys korostuu. Suunnittelua tarvitaan sekä ennen opiskelijoiden kanssa aloittamista että heidän kanssaan. Ilmiöpohjaisessa opiskelussa kohteet ovat avoimia ja niitä voidaan aidosti lähestyä monitieteisesti ja taiteen keinoin.

Ilmiöpohjaista opintojaksoa suunnitellaan aina yhdessä, vähintään opettaja yhdessä opiskelijoiden kanssa. Siksi suunnittelutyö täytyy muuttaa näkyväksi. Vuosien varrella olemme keränneet erilaisissa hankkeissa ja työpajoissa viisautta ilmiöjaksojen suunnitteluun. Tässä diapaketissa on koottunut näitä hedelmiä (diapaketti löytyy myös Google-esityksenä).

Varmuuskopio – iso pieni asia (Opeblogi)

Tapahtui viikko sitten: läppärini oli pöydällä, tytär liitti siihen puhelimensa latautumaan, vaan kas, minulla oli koneella päällä monta ohjelmaa, levytila finaalissa ja vielä optiona kaikkien uusien kuvien lataaminen pilveen. Tilt. Totaalisesti.

Olin edellisviikolla ottanut kaikki tiedostot talteen ja vähän aiemmin täyden levykuvan (eli Macin Time Machine). Vain viikon verran tiedostoja tiltin takana. Sain puhelimitse kaikenlaisia taikanäppäinyhdistelmiä neuvoksi. Niillä tutkittiin asiaa. Loppujen lopuksi neuvona oli kaapeliteitse siirtää varmuuskopiolta puuttuvat tiedot ja sepä toimi. Kaapelin hankinta tosin tuotti vähän vaivaa.

Koska olin varmuuskopioinut tiedostoni parilla tavalla ja pilvipalveluitakin kuvioissa, töihin tiltti vaikutti vähäisesti.

Siis muista: varmuuskopiot heti nyt kaikesta tärkeästä ja jatkuvasti. Pilvipalvelut auttavat asiaa, mutta niistäkin sopii ottaa varmuuskopiot.

Eipä tämä niin iso asia ole, jos ei työ ole tietotyötä ja bittien kanssa. Vaan ihan ajatuksena, mikä lovi elämääsi tulisi, jos tietokoneesi (älylaitteesi) pimenisi täysin? Varmuuskopio voisi olla ihan kiva.

Ajattelun taidot ja oppiminen – kirjaviisauden aatelia (Opeblogi)

Kirja(vinkki)viisautta kollegalta toiselle

Syyslukukauden avautuessa uuden oppiminen kutkuttaa aina. Ammatillinen oppiminen itselläni tarkoittaa hyviä kirjoja, mielenkiintoisia verkkofoorumeita, podcasteja ja radio-ohjelmia, joskus jos jaksan, myös maukkaita videoita.

Kirjojen kanssa alkaa olla heikkoa. Viime keväänä tuskastuin täysin, kun useasta kirjakaupasta yritin metsästää tuoretta kotimaista Otavan julkaisemaa oman aihepiirinsä tähtikirjaa. ”Voimme tilata.” No voikaa tilata, niin minäkin voin.

Syyskauden ensimmäinen Opettajan Tietopalvelun asiakaslehdykkä ja kuukauden kirja Reseptit OPSin käyttöön (Aki Luostarinen ja Iida-Maria Peltomaa) sytyttivät oppimisen intoon. Seikkailin sen verran Opettajan Tietopalvelun sivuilla, että huomasin hauskan houkutuksen: Opettajan kirjablogin. Kirjablogiin kutsuttiin alan ihmisiä kirjoittamaan kirjavinkkejä kollegoilleen. Laitoin heti matoa koukkuun ja sain kutsun joukkoon. Listalta valitsin ilman arveluita kirjoittajajoukon ja kirjan nimen perusteella aarteeksi arvelemani. Kirjakaupoissakin olen aina kulkenut haistelemassa kirja-aarteita. Eikä ollut virhearvio. Harvinaisen ravitseva kirja: Ajattelun taidot ja oppiminen (kirjoittajaryhmä Irmeli Halinen, Risto Hotulainen, Eija Kauppinen, Päivi Nilivaara, Asta Raami, Mari-Pauliina Vainikainen).

Open kirjabloggaukseni kirjasta Ajattelun taidot ja oppiminen löytyy Opettajan Tietopalvelun Open kirjablogista: Ajatuksen voima olkoon kanssasi.

Opettajan Tietopalvelu on ideoinut kaikenlaista muutakin jännää ammattikirjallisuuden kanssa. Onnekas opettaja sai lukuvuodeksi 1000 eurolla ammattikirjallisuutta. Kokeilulla tutkitaan, mikä vaikutus hyvällä ja tuoreella käsikirjastolla on opettajan työssä jaksamiseen ja mitä kirjallisuudesta saa irti omaan työhönsä. Nuori opettaja Anna Vehkala raportoi kerran kuussa kokemuksiaan.

Toinen vinkeä idea ammattikirjallisuuden äärellä on #opechat eli Twitterissä keskustellaan kuukauden kirjoista. Linjoilla ovat kirjailijat itse. Ideana on, että chatin vetäjä esittää kysymyksiä ja sitten niistä keskustellaan tovi. Twitter on vähän hämärä väline tähän. Voi kun meillä olisi edelleen Jaiku!

Ajatukset ovat kuin viherkasvit kotona tai kasvimaa tuolla pihan puolella. Sopivasti valoa, vettä ja ravinteita. Ja sitähän kirjat ovat ajatuksille. Ajattelun taidot ja oppiminen aivan erityisesti auttaa ymmärtämään sitä, mitä olen juuri nyt tekemässä itse ja sitä mihin voin johdattaa oppijoita. Meillä ei saa olla niin kiire, että emme ehdi lukea ja ajatella. Nyt vähän kuin olisi niin kiire…

Väline sumentaa tarkoituksen eli tapaus #digiloikka (Opeblogi)

Elämme mustavalkoisuuden media-aikaa, koska on helppoa laatia vetäviä klikkiotsikoita kärjistäen asiat näyttämään niin tai näin. Sekä-että on hankalaa, koska pitää ajatella systeemisesti, ottaa huomioon laajempi perspektiivi ja useita tulokulmia.

Filosofia tuli lukioihin pakolliseksi oppiaineeksi reipas 10 vuotta takaperin. Tavoitteena oli erityisesti rikastuttaa nuorison ajattelun taitoja. Pakollinen filosofia on hiukan paradoksaalista. Filosofian ytimessä elää ajattelun vapaus, liikkuva ajatus, ihmettely ja tutkiminen, asioista selvää ottaminen, perusteiden selvittäminen ja perusteleminen.

Olen viime aikoina ahkerasti ihmetellyt sitä, miten vallattomasti yleistyy koulutuksen suunnanmäärittäjänä käsite digiloikka. Mitä sillä tarkoitetaan? Yleissilmäyksellä näyttäisi olevan Troijan hevonen, jolla yritetään puskea kaikenlaista sähköistä ja digitaalista oppimisen arkeen. Puhujat tarkoittavat sillä kymmeniä tai ehkä satoja eri asioita. Niin hehkuttajat kuin vastustajat.

Annan kaksi perusesimerkkiä opiskelusta, jossa mustavalkoinen digiloikka-höpötys saa minulta kyytiä: lukeminen ja kirjoittaminen.

Kirjoittaminen: Käsin paperille kirjoittaminen on aivojen ja motoriikan kannalta tärkeä taito. Muistiinpanojen tekemiseen käsinkirjoittaminen on usein toimiva menetelmä. Työelämässä saan huvittuneita nauruja siitä, että käytän paperikalenteria. Koska jaettu sähköinen kalenteri on yhteisten aikojen synkronointiin verraton, pidän sitäkin ajan tasalla, mutta muistini toimii moitteetta yhteen käsinkirjoittamisen ja paperikalenterin viikkonäkymien kanssa. Käsinkirjoittamisella on äärimmäisen hyvät puolensa. Mutta se on myös hidasta ja hankalaa. Pitkiä tekstejä ja asia-artikkeleita tai viestejä ihmisille kirjoitan mieluiten koneella tai mobiililaitteella. Puhumalla kirjoittaminen on mainio uusi kirjoittamisen muoto, jota käytän tilanteissa, joissa joko pitää litteroida käsinkirjoitettuja tekstejä tai lähettää tekstiviesti liikkeellä ollessa. Kirjoittaminen elää. Emme enää hakkaa savitauluille emmekä taiteile vasikannahalle. Lisää aiheesta verrattomassa Future Tensen jaksossa: Does handwriting have a future (Suomikin mainittu, eikä ihan oikein ymmärrettynä, mutta ei kannata pysähtyä siihen vaan kuunnella koko ohjelma).

Lukeminen: Paperiset kirjat ovat mainioita. Niitä voi lukea sähköttömissä olosuhteissa, ne ovat kauniita, niihin voi tehdä merkintöjä, niistä näkee, missä oma lukeminen on menossa, niitä voi vaihtaa, lainata, kierrättää tai pitää näytillä. Lukeminen on laajempi asia kuin paperikirjojen lukeminen. Ja kirja on laajempi asia kuin paperikirja. En mene näihin kumpaankaan nyt syvemmin. Vaan haluan kertoa, että lukemisen imuun päästyä ei ole lukijalle juuri mitään väliä, mikä on kirjan formaatti. Olen kirjojen rakastaja ja himolukija. Kun vertaan 500-sivuisen kiehtovan romaanin lukukokemusta paperikirjana ja e-kirjana, niin e-kirjan keveys on ainut asia, jota vertailusta voi sanoa. Ainut e-aineistojen lukemisen miinus on se, ettei pitkiä tekstejä ole mitään järkeä lukea tietokoneen näytöltä. Sitä vastoin minä ikänäköikäinen mummo olen lukenut esimerkiksi Juhani Ahoa ja Eino Leinoa kännykältä hurmioituneena ja hurahtanut heihin ihan toisella lailla kuin kouluaikana. Enoni (s. 1937) ei lue enää mitään muuta kuin digikirjoja ja hän, jos kuka on lukemisen grand old gentleman. Kovin kapeasti on e-kirjojen lukemista käsitelty artikkeleissa, joita olen nähnyt. Vankkoja mielipiteitä ovat esittäneet myös henkilöt, jotka eivät ole itse lukeneet e-kirjoja. Esimerkiksi ensi viikolla tentin Turun Avoimeen yliopistoon kurssin aloitustentin, jonka kaikki artikkelit luen tablet-laitteelta. Säädän näytön sopivaksi, illan tullen poistan yhdellä napauksella sinisen valon. Enkä tässä nyt mene syvemmin siihen, miten digitaalinen lainaaminen, muistiinpanot, sanakirjat ja yhteisöllinen lukeminen ovat e-kirjan kanssa hipauksen päässä. Sen vaan sanon, että on autuaan helppoa hakea tarvittava tieto e-kirjasta verrattuna saman asian hakemiseen paperikirjoista (ensin pitää muistaa, mikä kirja, sitten pitää löytää se kirja ja sitten pitää vielä löytää, missä kohdassa sitä kirjaa ja kuten eilen, en löytänyt paperikirjasta puolessa tunnissa, löysin e-kirjasta 10 sekunnissa). Mutta että siis paperikirjat ovat ihania!

Hesari repäisi ihan hyvän lööpin juuri aiheesta: ”Koulujen sähköiset materiaalit saavat kovaa kritiikkiä – Kallion lukion abiturientit haluavat kynän ja paperin takaisin”. Kyllä joo, kynällä on hyvä kirjoittaa paperille, mutta niin on myös erilaisilla sähköisillä apulaisilla. Istumista ja ruudulle tuijottamista tulee liikaa? No hei, kirjoittaminen sujuu kävellen ja sanellen. Samalla kognitiivisesti voi palata sulkakynän aikaan (viite edellä linkittämään australialaisohjelmaan). Ja jos ruudulta lukeminen aiheuttaa migreeniä eikä ole mahdollisuuksia käyttää silmä- ja hartialihasystävällisiä lukulaitteita tai mobiililaitteita, niin kuuntelemalla lukeminen on upea mahdollisuus. Samalla voi lenkkeillä raikkaassa ulkoilmassa. PDF-kirjat ovat mainettaan parempia, koska niitä voi kuunnella eikä robottilukija ole mitenkään tylsä, suomalainen Sanna lukee kauniilla äänellä.

Jatko-opinnoissa ja työelämässä on monilla aloilla kyettävä kirjoittamaan ja lukemaan monin tavoin. Muutenkin kuin kynällä ja paperilta. On helppoa valittaa ja löytää negatiivista kaikesta. Vanha on hyvää ja vanhaa hyvää ei sovi hukata. Mutta on myös paljon uusia mahdollisuuksia, joista on ihmiselle suurta iloa. Kuten esimerkiksi itse olen kovin iloinen siitä, miten digitaalisesti voi piirtää ja maalata ilman vettä ja tärpättiä.

Siis: Väline sinänsä on keino. Ihmisillä on taipumiksia erilaisiin välineisiin ja keinoihin, mutta ihmiset voivat myös oppia vanhojen tuttujen lisäksi uusia välineitä ja keinoja. Väline ei ole itsetarkoitus. Tärkeintä on, miten tavoitteita saavutetaan ja oppimisen osalta, miten asioita ja taitoja opitaan.

Lapsi pesuvedessä – digitaalisuus ja oppiminen (Opeblogi)

Tunteet kuumina käydään nyt monella rintamalla keskustelua teknologian hyödyntämisestä opetuksessa ja opiskelussa. Ensimmäinen sähköinen ylioppilaskoe on ohi. Uusien opetussuunnitelmien ensimmäiset ikäluokat ovat sisällä. Kunnissa viedään ensimmäisen ja toiseen asteen opetusta digiloikkaan.

Teknologia on astunut toden teolla häiritsemään opetusta, sen suunnittelua ja toteutusta sekä opiskelua ja sen ohjaamista.

Teknologian hyödyntäminen on ristiriitaista. Yhtäältä siitä on suurta apua, mutta toisaalta se vaatii monenlaista vaivaa: on hankittava teknologiaa, on opittava käyttämään sitä ja on osattava myös ratkoa sen aiheuttamia ongelmia.

Opiskelen viikonloppuisin Turun Avoimessa yliopistossa. Aloitin juuri elämäni ensimmäisen lääketieteen kurssin. Aiheena on traumapsykologia. Vaikka olen viikon töistä uupunut, on kuin hyppäisin virkistävään kylpyyn. Minun ei tarvitse matkustaa kotisohvaa kauemmas. Kaikki opiskeluun tarvittava tulee luokseni. Jopa kurssin ohjaaja huomasi verkkoympäristöstä eilen, että en ollut vielä aloittanut alkutentin artikkeleiden lukemista. Voi, miten ilahdutti hänen huolenpitonsa. Vilkkaan työpäivän keskellä tullut aloitusohje oli jäänyt lukematta. Kurssi alkaa verkkotentillä, jonka tarkoitus on ottaa keskeiset käsitteet haltuun ja myös todentaa, että ne ovat riittävän hyvin ymmärretty. Verkkotentin teen verkossa. Se on auki viikon ajan ja se kestää 3 tuntia. Saan uusia tentin, jos en pääse läpi. Kurssilla käydään verkkoluennoilla, paneelikeskustelussa ja kirjoitetaan verkkoon oppimispäiväkirjaa, johon vaaditaan akateeminen ote. Osallistujia on yhtä aikaa satoja ympäri maata. Tarjolla maan parasta osaamista aiheesta.

Osaan käyttää omaan opiskeluuni kaikkia tarjolla olevia digitaalisia mahdollisuuksia. Jotta olen päässyt tähän pisteeseen, olen joutunut käymään vuosikausien omaehtoisen opiskelun polun. Kesällä vinttiä siivotessani huokailin sitä vaivan määrää, mikä näkyi varastoistani. Pinot lehtiä, kirjoja, muistiinpanoja, vanhojen laitteiden manuaaleja. En päässyt koulussa oppimaan mitään näistä taidoista. Tietoteknologia tuli syksyllä 1981 Virolahden lukioon, kun me poistuimme sieltä saman vuoden keväänä.

Muistan edelleen todella hyvin sen, miltä tuntui olla kaikkea muuta kuin teknologianäppärä nörtti. En kerta kaikkiaan osannut yhdistää ensimmäistä tietokonettani Internetiin (siihen aikaan kirjoitettiin vielä isolla kirjaimella), ja maanviljelijöiden kurssilla saamani sähköposti täyttyi täyttymistään, koska en osannut lukea sitä. Lukuisia kursseja, yritystä ja erehdystä. Ja mihin olen päätynyt: nyt palkkatyöni sekä opiskeluni ovat kokonaan verkossa.

Vaikka koululainen ja lukiolainen vanhempineen, opettajista ja rehtoreista puhumattakaan, joutuvat näkemään vaivaa digitaalisten oppimisen ulottuvuuksien kanssa, on tärkeää muistaa, että ellei sitä vaivaa nähdä nyt, se nähdään joka tapauksessa jossakin kohdassa elämän varrella. Aivan varmasti monet nykyiset teknologialla rikastetut oppimisen järjestelmät toimivat huonosti ja niitä pitää parantaa. Moni asia ottaa pattiin. Mutta mikä karhunpalvelus nuorisollemme, jos ei kouluaika avaa teknologiaa oppimisen, kansalaistoiminnan, viestinnän ja verkostoitumisen, itseilmaisun ja luovan tuottamisen sekä työn tekemisen mahdollistajana!

Koitetaan lyödä viisaat päät yhteen ja parantaa järjestelmiä sen sijaan että lyödään ja hutkitaan toinen toisiamme kilpaa. Tietenkin Paratiisissa pärjää ilman netti ja digityksiä. Tässä nykymaailmassa noita viheliäisiä välineitä kuitenkin tarvitaan vähän kaikkeen.