Omien motiivien tarkastelu tekee hyvää aika ajoin. Itseltään pitää välillä muistaa kysyä, mitä haluaa elämässään saada aikaiseksi ja arvioida rehellisesti, palvelevatko käytännön teot – päätökset ja jokapäiväiset valinnat – tätä tavoitetta. Elleivät, pitäisikö jonkin muuttua?

Olen viime vuosina suositellut monenlaisille tietotyöläisille sosiaalisen median käyttöönottoa osana viestinnän työkalupakkia.

• Verkkoidentiteettiä luomaan? Miksi vaivautua?
• Vaali omaa verkkopersoonaa työpersoonan rinnalla

Joissakin tapauksissa sosiaalisen median suosituilla areenoilla näkyminen on itsetarkoitus. Vuonna 2010 ei voi olla uskottava digimediatyöläinen ellei ole verkostoja Twitterissä. Monet viestintäalan ihmiset, yrittäjät ja ammatinharjoittajat ovatkin löytäneet sosiaalisen median. Muidenkin alojen edelläkävijöitä olen jo verkossa tavannut: kirjastoihmisiä, opettajia ja enenevässä määrin organisaatioiden henkilöstöhallinnon ihmisiä.

Toisinaan aktiivisen verkkoläsnolon yhteys käytännön hyötyihin ei ole aivan niin selvästi osoitettavissa. Kun hallinto on nykyisen kaltaista ja asioiden valmistelu etenee kuten etenee, enimmäkseen julkisuudesta poissa, miten motivoida yksittäinen virkamies käyttämään sosiaalista mediaa? Kiinnostava esimerkki virkamiehen ja kansalaisen kohtaamisesta löytyy Qaikun seminaarikannusta, jossa Irmeli ja Aro ja Janne Saarikko liveraposivat Työ- ja elinkeinoministeriön tulevaisuuskatsaus -seminaarista.

Vaikka hyödyt verkostoitumiselle ja avoimelle jakamiselle olisivat päivän selvät ja ilmeiset esimerkiksi journalismin ja tutkimuksen saralla, moni pysyy poissa.

Journalistien ammatti-identiteetti on käymistilassa. Yleisö lähestyy journalisteja uudella tavalla. Yleisö puhuu toisilleen uusissa medioissa toimittajista välittämättä, kirjoitti Ari Heinonen, uuden median ja journalismietiikan tutkija Tampereen yliopiston Journalismin tutkimusyksikössä kymmenen vuotta sitten.

Journalistilla on kenties verkossa liikaa menetettävää: kilpailija voi napata jutun aiheen, haastateltavat ja lähteet. Vähintä ei ole ammatillinen identiteetti ja uskottavuus: Perinteinen toimittajan ihannekuva on kriittinen, hiukan ulkopuolelle vetäytyvä tarkkailija, jonka rooliin ei sovi tuoda esille itseään, kuten sosiaalisessa webissä pakosta joutuu tekemään. (Ks. Aiempaa pohdintaa aiheesta)

Akateeminen maailma pysyy kaukana sosiaalisesta mediasta. Tutkijat eivät bloggaa. Akateeminen meritoituminen vie kaiken ajan – vain artikkelit merkitsevät. Julkaisemista mitataan – jos aiot saada seuraavan apurahan, olisi paras olla akateemisia näyttöjä. Blogeja ei lasketa. Tieteen popularisointia periaatteessa vaaditaan, mutta siitä ei saa akateemisia lisäpisteitä. Hauskempaa voi olla.

Tiede-lehti (3/2010) kertoo liiketaloustieteen professori Alf Rehnin tarinan. Professorin aseman 31-vuotiaana saavuttanut tutkija alkoi kirjoittaa ja puhua akatemian ulkopuolella.

- Päätin keskittyä kommunikoimaan ulkomaailman kanssa. Aloin kirjoittaa kirjoja ja kolumneja, luennoida ja konsultoida yrityksiä. Se oli hirveän hauskaa ja antoi mahdollisuuden tavata uusia ihmisiä ja kohdata uudenlaisia ongelmia. Niin saatoin myös testata teoreettisia kysymyksiä käytännössä.

Asiat, joista Rehn koki puhuneensa tieteellisissä konferensseissa kuuroille korville, otettiin yrityksissä myönteisesti vastaan. – Minulla on yritysmaailmassa usein älyllisesti paljon hauskempaa kuin akatemian sisällä, Rehn sanoi Tiede-lehdessä.

Työelämässä skarppina pysymisen ehdoton edellytys tänä päivänä on uuden oppiminen. Sosiaalinen media on ilmiö, jossa on jokaisella työelämässä olevalla opittavaa. Se on myös alue, josta oppii parhaiten kokeilemalla.

Läsnäolo verkossa – sanotaan nyt vielä “sosiaalisessa mediassa”, kunnes termi käy tarpeettomaksi, on signaali siitä, että henkilö on kiinnostunut ympäröivästä maailmasta ja halukas oppimaan uutta.