Momo ja harmaat herrat eli miksi kiire hidastaa onnistumista (Opeblogi)

Michael Enden kirjan Momo sopisi kuluvan kiireessä eläjien käsissä – jos vielä kirjan lukemiseen hektikko kykenee keskittymään, mitä taitoa Nicholas Carr epäilee teoksessaan Pinnalliset – Mitä internet tekee aivoillemme.

Momo on nuori tyttö, joka tahtomattaa huomaa taistelevansa aikavarkaita, harmaita herroja, vastaan. Loppuhuipennuksessa on useita teräviä oivalluksia, niistä briljantein takaa-ajokohtaus Ei-Missään -kujalla. Harmaat herrat kiihdyttävät vauhtiaan saavuttaakseen Momon kumppaneineen. Mitä nopeammin he yrittävät juosta, sitä hitaammin he etenevät. Momon neuvonantaja, kilpikonna Kassiopeia, opastaa kulkemaan takaperin mahdollisimman hitaasti ja kas, juuri sillä keinoin Momo saavuttaa päämäränsä nopeasti.

Facebook-tuttavan vinkistä osuin aamulla lukemaan Sunnuntai-Hesarin haastattelun, jossa norjalainen antropologian professori Thomas Hylland Eriksen murehti kiire-aikamme tuhoavia vaikutuksia. Jutun nimi kuulostaa tyhmältä: “Levoton hidastaja“. Toimittaja nostaa useaan kertaan esiin havaintonsa siitä, miten haastateltava hypelöi älypuhelintaan (ja muutenkin tunnustaa myös itse elävänsä virtaavassa informaatioajassa). Alaotsikko täsmentää “Hitautta on suojeltava, sanoo antropologi Thomas Hylland Eriksen. Silti hänellä on nettiyhteys mökillä”. Juttu on muuten todella hyvä. Eriksen kannustaa välillä olemaan hitaasti ja ylistää kesämökkejä, jotka edelleen kannattelevat hitaan olemisen kulttuuria.

Eriksen huolehtii kiireen haittavaikutuksia: “Vaa­ra­na on yh­teis­kun­ta, jos­sa aja­tel­laan vain pät­käa­ja­tuk­sia. Jos­ta uu­puu vii­sai­ta vi­sioi­ta tu­le­vai­suu­des­ta. Jos­sa jo­ku saat­taa pae­ta tie­to­kaaos­ta fun­da­men­ta­lis­miin, sil­lä se tar­joaa yk­sin­ker­tais­tet­tu­ja, mus­ta­val­koi­sia vas­tauk­sia.” Antropologina hän nostaa esille länsimaisten ihmisten ja afrikkalaisen elämänmenon eron: Afrikassa osataan iloita läheisistä ja heidän kanssaan vietetään aikaa. Eriksen on myös realisti eikä nosta Afrikkaa esille onnelana. Silti meillä kiireisillä länsimaisilla on syytä katsoa peiliin:

“­Pal­jas­tuu le­vo­ton kult­tuu­ri, jo­ka ei ar­vos­ta kyp­syyt­tä tai pit­kää ikää. Ko­ko ajan aloi­te­taan uut­ta, van­has­ta ei opi­ta. Tä­mä on seu­rauk­sis­ta eh­kä va­ka­vin.”
“­Har­va har­mit­te­lee kuo­lin­vuo­teel­laan, et­tei lä­het­tä­nyt enem­män säh­kö­pos­tia tai käy­nyt useam­mis­sa ko­kouk­sis­sa. Vaan pi­kem­min­kin si­tä, et­tei tu­tus­tu­nut lap­siin­sa ja koh­dan­nut per­het­tään.”

Mielessäni kummittelee kaksi pientä hetkeä kouluelämästä. Toinen hetki erään entisen työkaverin työhuoneen ovensuussa. Hän huokaisemassa: “On niin kiire, ettei ehdi ajatella.” Toinen opiskelijan kohtaaminen portaissa. “Tunneilla on niin kiire, ettei ehdi oppia.”

Viime vuosina on puhuttu serenpiditeetistä, sattumahdollisuudesta, kuten se on hauskasti suomennettu. Onnekkaat kohtaamiset, ilman ennakointia haahuillen vastaan tulleet käänteentekevät asiat ja kanssaihmiset eivät tule kiireisen elämään, sillä hän ei huomaa niitä. Pysähtyminen ei vaadi mitään erikoisjärjestelyjä. Missä tahansa tilanteessa voi vapauttaa sisäisen lapsensa (mitä voi palauttaa mieliin alle 7-vuotiaiden maailman tutkijoiden opastuksella).

Surkeaa on se nurinkurisuus, joka kiireessä elämiseen liittyy: mitä enemmän yritämme, sitä vähemmän onnistumme. Työelämässä vallitsee pelko siitä, että laiskalta näyttäminen johtaa ulos uraputkesta. Kun yhdellä työpaikalla ehdotin nokosia varten sohvaa työhuoneeseen, tunsin, että taisi olla väärä ehdotus. Työhyvinvointia ja -tehoa edistäisi (tutkitusti) mahdollisuus nokosten ottamiseen. Erilaiset rentoutustekniikat ja meditointikeinot vähentävät (tutkitusti) stressiä. Se, että töissä nukkuisi tai joogaisi vartin, koetaan tuomittavana. Jonninjoutavissa (huonosti valmistelluissa, turhaan pitkittyvissä ja matkustusta vaativissa) kokouksissa voidaan sitä vastoin tuhlata suuren ihmisjoukon hyvää työaikaa monin kerroin.

Niin kauan kuin olen kouluttanut (2004 alkaen) opettajia tvt-opetuskäyttöön, olen kuullut valituksia ajan vähyydestä. Me voimme tehdä jotain tälle pulmalle. Voimme olla välillä tekemättä yhtään mitään. Ja kas, vapautunut mieli ja rento keho toimittavat askareet nopsaan. Lepopäivä kerran viikossa ei todellakaan ole ihmiselle pahitteeksi. Mutta lomallahan pitää suorittaa vaikka mitä ja vapaa-aika ilman ohjelmointia, hui kauhistus.

Minulle kesälaiskalle kävi niin, että maalaamisen tieltä siirsin keittiöstä 31-vuotiaan tuoksupielikin ulos lehmuksen alle. Siellä se on edelleen, jo toista kuukautta. Ja voi miten se nauttii. Puutuneet varret ovat puhjenneet lehteen. Kyllä minä tiesin, että monet huonekasvit viihtyvät kesän ulkona sopivassa katveessa. Mutta jos en olisi ollut laiska palauttamaan tätä yksilöä sisään, en olisi tätä ihmettä nähnyt (samaa laiskuutta kyllä pari muuta huonekasvia on nyt kärsivän näköisiä, että ei se laiskuus aina ole autuaaksi tekevää).