Formatiivisen arvioinnin olemusta etsimässä (LUKE-verkoston blogi)

Pirjo Pollari on Jyväskylän normaalikoulun englannin lehtori, joka on lähes koko uransa ajan pohtinut ja tutkinut arviointia ja sen osa-alueita. Pollarin väitöskirja (Dis)empowering assessment? Assessment as experienced by students in their upper secondary school EFL studies (2017) käsittelee lukiolaisten kokemuksia arvioinnista ja sen annista lukion englannin opinnoissa.

”Opiskelijan oppimisen arvioinnin tehtävänä on edistää opiskelijan oppimista.” Näin avataan Opiskelijan oppimisen arviointi –luvun varsinainen tekstiosuus nykyisissä Lukion opetussuunnitelman perusteissa (LOPS 2016, 228). Siis eikö lukioarvioinnin keskeisin tehtävä olekaan arvioida opiskelijan osaamisen ja oppimisen lopputuloksia ja niiden tasoa, ja antaa niistä palautetta? Samalla sivulla annetaan lisäksi lukioarvioinnille uusi, tarkennettu tavoite ja sen toteutukseen aikajana: ”Opiskelijan oppimista arvioidaan kurssin aikana. Arvioinnilla edistetään opiskelijan oppimista ja annetaan palautetta opiskelijalle kurssin tavoitteiden saavuttamisesta.”
Aiemmin LOPS määräsi, että ”opiskelijan opiskelema kurssi arvioidaan sen päätyttyä” (LOPS 2004, 220). Nyt vaaditaan, että oppimista arvioidaan myös kurssin aikana – miten tähän kaikkeen riittää yhdenkään opettajan aika?
Lähemmin tarkasteltuna hätä ei ehkä ole sittenkään tämän näköinen. Vaikka LOPS 2016 ei analysoi arvioinnin eri tehtäviä yhtä selkeästi kuin Perusopetuksen opetussuunnitelmien perusteet (OPS 2016), samoista asioista molemmissa on pohjimmiltaan kyse. Arvioinnilla on nykynäkemysten mukaan kaksi erilaista tarkoitusta. Se perinteisempi on oppimisen tulosten arviointi, eli summatiivinenarviointi. Vähintään yhtä tärkeäksi on nostettu oppimista edistävä arviointi eli formatiivinen arviointi, sillä kansainvälisissä tutkimuksissa formatiivisen arvioinnin on todettu olevan yksi tehokkaimmista keinoista edesauttaa oppimista (ks. esim. Black & Wiliam 1998a, 1998b).
Mutta mitä oikein ovat formatiivinen ja summatiivinen arviointi käytännössä?
Amerikkalainen arvioinnin grand old man Robert E. Stake kuvaa osuvasti näitä kahta arvioinnin tehtävää käytännön esimerkillä: ”Kun kokki maistaa keittoa, se on formatiivista arviointia, mutta kun asiakas maistaa keittoa, se on summatiivista arviointia.” Kokkihan maistelee keittoa saadakseen selville, kaipaako keitto esimerkiksi lisämaustamista, ehkäpä lorauksen kermaa, vai onko se jo valmista syötäväksi. Asiakas maistaa valmista keittoa, jonka antamaa makuelämystä hän arvioi syödessään.
Kurssinaikaisessa formatiivisessa arvioinnissa on kyse nimenomaan tästä kokin keiton maistelusta. Tarkoitus ei ole hukuttaa opiskelijoita ja opettajia erilaisiin lisäkokeisiin ja testeihin, vaan saada erilaisin pedagogisin keinoin tietoa siitä, miten kukin opiskelija on opetettavan asian siihen mennessä oppinut. Tämän tiedon avulla kumpikin osapuoli voi muokata tulevaa toimintaansa saavuttaakseen oppimisen tavoitteet paremmin: opettaja saa tietää, mitä asioita hänen on syytä vielä kerrata opetuksessaan, ja vastaavasti opiskelija saa tietoa siitä, mitä hän jo osaa ja mitä vielä ei. Näin hän voi vielä muokata opiskeluaan.
Onko formatiivisessa arvioinnissa siis kyse vanhasta tutusta eli ns. jatkuvasta näytöstä? Vaikka menetelmät saattavat osittain olla samankaltaisia, niiden tarkoitus on pohjimmiltaan erilainen.  Formatiivisen arvioinnin tarkoitus on oppimisen edistäminen (englanninkielisessä kirjallisuudessa käytetään termiä assessment for learning), ei arvosanan antaminen. Arvosanat osaamisesta ja oppimisen tuloksista ovat summatiivisen, oppimisen tulosten arvioinnin(assessment of learning) heiniä. (Ks. esim. Black ja Wiliam 1998b, Black et al. 2003).
Jotta arviointi todella edistää oppimista, formatiivisen arvioinnin ’gurujen’ Blackin ja Wiliamin (1998a) mielestä täytyy kiinnittää huomiota mm. seuraaviin asioihin:
– Tavoitteiden tulee olla oppijoiden tiedossa.
– Itsearviointia tulee tukea ja kehittää.
– Oppijoilla on oltava tarpeeksi mahdollisuuksia ajatella itse sekä osoittaa ja testata ajatteluaan.
– Oman ajattelun testaamisen ja osoittamisen tulee olla turvallista ja motivoivaa.
– Havaittuja ’oppimisen aukkoja’ täytyy voida paikata.
– Palaute on ensisijaisen tärkeää ja sen tulee ohjata oppimista eteenpäin.
Yhtenä oppimisen kulmakivenä pidetään yksimielisesti oppimisen tavoiteorientaatiota. Jotta opiskelija voi kunnolla oppia, hänen täytyy tietää ja ymmärtää oppimisen tavoitteet. Blackin ja Wiliamin (1998b) mukaan valitettavan moni oppija kuitenkin kokee opetuksen sarjana erilaisia, irrallisia tehtäviä, joilla ei ole yhteistä tai selkeää tavoitetta. Tavoitteiden ja niiden kriteerien ymmärtäminen on ensiarvoisen tärkeää myös oman osaamisen arvioinnin sekä itsearviointitaitojen kehittymisen kannalta: omaa suoritustaan on mahdotonta arvioida, jos ei tiedä, millainen hyvä suoritus on. Taito arvioida omaa osaamista ja sen eri puolia, samoin kuin kyky sopeuttaa omaa toimintaa ovat todellisen osaamisen, oppimaan oppimisen ja siten myös elinikäisen oppimisen ehtoja.
Blackin ja Wiliamin mukaan olennaista olisi löytää sellaisia formatiivisen arvioinnin menetelmiä, joissa jokainen opiskelija voi testata ajatteluaan ja myös osoittaa sitä turvallisesti. Aikoinaan eräs opettajani (josta muuten kovasti pidin) käytti paljon aikaa ns. vanhan läksyn kertaukseen, vaikka vain pari opiskelijaa osallistui läksynkyselyyn. Opettajani olisi saanut enemmän tietoa opiskelijoiden osaamisesta, jos hän olisi toteuttanut läksynkyselyn silloin tällöin esimerkiksi oikein/väärin –äänestyksenä tai pohdintana pienryhmissä. Pienryhmäpohdinnoissa tärkeää on hyvä kysymys, joka ei ole liian simppeli vaan pureutuu ilmiöön syvemmälle: ”Onko liukkaus kitkan vastakohta?” ”Olivatko ensimmäinen ja toinen maailmansota itse asiassa samaa sotaa?” ”Millainen on hyvä blogikirjoitus?” Lisäksi tarvitaan tarpeeksi aikaa pohtia ja perustella omia vastauksia ja näkemyksiä sekä yhteisesti käsitellä pienryhmien pohdintoja. Purkuvaiheessa olennaista on, että mahdolliset väärinymmärrykset hyödynnetään turvallisina tilaisuuksina oppia eikä niitä hyssytellä piiloon virheinä. Tunnin keskeisimmän sisällön tiivistäminen tai oma esimerkki opiskeltavan asian sovelluksesta (esim. kirjoita kolme virkettä, jotka ovat konditionaalissa) antavat tietoa sekä opettajalle että opiskelijalle itselleen siitä, miten hän on kyseisen asian ymmärtänyt ja omaksunut. Nämä esimerkit ovat vain muutamia kuvauksia formatiiviseen arviointiin soveltuvista keinoista, jotka eivät aiheuta opettajalle kohtuutonta lisätyötä eikä opiskelijoille lisää koeahdistusta (ks. mm. Black et al. 2003). Opiskelijoiden kiinnostusta omasta senhetkisestä osaamisesta sekä jonkinlaista itsearviointikykyä ne kyllä vaativat.
Formatiivisen arvioinnin menetelmänä voi toki käyttää erilaisia pienimuotoisia testejä. Esimerkiksi digitaaliset Kahoot, Quizizz tai Socrative soveltuvat hyvin eri oppiaineiden sisältöihin ja tavoitteisiin. Koska formatiivisen arvioinnin menetelmien ja ajoituksen tulisi mahdollistaa osaamisen aukkojen paikkaamisen, on tärkeää, että keskeneräisenoppimisprosessin aikaisia testituloksia ei käytetä opiskelijan arvosanan pohjana, vaan että opiskelijalla on mahdollisuus näyttää lopullinen osaaminen myöhemmin. Jälleen kerran viittaan kokkiin ja keiton maisteluun: tuskinpa kokista olisi reilua, jos keskeneräisen keiton makua ruodittaisiin ravintola-arvostelussa valmiin keiton makua heikentävänä tekijänä. Toki oppimisen tulosten arviointia, siis summatiivista arviointia, voi olla myös kurssin aikana sitten, kun ’keitto’ eli tietyn asian oppimiskokonaisuus on valmis.
Palaute on olennainen osa formatiivista arviointia. Se on myös yksi oppimisen tehokkuuteen vaikuttavimmista yksittäisistä tekijöistä (esim. Hattie 2009, 2012). Jotta palaute oikeasti edistää oppimista, sen tulee sisältää kaksi eri osa-aluetta. Ensinnäkin palautteen tulee antaa tietoa tämänhetkisestä suorituksesta, eli siitä, mitä sillä hetkellä arvioidaan. Tutkijoiden mielestä me opettajat annamme tässä suhteessa hyvää ja perusteellista palautetta. Oppimista edistävän palautteen tulisi kuitenkin ennen kaikkea auttaa oppijaa eteenpäin, minkä me opettajat kuulemma usein unohdamme. Niinpä hyvä, oppimista edistävä palaute rakentuu kolmen kysymyksen varaan: Mikä on oppimisen tavoite? Missä nyt ollaan tavoitteen suhteen? Mitä pitää tehdä, jotta tavoitteeseen päästään? (Ks esim. Sadler 1989, Hattie & Timperley 2007).
Mutta ehkäpä palaute on seuraavan blogikirjoituksen aihe…
Lähteitä:
Black, P., Harrison, C., Lee, C., Marshall, B. & Wiliam, D. 2003. Assessment for learning: putting it into practice. Maidenhead UK: Open University Press
Black, P. & Wiliam, D. 1998a. Assessment and classroom learning. Assessment in Education: Principles, Policy and Practice, 5(1), 7-73.
Black, P. & Wiliam, D. 1998b. Inside the black box: Raising standards through classroom assessment. London: King’s College London School of Education
Hattie, J. A. C. 2009. Visible learning: a synthesis of over 800 meta-analyses relating to achievement. London: Routledge.
Hattie, J. 2012. Know thy impact. Educational Leadership 70(1), 18-23.
Hattie, J. & Timperley, H. 2007. The power of feedback. Review of Educational Research, 77(1), 81-112.
Sadler, D. R. 1989. Formative assessment and the design of instructional systems. Instructional Science, 18(2), 119-144.

.

Tuotu lähteestä: LUKE-verkoston blogi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *