Laaja-alaisen erityisopettajan nykyaikainen työnkuva (Erja Sandberg)

Tänään esittelen blogissani tarkemmin uuden tietokirjan erityispedagogiikan saralta. Kirjalle on useitakin perusteita miksi minä pidän sitä tärkeänä perusteoksena erityisopettajan työstä juuri nyt.

Ensiksikin peruskoulun lainsäädäntö on muuttunut jo vuonna 2011 ja se asettaa esimerkiksi varhaisen tuen tunnistamiselle, konkreeteille jatkuville tukimuodoille ja moniammatilliselle yhteistyölle uusia linjauksia.
Toisekseen lähikouluperiaate on yleistynyt ja oppilaiden sijoittaminen isoon yleisopetuksen ryhmään moninaisten tukitoimien kera on kasvussa – aiemman erityisopetuksen pienryhmien sijaan.
Kolmanneksi oppilaiden taustat ja tilanteet ovat myös yhä moninaisempia ja siten pedagogista tietoa tulee saada entistä vahvemmin siirrettyä erityisopettajilta myös luokan- ja aineenopettajille –  ja myös ohjaavalle koulun henkilökunnalle.

Kirjassa painotetaan myös koulun rehtorin ja laaja-alaisen erityisopettajan yhteistyötä sekä yhteistä näkemystä tukea tarvitsevista oppilaista. Koululla tuleekin olla yhteinen tahtotila ja tavoite tukea yhdessä kaikkia oppilaitaan. Se mahdollistuu tiedon jakamisella henkilökunnan kesken. Tämä kirja erityispedagogisesta osaamisesta on sysäys siihen suuntaan.

Tänään siis laaja-alaisesta erityisopettajan nykyaikaisesta työnkuvasta kirjoittanut Tiina Vitka kertoo tärkeimpiä asioita työstään ja kirjastaan. Tiinalla on rautainen tietotaito ja asiantuntemus omasta työstään pitkällä jatkumolla ja hän on juuri henkilö kirjoittamaan aiheesta kirjan lisäksi blogiini. Ole hyvä Tiina 🙂

Minulle uusi kokemus oli kirjan kirjoittaminen, joka vei kaiken vapaa-aikani kesäkuusta 2017 alkaen. Projekti oli todella mielenkiintoinen ja haastava. Miten saada edes jollain tavalla laaja-alaisten erityisopettajien laaja ja monimuotoinen työnkuva auki paperille? Voin sanoa, että se oli todella haasteellista. Huomioiden oppilaiden tarve, puutteet, resurssit ja ennen kaikkea uudet lakimuutokset. Näitä ajatellen olen muuttanut omaa työnkuvaani radikaalisti ja saanut siitä hyvää palautetta ympäristöstä, minkä takia uskalsin edes kirjoittaa kirjan. Ja onhan minulla suuri palo tehdä tätä työtä.

Kirjan kohderyhmä

Vaikka kirja on nimellisesti suoraan kohdistettu yläkoulun laaja-alaisille, rehtoreilla ja aineenopettajillekin, soveltuu se hyvin alakoulun ja toisen asteen puolellekin. Selkeät erot alakoulussa laaja-alaisen työssä ovat alkuopetuksen lukiopetus, jota en kirjassani käsitellyt sekä luokanopettaja – aineenopettaja – järjestelmän erot. Tästä asiasta on myös kyselty, joten tuon sen esiin tässä blogi-kirjoituksessa. Kirjaa on hankittu kaikille asteille ja toivottavasti siitä saa jotain ideoita omaan työhön ja intoa kehittää omaa työtä. Minusta tuntuu, ettemme ole koskaan valmiita.

Miksi muutin työnkuvaani?

Kirjan julkistamisessa on mukavaa se, että siitä on virinnyt lisää hyvää keskustelua työstämme. Kun olin kokenut sosiaali– ja terveysalan opiston vuosityöajan, huomasin sen sopivan paremmin ELA:n työhön. Aikani pähkäiltyäni tätä eroa ja ongelmaakin hoitaa mahdollisimman kokonaisvaltaisesti työtäni, huomasin etten voi murehtia tätä yläkoulussa, vaan teen parhaani nuorten eteen enkä enää mieti kikyjä, yt, ys – ja muita aikoja, koska tulen vain vihaiseksi ajan puutteen vuoksi. Minun tehtäväni on ajaa nuorten ja lasten etua. Näin siellä ja lukioilla työskennellessäni tiettyjä useinkin esiintyviä pulmia nuorilla, jota olin ennen virkavapauttani yläkoulusta haistellutkin.

Useilta nuorilta puuttuivat keinot ja työkalut opiskella, oman toiminnan ohjauksen taidot olivat puutteellisia sekä tietämättömyys, mikä itsellä saattoi oppimisen pulman takana olla. Lukivaikeus, ADHD vai vain ne väärät oppimisstrategiat? Vai jopa vääränlainen oppimisympäristö vaikutti oppimiseen? Liian paljon tuli näitä nuoria vastaan, joiden ajatusmaailmassa he kokivat olleensa peruskoulussa tyhmiä ja laiskoja. Osa heistä todella väärinymmärrettyjä ja siksikin motivaatio oli peruskoulussa kadonnut ja alisuoriutuminen toi huonoja arvosanoja. Miten tämä voi olla mahdollista vielä 2010-luvulla?

Kokonaisvaltainen työnkuva ja pedagoginen osaaminen keskiöön

En enää itse ajattele, että työmme on pelkästään perinteistä opetusta, vaan se on kokonaisvaltaisempaa tukea kaikille yleisestä erityiseen tukeen ja myös opettajien tukemista omassa työssään, jotta he pärjäävät ja jaksavat paremmin luokkiensa kanssa. Meillä ELA:illa on vahva pedagoginen osaaminen koulutuksen myötä, jota jokainen on usein kasvattanut lisää omilla tahoillaan. Sen pedagogisen osaamisen hyödyntäminen on tärkeää jokaisella koululla. Luinkin kirjaani varten erilaisia tutkimuksia ja muistioita ja joissakin tuotiin esiin se, että olemme kouluilla suuri, hyödyntämätön resurssi. Minä koin olevani ennen pelkkä aineenopettajien jatke eikä osaamistani täysin hyödynnetty ja turhauduin työssäni.

Monipuoliset työtavat ratkaisujen hakemisessa

Tämän ajatuksen myötä ajattelenkin nykyään, että voimme jakaa työmme kolmeen työkäytänteeseen, ei pelkkään opettamiseen. Tärkeänä kokonaisvaltaisen työotteen toteutumisessa koen opettaja – ja oppilastuntemuksen:

  1. Yhteistyö ja konsultointi: Ilman näitä asiat eivät mene edes eteenpäin. Yhteistyökenttämme on todella laaja koulun ulkopuolellakin. Lisäksi verkostoituminen muiden erityisopettajien kanssa kasvattaa jatkuvasti omaa osaamistamme

  2. Ennaltaehkäisy: Jotta vältämme turhien oppimisen ja koulunkäynnin haasteiden syntymisen, ennaltaehkäisy on tärkeä keino pyrkiä välttämään niitä. Siinä vahvaa pedagogista osaamistamme on mahdollisuus käyttää laajastikin tukemalla parhaassa tapauksessa koko kouluyhteisöä.

  3. Opetus: Näen itse sen, että varsinkin näin koulun ainoana ELA:na, resurssit pitää jakaa tarpeen mukaan, koska ne ovat niukassa. Miten parhaiten saan kohdennettua ne kaikkien avuksi mahdollisimman paljon? Joka tilanteessa mahdollisimman hyvää ratkaisua etsiessä mietin tarkkaan opettajan kanssa onko tarpeen yksilö-, pienryhmä vai samanaikaisopetuksen tarve vai riittääkö pelkkä opettajan konsultointi. Lisäksi mietin aina sitä, miten tuen oppilasta selviämään myös yksin. Mitkä ovat ne keinot omatoimisempaan oppimiseen sekä miten opettaja alkaa ryhmässä pärjätä entistä paremmin. Ratkaisuja mietitään monelta kantilta. Aina se ei ole helppoakaan. Riippuu myös opettajasta, miten hän lähtee mukaan pohtimaan onko parasta muuttaa omaa oppimisympäristöä vai miten toimia oppilaan parasta ajatellen.

Keskustelua konsultoinnista

Some-keskusteluissa ja minulle tulleissa yksityisissä viesteissä on tullut mm esiin se asia, milloin konsultoida, kun ei vain aika riitä. Työmme on todella hektistä. Vuosia sitten yksi aineenopettajamme heitti minulle vinkiksi, mikset kokoa itsellesi listoiksi muistiin tärkeimpiä konsultoitavia asioita. Minähän otin neuvosta vaarin ja listaan edelleenkin uusia tukitoimia tehden eriyttämislistoja, arvioinnin eriyttämislistoja, vinkkejä luokkien strukturointiin ja lukilausepankkiin. Liitin ne esimerkiksi kirjaani ajatuksella, että jokainen voi hyödyntää niitä työssään ja lisätä sinne jatkuvasti omia vinkkejä lisää. Helpottaa kovasti omaa työtäni, kun otan listan esiin esim levottoman luokan tilannetta miettiessä, rastitan sopivat strukturointi – ja eriyttämiskeinot ja alan keskustella niistä opettajien kanssa. Joka tapauksessa konsultoinnin avulla saa kummasti vähennettyä niitä pienempiä haasteita kasaantumasta suuremmiksi. Korjaavan työn tarvettahan on aina tarkoitus vähentää. Mieluummin kuuntelen opettajaa kahvitunnilla, kun suurempien ongelmien edessä yritän sammutella liekeissä olevaa tulipaloa.

Yhteistyötä oppilaiden tueksi

Oman työn ja koulun toimintakulttuurin kehittäminen ei ole helppo asia. Siihen tarvitaan etunenässä hyvää yhteistyötä rehtorin kanssa ja etenemistä joissakin kouluissa todella pienin askelin. Luokan – ja aineenopettajat tarvitsevat tukeamme luokkien kanssa viimeistään silloin, kun heidän omat pedagogiset keinonsa eivät enää riitä. Toivottavasti aiemmin, ettei ongelmia edes syntyisi. Sehän on aina tavoitteemme. On hyvä myös muistaa, että jokaiselle koululle ja jokaisella erityisopettajalla on omat tapansa työskennellä. Tärkeintä on kuitenkin aina lapsen ja nuoren etu. Jatketaan hyvää ja positiivista keskustelua työstämme. Jokainen meistä on tärkeällä asialla lasten ja nuorten tukena. Sitä oikeaa ja väärää tapaa ei ole varmasti toimia. Olemme tärkeällä asialla lisäämässä muiden ymmärrystä oppilaista ja luokista erilaisissa tilanteissa kouluilla, miksi oppilas/luokka käyttäytyy tietyllä tavalla ja mitä sen takana mahdollisesti on? Aina pulman takaa löytyy vastaus, kun tarpeeksi kaivamme.Kirja on vain alku kaikelle, jota jokainen voi jalostaa mielensä mukaan ja kehittää ideoita entistä paremmiksi ja itselleen sopiviksi.

Tsemppiä ja voimia jokaiselle kiireiseen loppukevääseen!

Tiina Vitka
KM, laaja-alainen erityisopettaja

 

P. S. Kurkistus kirjani ”Laaja-alainen erityisopetus yläkoulussa” sisällysluetteloon:

 

 

 

 

 

Täältä pääset lukemaan muita blogikirjoituksiani

 

Suomalaisen koulun 100 vuotta! (Erja Sandberg)

Suomalaisessa koulussa on tapahtunut merkityksellisiä ja merkittäviä asioita viimeisen sadan vuoden aikana. Näin Suomen itsenäisyyden juhlavuonna on hyvä muistella hieman myös koululaitoksemme kehittymistä ja nykytilaa. Seuraavassa muutamia näkökohtia aiheeseen.

Kansakoulusta peruskouluun

Kansakoulujen historia ulottuu yli sadan vuoden tarkastelujakson aina 1850-luvulle saakka. Alun perin kansakoulun tarkoituksena oli saada peruskoulutusta myös maaseudulla asuville lapsille ja nuorille. Käytännölliset oppiaineet kuten käsityö, puutarhanhoito sekä taloustyöt olivat vahvasti mukana kansakoulun opetettavina aiheina. Kuusivuotinen kansakoulu korvasi ensin esimerkiksi pappiloissa järjestetettyjä kiertokouluja ja vähitellen ne vakiintuivat omaksi järjestelmäkseen.

Rinnakkaiskoulujärjestelmän toinen puoli, erikseen pyrittäviin oppikouluihin ja keskikouluihin muodostui kansakoulun kaksi viimeistä luokkaa. Haettaessa maksulliseen ja osin yksityiseen oppikouluun painotettiin riittävää koulumenestystä sekä taloudellisia mahdollisuuksia käydä koulua. Ns. alakansakoulun oli määrä tarjota alkuopetusta ja oppikoulun taas jatko-opetusta. Keskikoulussa koulutusjärjestelmä oli vahvasti sukupuolittunutta. Perustettiin erikseen tyttökouluja ja poikakouluja, usein nimityksillä tyttölyseo ja poikalyseo.

100 vuotta sitten kansakoulu tavoitti noin 60 % kouluikäisistä lapsista ja nuorista. Oppivelvollisuuslaki tuli voimaan vuonna 1921, jolloin kunnat velvoitettiin entistä tiiviimmin perustamaan ja ylläpitämään kansakouluja. Kansakoulua käytiin kuutena päivänä viikossa, myös lauantaisin.

Aluksi kansakoulun opettaja(t) saattoi(vat) olla kylän ainoita kirjoitustaitoisia henkilöitä. Heitä hyödynnettiinkin esimerkiksi luottamistehtävissä kunnallishallinnossa. Näin kansakoulujen yhteiskunnallinen merkitys korostui varsinkin maaseudulla Suomen itsenäistymistä edeltäneinä vuosikymmeninä muutenkin kuin opettajien tekemän opetustyön ansiosta.

Yleissivityksen kehittäminen oli katkonaista toisen maailmansodan ja 1930-luvun laman aikana. Suomalaista koulujärjestelmää pidettiinkin 1950-luvulla muusta Länsi-Euroopasta jälkeenjääneenä ja sitä moitittiin yhteiskunnallista epätasa-arvoa korostamavana kansan jakauduttua kansakouluun ja oppikouluun. Taloudellisesti heikommilla olevien perheiden (kuten maanviljelien tai työläisten) ei useinkaan ollut mahdollista kustantaa lapsensa opiskelua maksullisessa oppikoulussa.

Kansakoulujärjestelmä oli vahva instituutio aina peruskoulujärjestelmän lanseeraamiseen saakka. Samassa yhteydessä koulutyöviikko supistettiin viisipäiväiseksi. Myös kansakoulunkoulutarkastajien virat lakkautettiin. Peruskoulujärjestelmään siirryttiin vaiheittain lapista alkaen vuodesta 1972 – ja viimeisetkin peruskoulut aloittivat toimintansa pääkaupunkiseudulla vuonna 1977.

Kaikki kansakoulut muuttuivat peruskoulujen ala-asteiksi, vuosiluokiksi 1–6. Jatkoluokat eli kouluvuodet 7–8 sulautettiin yhdessä keskikoulujen kanssa peruskoulujen yläasteiksi. Kansakoulunopettajat siirtyivät ala-asteiden luokanopettajiksi. Opetuksen järjestäjiksi nimitettiin kaikki kunnat ja siten maksullinen oppikoulujärjestelmä muutettiin maksuttomaksi kunnan alaisuudessa toimiviksi yläasteiksi. Peruskoulujärjestelmä oli ns. yhteiskoulua, jolloin erillisen tyttökoulut ja poikakoulut sulautettiin yhteiseksi kouluksi. Vähitellen ala-asteita ja yläasteita alettiin kutsua alakouluksi ja yläkouluksi ja myös yhtenäiskoulu-nimitystä käytettiin kuvaamaan koko peruskoulua. Peruskoulujärjestelmä luotiin koko kansakunnan kouluttamiseen.

Tukea tarvitsevien oppilaiden opetuksen kehittyminen

Erityisryhmien opetus voidaan katsoa alkaneen 1800-luvun loppupuolella aluksi aistivammaisuuden, erillisten kuurojen ja sokeiden koulujen, myötä. Vammaisten lasten opetuksesta määrättiin ensi kertaa Suomen suurruhtinaan julistuksella 1900-luvun taitteessa. Ensimmäisiä ja edelleen voimissaan olevia valtion omistamia erityisryhmien kouluja olivat Tervaväylän koulu Oulussa, Haukkarannan koulu Jyväskylässä ja Mikael-koulu Mikkelissä. Helsingissä toimi myös ns. Raajarikkoisten työkoulu, ja se tunnetaan nykyisessä muodossaan Ruskeasuon kouluna.

1900-luvun taitteessa perustettiin myös ns. heikkolahjaisten erikoiskouluja. Näiden nimitystä muutettiin myöhemmin apukouluiksi. Samaan aikaan aloitettiin myös kehitysvammaisten opetus, aluksi ns. tylsämielisten kasvatuslaitoksena. Nämä erilaisia ihmisryhmiä koskevat nimitykset ovat vahvasti vaihtuneet tutkimustiedon kartuttua ja yhteiskunnan kehittymisen myötä.

Oppivelvollisuuskaan vuonna 1921 ei tuonut kaikkia lapsia peruskoulutuksen piiriin. Esimerkiksi “tylsämielisistä lapsista” säädettiin erikseen. Tylsämielisenä pidettiin lasta, joka ei osannut selvästi puhua. Koulun johtokunnalle annettiin oikeus vapauttaa lapsi oppivelvollisuudesta heikon käsityskyvyn perusteella. Lääkärintodistuksen perusteella oppilas voitiin vapauttaa oppivelvollisuudesta ruumiinvian tai heikon terveyden takia.

1940-luvulta alkaen perustettiin myös ”Ruotsin malliin” tarkkailuluokkia eri kaupunkeihin. Nämä luokat olivat erityisesti tarkoitettu ”tunne-elämältään häiriytyneille ja sosiaalisesti sopeutumattomille” lapsille. Samaan aikaan aloitettiin perinteisin osa-aikaisen erityisopetuksen muoto – puhe- ja lukiopetus.

Vuoden 1957 kansakouluasetuksessa säädettiin oppilaasta, joka ei menestynyt kansakoulussa eikaä häntä voitu sijoittaa apukouluun tai muuhunkaan erityiskouluun. Oppilas siirrettiin tarkkailuluokalle, alun perin siksi, että häntä voitaisiin tarkkailla ja määritellä sen mukaan tuleva koulupaikka. Käytännössä tarkkailuluokka jäi pysyväksi koulupaikaksi.

Vähitellen kehitysvammaisten opetus sai uusia muotoja kehitysvammahuollon ja erityishuoltopiirien sekä kehitysvammalainsäädännön toimista. Perustettiin harjaantumiskouluja, joissa annettiin ns. harjaantumisopetusta. Vasta vuonna 1997 oppivelvollisuuden piiriin tulivat vaikeimminkin kehitysvammaiset lapset.

Perusopetuslakiuudistus tuli voimaan vuonna 1998 ja siinä määriteltiin erityisoppilaaksi ottaminen sekä siirtäminen ja esimerkiksi HOJKSien laadinta erityisoppilaille. Perusopetuslaki mahdollisti myös oppiaineiden yksilöllistämisen. Vaikeimmin kehitysvammaisten oppilaiden opetus voidaan järjestää lakisääteisesti myös oppiaineiden sijaan toiminta-alueittain. Nykyinen, voimassaoleva perusopetuslaki on vuodelta 2010. Erityisopetuksen voimakkaan vuosittaisen kasvun myötä lakiin lisättiin yleisopetuksen ja erityisopetuksen väliin yksi tuen taso, tehostettu tuki. Lainsäädännössä on tarkennettu myös opiskeluhuollon alaisten palvelujen oikeutta ja merkitystä jokaiselle oppilaalle.

Segregoinnista integrointiin ja inkluusioon

100 vuotta sitten erityisryhmien, tukea tarvitsevien koululaisten opetus järjestettiin erillisissä kouluissa. Monesti nämä koulut sijaitsivat fyysisesti erillään yleisopetuksen kouluista. Tällöin puhuttiin segregaatiosta eli koulujen eriytymistä. Osa tukea tarvitsevista lapsista ja nuorista kulki pitkiäkin koulumatkoja esimerkiksi toiselle paikkakunnalle tiettyyn erityiskouluun. Osa kouluista oli myös sisäoppilaitoksia, sisältäen asuntolan. Monet lapset joutuivat asumaan erillään perheestään koulupäivinä jo varhaisessa vaiheessa elämäänsä, lapsuudessa.

Suomi on sitoutunut allekirjoituksellaan vuoden 1994 kansainväliseen ns. Salamancan julistukseen, jossa määritellään jokaisen lapsen oikeutta käydä kotiosoitteen mukaista lähintä koulua lapsen tuentarpeesta, sairaudesta tai vammasta huolimatta. Sopimuksen myötä suomalaista erityiskouluverkostoa on viime vuosikymmeninä huomattavasti supistettu ja erityiskouluja on lakkautettu. Inklusiivisella opetuksella viitataan tähän lähikouluperiaatteeseen. Samoin oppilaita on integroitu yhä enemmän yleisopetukseen lähikouluun aiempien erityisluokkasijoitusten myötä. Jokaisella oppilaalla on oikeus saada tämän päivän koulussa tarvitsemansa tukitoimet lähikoulussa, mahdollisuuksien mukaan yleisopetuksen luokassa. Meillä toki on ja tulee olemaan aina oppilaita, joiden tuen tarve, sairaus tai vamma vaatii erityisluokkapaikkaa koulunkäynnin muotona.

Suomalainen peruskoulu – maailman paras koulu?

Suomessa on ainutlaatuinen ja maailmallakin hyvin arvossa pidetty koulujärjestelmä. Olen itsekin tutustunut usean muun maan koulujärjestelmään ja olen saanut olla luennoimassa suomalaisesta koulujärjestelmästä eri maiden koulujen edustajille, viimeksi viikko sitten venäläisille rehtoreille ja kouluhallinnon virkamiehille. Suomalaista koulua arvostetaan poikkeuksetta.

Mikä sitten tekee suomalaisesta koulusta erinomaisen? Seuraavassa muutamia asioita.

Ensinnäkin, meillä on järjestelmällisesti korkeakoulutetut opettajat. Yliopistotasoinen opettajankoulutus on pituudeltaan ja laajuudeltaan huomattava. Meillä on maisteritasoiset opettajat, ja opettajan kelpoisuudet myös määritellään lainsäädännössä. Haluamme ylläpitää laadukasta ja osaavaa opettajakuntaa.

Toisekseen, meillä on jokaiselle koululaiselle ilmainen koulujärjestelmä. Tämä on hyvin harvinaista maailmalla. Maksuton koulutus takaa jokaiselle lapselle ja nuorelle mahdollisuuden käydä esi- ja peruskoulua, toisen asteen koulutusta ja korkeakoulutusta perheen taustasta ja esim. tulotasosta riippumatta. Meillä on myös tarjolla jokaiselle lapselle ja nuorelle ilmainen kouluruoka, joka on sekin hyvin poikkeuksellista muihin maihin nähden. Myös koulukuljetuksesta on laissa säädetty. Edelleen meillä on maksuttomat koulukirjat ja -tarvikkeet perusopetuksessa. Yhteiskunta siis on huolehtinut hyvin monelta kannalta jokaisen oikeudesta kouluun ja myös mahdollistanut sen em. toimilla.

Suomessa on kunnallinen, julkinen koulutusjärjestelmä, joka toimii. Tämäkin on monessa mussa maassa aivan utopiaa, tai ainakin hyvin erilaisella tasolla kuin Suomessa. Monissa maissa kunnallista koulua pidetään ”toissijaisena” vaihtoehtona, yksityiskoulujen vastatessa esimerkiksi paremmin oppilaiden turvallisuudesta ja opetuksen laadusta. Suomessa panostus julkiseen koulujärjestelmään on myös aiheuttanut sen, että meillä on vain vähän yksityisiä koulutuksenjärjestäjiä perusasteella ja lukiokoulutuksessa.

Meillä on paljon tutkimusta koulutuksesta, opettajuudesta ja esimerkiksi tukea tarvitsevien lasten ja nuorten opetuksesta ja toisaalta oppimisen pulmakohdista. Tutkimusperustainen opetus ja monet tukimuodot on saatu vietyä käytäntöön. Myös laaja-alaisten erityisopettajan ainutlaatuinen järjestelmä perusopetuksessa on merkittävä tuki monelle oppilaalle ja luokan- ja aineenopettajalle. Ulkomaisten koulujen edustajien on hyvin vaikeata ymmärtää mitä edes tarkoittaa laaja-alainen erityisopettaja ja mikä on hänen työnkuvansa.

Suomessa myös esimerkiksi tasa-arvon merkitys ja korruptoitumattomuus ovat selkeitä ansioita myös koululaitokselle.

Ollaan iloisia ja ylpeitä mahtavasta koulujärjestelmästämme. Onnea Suomi 100 vuotta!


Kirjoittajalta:

Erja Sandberg
kasvatustieteen tohtori, erityispedagogi

Täältä pääset lukemaan muita blogikirjoituksiani

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Building the e-learning quality chain (The corridor of uncertainty)

Chain by robpatrick, on Flickr
Chain” (CC BY-NC-SA 2.0) by robpatrick

At this week’s EDEN 2017 conference here in Sweden there were several discussions about quality in technology enhanced education. There was a consensus that although we have sound quality assurance systems, certifications, strategies, policies and research we have still not reached mainstream integration and acceptance of educational technology. Even if some institutions have succeeded, they are prevented from full integration due to pressure from both government authorities and politicians who demand increased accountability and base their budget decisions on league tables and shallow evaluations. There are lots of success stories at faculty, institutional or even regional levels but to move forward we need a chain reaction involving all levels.

How can we enhance existing quality structures? This requires more than simply checking learner satisfaction at the end of each course or module. Quality is often mistaken for this checklist approach where each link in the chain tries to give answers that will satisfy the criteria of the next level. We ask learners to evaluate both the teachers and their own performance on each course module but the questions is whether learners recognise good teaching when they see it? Often students give the most positive evaluations to teachers who provide them with the material they need to pass the test rather than recognising the value of teachers who help them work things out for themselves.

So how can we develop learning literacy at all levels in the educational chain?

  • Learners need to develop the meta-cognitive skills to become conscious learners. To put it simply, they need to learn how to learn, becoming aware of the learning process and learning to monitor their learning through reflection and self-assessment. They need to develop their collaborative learning skills and realise how learning is a social process rather than simply cramming facts. These skills will be vital in their professional life where their development will depend on being able to learn new skills without waiting for someone to organise a course to help them.
  • The next link in the chain are the teachers who need to become more aware of their own teaching and how they themselves learn. They need to develop new skills, work in teams, learn to become facilitators rather than content providers and so on. This involves a greater emphasis on pedagogical development and how educational technology can complement and enhance traditional practice. At the teacher level this means learning to enable.
  • For this to happen we need institutional leaders who are aware of their leadership, have learnt how to empower, motivate and reward and can create a culture of sharing, support and common purpose among all staff and learners. This means learning to empower.
  • However none of this will happen without the next link in the chain. Government authorities and international bodies must lead the way by providing frameworks, strategies and policies that inspire and guide. Learning to inspire.

Today there are good examples of all the above but in order to create a true culture of learning each level must work as a chain and be clearly linked to each other. If any link in the chain is weak or missing it will never be sustainable and for me the reason why we have not achieved mainstream integration of educational technology is because one or more links in this chain are missing.