Sähköinen tenttiminen

Helsingin yliopistossa on ollut tenttiakvaariotoimintaa kymmenen vuotta ja verkkotenttejä on tehty sitäkin pidempään. Vuonna 2013 sähköisen tenttimisen edistäminen kurssien suoritusmuotona aktivoitui HYYn aloitteesta ja silloisen vararehtorin toiveesta ja Sähköisen tenttimisen projekti käynnistettiin kehityspäällikön päätöksellä.

Edit 20.5.2014: kuva ja ensimmäinen kappale päivitetty.

Jotta sähköistä tenttimistä voi edistää, on käsite aluksi määriteltävä. Asko Karjalainen on väitöskirjassaan Tentin teoria (2001) määritellyt tentin ”koulutukseen sisältyväksi, tahallisesti rakennetuksi ongelmatilanteeksi”, josta opiskelijan on suoriuduttava osaamisensa avulla. Tenttiin liittyy oleellisesti siinä suoriutumisen arviointi ja mittaaminen, ulkoinen kontrolli ja kytkös todelliseen elämään. Em. määritelmän lisäksi vaikuttaa siltä, että tenttimistä käytetään tyypillisesti summatiiviseen arviointiin ja tenttitilaisuus on ajallisesti rajattu suoritus. Kun puhutaan sähköisestä tenttimisestä, viittaan nimenomaan opiskelijan osuuteen tenttimisprosessissa, jossa opiskelija hyödyntää tuotoksensa aikaansaamisessa ja palauttamisessa arvioitavaksi tietokoneita ja -verkkoja.

Sähköisen tenttimisen projektin puitteissa päädyin määrittelemään sähköisen tenttimisen muodot suhteessa tenttiaikaan ja tenttipaikkaan, jolloin muodostuu seuraavanlainen nelikenttä:

sahkoinententti-nelikentta

Nelikentän mukaisia sähköisen tenttimisen muotoja ovat:

  • Kun sekä tenttiaika että -paikka määrätään, ilman tietokoneita useimmat puhuisivat ”perinteisestä tentistä”, joka tehdään luentosalissa valvojien silmien alla kynällä paperille. Kun perinteisesti valvottuun tenttiin käytetään tietokoneita ja -verkkoja, sähköisen tenttimisen vaihtoehtoja ovat tietokoneluokkatentti, kuten yliopistolla TVT-ajokortti, tai Bring Your Own Device(BYOD) -tentti, kuten sähköisten ylioppilaskirjoitusten on tarkoitus olla. Myös Aalto-yliopiston sähköisen tenttimisen viimeisimmät pilotit projektissa Uudet koekäytännöt tähtäävät BYOD-suuntaan.
  • Kun tentin saa tehdä missä vain, puhutaan verkkotentistä. Verkkotenttejä ei todennäköisesti valvota, vaan opiskelijat saavat ja heidän on jopa toivottavaa hyödyntää materiaaleja ja muistiinpanoja tenttiä tehdessään. He voivat tehdä tentin myös yhdessä, kunhan jokainen palauttaa oman vastauksen. Tällaisessa tentissä kysymykset ovatkin tyypillisesti soveltavia esseetehtäviä. Kun verkkotentin tenttiaika on määrätty, on tarpeen tarkentaa, että tarkoitetaan verkkotenttitilaisuutta, kuten valtiotieteellisen tiedekunnan verkkotenttipilotissa. Koska kaikilla opiskelijoilla on sama tenttiaika, kaikilla voi myös olla samat tenttikysymykset.
  • Jos tenttiaikaa ei ole määrätty, vaan on esimerkiksi annettu kahden viikon ajanjakso, jona aikana opiskelija suorittaa tentin, on hyvä tarkentaa, että tarkoitetaan verkkotenttiperiodia. Tällöin on mahdollista lisäksi rajata itse tenttiaika siitä, kun opiskelija aloittaa suorituksensa, esim. kolmeen tuntiin. Toisaalta jos opiskelijalle annetussa tehtävänannossa ei ole ajallista eikä paikan rajausta, ei ehkä enää puhutakaan ”tenteistä” vaan ”tehtävistä”. Verkossa tentti ja tehtävä on mahdollista toteuttaa samoilla välineillä, joten lopulta on opettajan päätettävissä, millä nimellä hän oppimisaktiviteettia haluaa kutsua. Opettajan antama nimi oppimisaktiviteetille saattaa toki myös vaikuttaa opiskelijan ajatteluun; tenttiin suhtaudutaan eri tavalla kuin tehtäviin.
  • Jos opiskelija saa itse valita tenttiajan, kunhan tekee tentin määrätyssä paikassa, puhutaan tenttiakvaariosta. Tällöin opetuksen järjestäjä varustaa luokan siten, että siellä on välineistö sekä tentin suorittamiseen että suorituksen seurantaan. Käytännössä tila näyttää tavalliselta tietokoneluokalta, jossa on muutama kamera huomaamattomasti katonrajassa. Helsingin yliopistossa tenttiakvaariotiloja on Viikissä maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa sekä keskustassa oikeustieteellisessä tiedekunnassa ja Porthaniassa uusi, muita suurempi pilottitila.

Sähköiseen tenttimiseen tarvitaan vähintään se verkkosovellus, jolla opiskelija palauttaa tuotoksensa. Sähköisen tentin muodosta riippuen lisäksi tarvitaan tuotoksen tekemisen väline, joka voi olla sama kuin palautuspaikka – opiskelija voi esimerkiksi tehdä monivalintatentin Moodlessa ja palauttaa sen siellä – tai tekemiseen voidaan käyttää muitakin välineitä. Esimerkiksi verkkotenteissä, joissa opiskelija palauttaa tiedostoja, opiskelija voi tehdä vastauksensa valitsemillaan välineillä, opettajan ohjeistuksen mukaan. Tarvittaessa tuotos voisi olla vaikka ääni- tai videotiedosto, vaikka tyypillisin lienee tekstinkäsittelyuohjelmalla tuotettu esseevastaus. Tenttiakvaariotoiminnassa tarvitaan myös kalenterisovellus, jolla opiskelija tekee paikanvarauksen tenttiin. Kalenteri kytkeytyy tenttijärjestelmään siten, että vain varattuna aikana opiskelija pääsee tekemään tentin vain varaamaansa paikkaan. Lisäksi tenttivalvontaa varten tarvitaan oma sovelluksensa.

Kaiken tentinaikaisen tarpeen lisäksi sekä opettajan että opiskelijan prosessia helpottaa, jos tentinaikainen toiminta kytketään opintohallinnon järjestelmään, joka esimerkiksi Helsingin yliopistossa on Oodi. Tällöin opiskelija voisi esimerkiksi varata tenttiakvaariopaikkoja vain niihin tentteihin, joihin on ilmoittautunut, ja opettaja voisi helposti viedä tenttiensä suoritustiedot arvioinnin jälkeen edelleen opintorekisteriin.

Sähköisen tenttimisen projektissa on tarkoituksena paitsi edistää sähköisen tenttimisen muotoja sekä pedagogisen kehittämisen, opiskelijan opintojen tehostamisen että opettajan työn tukemisen näkökulmista myös kirjoittaa ohjeita sekä tutkia ja raportoida tuloksia. Syksyn 2013 ja kevään 2014 aikana sähköisestä tenttimisestä on keskusteltu kotimaisissa seminaareissa ja ensimmäinen konferenssiartikkeli opiskelijoiden tenttiakvaario- ja verkkotenttikokemuksista on hyväksytty kesän 2014 kansainväliseen konferenssiin. Tähän merkintään opintohallinnon näkökulmaa löytyy OpintosekTORI-blogimerkinnästä Sähköinen tenttiminen osana opintohallintoa.

MOOC- kupla puhkesi, nyt olisi hyvä hetki lähteä mukaan!

MOOCit ovat herättäneet paljon huomiota viime aikoina. Niihin on kohdistettu suuria odotuksia ja ne ovat herättäneet myös paljon kritiikkiä. Viime aikojen pettymykset tuovat mieleen Gartnerin hype-käyrän, jossa uusi teknologinen innovaatio saavuttaa kypsyyden vasta kolmen välivaiheen jälkeen.

Gartner Hype Cycle

Gartner Hype Cycle by Jeremykempaten (CC-BY-SA-3.0)

Teknologisen innovaation esiintuloa seuraavat ylikuumentuneet odotukset, mikä näkyy mm. massamedian suurena huomiona. New York Times intoutui jo vuosi sitten kuvaamaan silloista vuotta 2012 MOOCien eli massiivisten avoimien verkkokurssien vuodeksi. Silloin oli jo Courseran ja Udacityn kaltaiset yritykset ehtineet tarjoamaan maksuttomia verkkokurssejaan miljoonille ihmisille ympäri maailmaa ja kymmenet korkeakoulut olivat  ehtineet mukaan tekemään kursseja lisää. Hype kävi MOOCien yllä kuumana, niiltä odotettiin paljon erityisesti kohonneiden lukukausimaksujen Yhdysvalloissa, mutta suuri osa myös Europpalaisista korkeakouluista pohti sopivaa tapaa osallistua MOOC-hurmaan mukaan, ellei ollut jo ehtinyt. Ehtihän joku jo Suomessakin povaamaan maakuntayliopistojen loppua.

MOOC by audreywatters

MOOC by audreywatters

Liian kuumaksi lämmennyt hype herättää aina ärtymystä ja kritiikkiä, mutta vuoden 2013 aikana alkoi MOOCeja kohtaan nousta kritiikkiä myös toimijoiden sisältäkin. Esimerkiksi Udemyn Dennis Yang ehti jo maaliskuussa kysymään, joskin retorisesti, ovatko MOOCit jo ohi?

Laskusuunta lähestyi jo aallonpohjaa muutama viikko sitten, kun koko MOOC-hypen kenties näkyvin hahmo, Udacityn Sebastian Thrun avautui ja totesi etteivät he kouluta ihmisiä kuten muut tai edes he itse toivoivat. Pettymysten taustalla on ennen kaikkea tilastot kursseisesta ja niiden opiskelijoista. Ensinnäkin MOOCien opiskelijoista melkein kaikilla (n. 80%) on jo aiempi korkeakoulututkinto tai suoritettuja korkeakouluopintoja. Toiseksi vain pieni osa (n 10%) heistä ylipäätään suorittaa kurssin. Eli nykyiset MOOCit eivät juurikaan avaa korkeakoulutuksen ovia ulkopuolisille ja ovat kohtalaisen heikosti toimivia jos mittarina pidetään suoritusprosenttia.

Muita MOOCien kohtaamia haasteita ovat taloudelliset kustannukset, opiskelijoiden luotettava tunnistaminen yleisemmin kelpoisia todistuksia varten sekä liian sisältö- ja opettajakeskeiseksi moitittu pedagogiikka. Thrunin Udacity etsii ratkaisuja perimällä kursseista pääsymaksuja ja tiivistämällä yhteistyötä yritysten kanssa. Esimerkiksi vuodenvaihteen jälkeen voi kokonaisen tietojenkäsittelytieteen tutkinnon suorittaa maksullisena verkkokurssina, yhteistyössä Georgia Tech Universityn ja AT&T:n kanssa. Courseralla on niinikään jo käytössä maksulliset versiot kursseistaan joissa osallistujat saavat myös virallisemman todistuksen ja brittiyliopistojen Future Learn lupaa satsaavansa merkittävästi MOOCien pedagogiikkaan.

Jäljellä on edelleen alkuperäinen tavoite eli tuottaa mahdollisimman korkeatasoista verkko-opetusta mahdollisimman monen opiskelijan saataville. Siinä MOOCit, tai miksi niitä sitten jatkossa tullaankaan eri muodoissaan kutsumaan, näyttelevät varmasti jatkossakin keskeistä roolia yhdessä muiden avoimien oppiresurssien kanssa (Open Educational Resources).

Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku, ja kun nykyisin tiedossa olevat haasteet on voitettu, päästään toivottavasti seuraavaan vaiheeseen eli valaistumisen rinteeseen. Jäljellä on edelleen alkuperäinen tavoite eli tuottaa mahdollisimman korkeatasoista verkko-opetusta mahdollisimman monen opiskelijan saataville. Siinä MOOCit, tai miksi niitä sitten jatkossa tullaankaan eri muodoissaan kutsumaan, näyttelevät varmasti jatkossakin keskeistä roolia yhdessä muiden avoimien oppiresurssien kanssa (Open Educational Resources).

Kiirettä ei ole, mutta nyt alkaa pikku hiljaa olla hyvä hetki käynnistää omien verkkokurssien kehittäminen, olkoon ne sitten mittakaavaltaan mitä tahansa pienen ja massiivisen väliltä ja toisaalta joko maksullisia tai maksuttomia. Jos mikään olemassaolevista MOOC-konsortioista ei tunnu sopivalta kumppanilta, kannattaa vilkaista Googlen ja MIT:n yhteistyön tuloksena avautuvaa Mooc.org:ia. Sen taustalla toimii avoimen lähdekoodin ohjelmisto Open edX jota kehittää monikymmenpäinen joukko eturivin ohjelmistoinsinöörejä. Sillä voi pian olla paljon muutakin käyttöä kuin vain massiiviset verkkokurssit.

Mutta mitä tulee siihen hype-käyrän viimeiseen vaiheeseen, niin tuottavuuden tasangolla oltaneen kuitenkin vasta sitten, kun verkko on jo niin luonteva osa opetusta ettei siitä jakseta pitää enää erikseen numeroa. Voisiko MOOCit olla viimeinen teknologinen hype opetuksen alalla? Tuskin.

Tabletit eivät ole opetuksen viisastenkivi

Oppilaitoksissa on vallinnut jo joitakin vuosia melkoinen tablettihype. Tämäkin virtaus seuraa yleisempiä teknologiatrendejä, mutta tabletteja hehkutetaan aivan erityisesti juuri opetuksen viisasten kivenä ja tabletteja – jostain syystä erityisesti iPadeja – hankitaan monin paikoin yliopistojenkin kokonaisille vuosikursseille.

Muotivirtaukset kulkevat aalloissa. Tabletti-innostusta edelsi älytauluhuuma, jota ennen kohistiin halvoista miniläppäreistä. Miniläppärit ovat lähes kokonaan kadonneet markkinoilta ja tohinalla hankitut älytaulut pölyttyvät luokissa. Odottako tabuja siis sama kohtalo?

Uusi teknologia mielletään aina aiempien teknologioiden kautta. Tämä tekee sen paitsi ymmärrettäväksi, niin myös ylipäätään mahdollistaa sen soveltamisen olemassaoleviin rakenteiisin ja toimintatapoihin. Oppimisympäristöt lanseerattiin aikanaan virtuaalisina luokkahuoneina – metafora, joka pitkälti määritti niiden ominaisuudet ja josta ne eivät vieläkään onnistuneen täysin irtautumaan.

Teknologiat, joita tablettien miellettään korvaavan ovat kannettava tietokone ja kirja. Uusi teknologia on aina sekä parempi että huonompi kuin se, jonka se syrjäyttää. Suhteessa perinteiseen kirjaan tabletit (ja yleisemmin sähkökirjalukijat) ovat kuitenkin monessa suhteessa valtava edistysaskel: uudemmat näytöt ovat ovat miellyttäviä katsella eikä pitempikään käyttö juuri rasita silmiä. Kokonainen kirjasto kulkee mukana, ja uusia voi ostaa tai lainata langattomasti. Pakko myöntää, etten lastenkirjoja lukuunottamatta ole lainannut fyysistä kirjaa vuosiin, vaikka yksi Suomen hienoimmista kirjastoista löytyy työpaikan alakerrasta.

Myös suhteessa kannettaviin ja perinteisempiin tietokoneisiin tableteissa on monia etuja. Erityisesti nuoremmille käyttäjille kosketusnäyttö tarjoaa jo lähes antiikkista näppäimistöä  ja hiirtä luonnollisemman käyttöliittymän. Pokkarikokoinen tabletti on kevyt, kulkee helposti mukana ja on sujuva ottaa esiin. Liikkessä ja seisten tabletti on huomattavasti kannettavaa tietokonetta kätevämpi käyttää, mikä mahdollistaa niiden hyödyntämisen erilaisissa oppimistilanteissa.

Kuitenkin juuri kirjat nostavat valoon yhden nykyisten tablettien rajoituksista: niihin ladattu tieto on entistä tiukemmin palveluntarjoajan hallinnassa. Kirjat on hankittava usein vain rajatulta määrältä toimittajia. DRM rajoittaa kirjojen käyttöä monella tapaa, esim. tekstiä ei voi kopioida tai kirjoja lainata edelleen. Teknisesti sähkökirjan ostaja ei edes omista ostaamansa kirjaa. Saman tapaiset rajoitteet koskevat usein jossain määrin myös laitteisin hankittavia sovelluksia.

Surullista tässä on että, rajoitteet eivät ole millään tavoin teknisiä vaan puhtaasti keinotekoisia. Helppookäyttöisyyden nojalla kuluttajat ovat kuitenkin hyväksyneet tämän kehityksen lähes mukisematta.

Tabletit ovat välineitä informaation selailuun, vähemmän tiedon tuottamiseen. Tämä on nykyisen hypen ehdottomasti merkittävin sokea piste.

Toiseksi ja tärkeimpänä, tabletit ovat pääasiassa välineitä informaation selailuun, vähemmän tiedon tuottamiseen. Tämä koskee erityisesti kirjoittamista, joka edelleen on keskeinen oppimisen ja ajattelun kehittämisen väline kaikilla koulutusasteilla. Tämä on yllättävän vähälle jäänyt huomio ja nykyisen hypen ehdottomasti merkittävin sokea piste.

Omassa käytössä huomaan, että tabletti jää jonkinlaiseksi väliinputoajaksi: tabletti ei riitä moneen asiaan, jotka hoituvat helposti läppärillä. Toisaalta puhelimeni, joka käytännön syistä on aina mukana, sisältää kaikki samat toiminnot kuin tabletti. Näyttö on toki pienempi, mutta silti aivan riittävä myös esim. kirjojen lukemiseen. Kokonsa puolesta puhelin on myös kätevämpi moneen oppimisenkin kannalta hyödylliseen, kuten kuvaamiseen.

Johtuneeko vuosituhanteen vaihteen WAP-huuman krapulasta, että puhelimet ovat huikeasta teknisestä kehityksestään huolimatta jäänet opetuskentällä tablettien varjoon. Todennäköisemmin pääsyynä kuitenkin on, että puhelimet ovat lähtökohtaisesti henkilökohtaisina välineinä hankalammin oppilaitosten hallittavissa ja standardoitavissa.

Myös kannettavat tietokoneet ovat ottamssa opikseen monista tablettien edistyaskelista. Useimmista uusista läppäreistä löytyy nykyään kosketusnäyttö. Liikkeitä ja eleitä tunnistavat laitteet, kuten Leap motion, tulevat viemään juuri tietokoneiden käyttöliittymää vielä entistä pidemmälle. Jo vuosi sitten ennakkotilaamani palikka saappuu viimein joskus tänä kesänä: luvassa on siis innostunutta raportointia opetuksen seuravasta Uudesta Vallankumouksellisesta Teknologiasta.

Voisiko ”Avoin akateeminen verkkoympäristö” korvata verkko-oppimisympäristön?

Taannoisen tutkimuksen mukaan vain kolmasosa yliopisto-opettajista soveltaa tieto-ja viestintätekniikkaa opetuksessaan, kun ammattikorkeakoulujen opettajista näin tekee kaksi kolmasosaa. Syitä on varmasti monia, mutta voisiko yksi selitys löytyä myös tarjolla olevista välineistä? Tarkemmin kysyttynä siitä, miten hyvin verkko-oppimisympäristöt ylipäätään soveltuvat (tutkimus)yliopiston opetukseen? Tai kääntäen, onko tutkimukseen perustuvalla yliopisto-opetuksella joitan sellaisia tarpeita joita nykyiset välineet eivät tue?

Verkko-oppimisympäristöjen suunnittelun lähtökohtana on aina ollut perinteisen luokkahuoneen virtualisointi, joka ilmenee esimerkiksi sulkemalla työskentelytila vain osallistujille. Nuo osallistujat on myös roolitettu tiukasti, esim. niin että he ovat joko opettajia (materiaalin tuottajia tai työn tilaajia) tai opiskelijoita (materiaalin vastaanottajia tai työn toteuttajia). Nämä ominaisuudet ovat tehneet verkko-oppimisympäristöistä helposti lähestyttäviä joillekin, mutta voivat toisaalta rajata myös paljon potentiaalisia käyttäjiä pois, varsinkin tutkimusyliopistoista.

Tutkimusyliopistoissakin on paljon kursseja jotka perustuvat suljetun luokkahuoneen ja roolitetun opetuksen/oppimisen malliin, mutta paljon myös opetusta joka muistuttaa luonteeltaan enemmän tutkimusryhmän ryhmätyöskentelyä. Tuo työskentely on vielä yleensä luonteeltaan avointa tai ainakin puoliavointa eli siihen voi liittyä myös yliopiston ulkopuolisia jäseniä. Eli käytännössä Moodlen kaltainen verkko-oppimisympäristö lakkaa toimimasta silloin kun materiaaleja ei tuota enää vain opettaja (tai opiskelijat opettajan tehtävänannosta) tai viimeistään silloin kun näitä materiaaleja pitäisi myös voida julkaista tai jakaa yliopiston ulkopuolisille käyttäjillekin.

Voisiko opetuksessa käyttää samoja välineitä kuin omassa tutkimustyössäkin?

Toinen ongelma liittyy siihen, että tutkimusyliopistoissa opetusta antavat ihmiset jotka ovat ensisijaisesti tutkijoita. Heillä ei välttämättä olekaan aikaa tai mielenkiintoa opiskella välinettä joka ei sovellu muuhun kuin opetukseen, joka saattaa olla vielä harvemmin kuin kerran lukukaudessa toistuva aktiviteetti. Yksinkertaisetkin toiminnot ovat ehtineet unohtumaan kurssien välillä. Pahimmillaan verkko-oppimisympäristöstä on tutkimusvapaan aikana julkaistu jo uusi versio, jolloin opetus alkaa aina välineen käytön (uudelleen)opettelulla. Kysymys kuuluukin: ”Voisiko opetuksessa käyttää samoja välineitä kuin omassa tutkimustyössäkin?”

Cambridgen yliopiston ja muutamien muiden aloitteesta on jo vuosia sitten käynnistynyt ”Open Academic Environment”-konseptin varaan rakennettu projekti, joka on erinäisten  kriisien kautta vihdoin edennyt tilanteeseen jossa ensimmäinen julkaisu on ovella. Sakain sijaan tuotenimenä on nyt Apereo OAE ja kotisivuilta löytyy informatiivisia esittelyvideoita niin itse tuotteesta, projektista kuin konepellin alta löytyvästä teknisestä arkkitehtuurista. Tätä projektia kannattaa seurata!

Tapahtuu tällä viikolla: kriittisen verkkopedan epäkonferenssi, verkossa (Signaali)

Mainio Hybrid Pedagogy -verkkojulkaisu järjestää tämän viikon aikana verkkoepäkonferenssin kriittisestä ja digitaalisesta pedagogiikasta. Ensimminen sessio järjestetään tänään klo 21 Google-hangouttina. Jos yhdeksän tunnin aikaero (!) ei haittaa, ohjelmaa on luvassa koko viikoksi sunnutaihin asti.

Suomalaisiin opiskelijoihin voi luottaa!

Osallistuin eilen ja tänään Metsätalolla järjestettyyn Sulautuva opetus & oppiminen -seminaariin. Eilen iltapäivällä jouduin lintsaamaan viimeisista case-esityksistä, koska olin luvannut esitellä oppimiskeskus Aleksandriaa erään eurooppalaisen yliopiston vierailijadelegaatiolle.

Aleksandriassa käyneet vierailijat ihastelivat oppimiskeskuksen tiloissa ja palveluissa sitä, että talo voi olla opiskelijoiden käytössä 24/7 ihan ilman vartijoita ja ongelmia; opiskelijat eivät lainaa avaimiaan toisille eivätkä päästä ulkopuolisia sisään (ainakaan häiriöksi asti :). Sulopissa keskusteltiin verkkotentteihin liittyen – taas kerran ihmettelevän hämmästyneeseen sävyyn – että opiskelijoilla voi toden totta teettää tiedekuntatenttejä kotosalla, ja he sitten tekevätkin tenttinsä ihan itse.

Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu, että ihmisiin luotetaan, ja ennen kaikkea, että ihmiset ovat luottamuksen arvoisia. Mikä usein jää huomiotta on, että tämä luottamus on opetusteknologian ja verkkopedagogiikan kehityksen tärkeä mahdollistaja!

Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu, että ihmisiin luotetaan, ja ennen kaikkea, että ihmiset ovat luottamuksen arvoisia. Mikä usein jää huomaamatta on, että tämä luottamus on opetusteknologian ja verkkopedagogiikan kehityksen tärkeä mahdollistaja!

Brittiyliopistoilta uusi MOOC-yritys

Kaksitoista brittiyliopistoa yhdistivät resurssinsa ja alkavat ensi vuonna tarjoamaan massiivisia avoimia verkkokursseja, eli MOOCeja, yhteisen yrityksen kautta. Yritys kantaa nimeä FutureLearn Ltd ja sitä voidaan pitää erittäin tervetulleena lisänä muuten Pohjois-Amerikkalaisten hallitsemille ”MOOC-markkinoille”. Ja toisaalta, kun taustalla on Open Universityn kaltaisia verkko-opetuksen konkareita, sopii näiltä MOOCeilta odottaa korkeatasoisen sisällön ohella myös pedagogisesti kehittyneitä ratkaisuja.

EDIT: Tässä vielä linkki Inside HigherEd:n artikkeliin jossa eritellään hyvin tämän hetken ”MOOC-markkinoita” globaalista ja eurooppalaisesta näkökulmasta.

Kirjoitussarja metataidoista (Signaali)

Juhan Kokkonen on aloittanut blogissaan kiinnostavan sarjan metataitojen opettamisen tarpeellisuudesta.

Metataitoja voi kehittää aivan kuten substanssiosaamistakin, mutta metataidoista puhutaan opiskelun yhteydessä harvoin jos lainkaan. Tarvitaan siis Metakoulua, joka konkretisoi metataidot ymmärrettäviksi, opeteltaviksi asioiksi ja tarjoaa menetelmät näiden taitojen kehittämiselle.