Millä pelisäännöillä ja osaamisella koulussa operoidaan? (Erja Sandberg)

Tässä päivänä muutamana sain yhteydenoton eräältä ulkomaiselta opetusalan henkilöltä, joka kertoi heidän kehittelevän mobiilisovellusta, jota käytettäisiin oppitunnin aikana.  Yhteydenottaja oli suunnittelemassa sovellusta yhdessä suomalaisen ammatillisen oppilaitoksen kanssa. Sain asiasta hieman myöhemmin lisätietoa, ja samalla minulta pyydettiin kannanottoa ja kehitysehdotuksia sovelluksen kehittämistyötä tukemaan.

Yhteydenottaja kehui minun olevan sovelluksen kohderyhmän asiantuntija, olenhan ADHD-tutkija.  Epäilemättä nimestäni ja asiantuntemuksestani olisi hyötyä markkinoitaessa sovellusta oppilaitosten käyttöön. Sovelluksen takana olleet tahot saattoivat ajatella, että tohtoritason erityispedagogi lisäisi välineen luotettavuutta potentiaalisten asiakkaiden silmissä.

 Mistä olikaan kyse?

Yhteydenottaja esitteli sovelluksen olevan täydellinen apuväline nykyajan koulukontekstissa toimivalle opettajalle. Sovelluksen nimittäin luvattiin tukevan tarkkaamattomia ja levottomia oppilaita silloin kuin opettajalla tai ohjaajalla ei ole osoittaa heille huomiota eli omaa aikaa. Kaikessa yksinkertaisuudessaan oppijat voisivat käyttää sovelluksen sisältöjä pelimäisesti – eli motivoivalla tavalla. Näin menetellen nämä tukea tarvitsevat oppilaat eivät sitten häiritsisi opetustapahtumaa, vaan olisivat keskittyneitä sovelluksen koukuttaviin sisältöihin. Ehdotettu sovellus ei kuitenkaan liittynyt mitenkään opetettaviin oppiaineisiin tai muihin substanssiasioihin.

Tämä yhteydenotto jäi pohdituttamaan minua erityisopettajana ja erityisesti tarkkaamattomien oppilaiden asiantuntijana. Minua huolestuttaa, että mihin suuntaan kouluissa käytettävät sovellukset ja välineet ovat menossa? Onko teknologia renki vai isäntä? Pohdiskelin myös sitä, että mikä on teknologian ja pedagogiikan välinen suhde kouluympäristössä ja opettajan työssä?

Keskustelu johti toiseen..

Keskustelin asiasta myös digitaalisten välineiden, erityisesti mobiililaitteiden, opetuskäytöstä väitelleen yliopistonlehtori, KT, Jari Larun kanssa, joka työskentelee opettajankouluttajana ja koulutusteknologina Oulun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnassa.

Jari Laru näkee teknologian roolin välineenä, joka on alisteinen ylemmän tason oppimisen ja opettamisen suunnittelulle. Koulujen opetussuunnitelmat ja maamme lainsäädäntö on tehty turvaamaan tasapuoliset mahdollisuudet opiskella niin peruskoulussa  kuin toisen asteen oppilaitoksessa. Laru on huolissaan siitä, että digitalisaatio nähdään kunnissa helposti säästöjen mahdollistajana, eikä havaita sitä, että se parhaimmillaan tukee oppimista ja opettamista mahdollistamalla sekä yksilölle että ryhmämutooiselle oppimiselle uudenlaisia oppimiskokemuksia ja opitun sisöllön jakamista.

Yhteydenottajan esittelemä sovellusidea on Jari Larunkin mieelestä esimerkki vääränlaisesta digitalisaatiosta, jossa kehitetään sovellus kompensoimaan puuttuvaa opettajaresurssia vailla sisällöllistä tai pedagogista kunnianhimoa. Sovelluksen avulla voitaisiin mahdollisesti jopa säästää koulunkäynninohjaajista, opettajista ja muista resursseista, vaikka itse sovellus olisikin vain tukea tarvitsevien oppijoiden harhailevaa tarkkaavaisuutta kiinnittävä peli.

Larun mukaan digitalisaationkin aikana opettajan keskeisin tehtävä on opettamisen ja oppimisen suunnittelu. Käytettävät välineet ja sovellukset vain muuttuvat teknologian kehityksen myötä, mutta niiden on edelleen tuettava itse ydintoimintaa. Irralliset “appsit” ja hetkellisesti motivoivat pelit voivat toimia hyvin lyhyen aikaa, mutta varsinaiseksi ratkaisijaksi niistä ei ole oppilaitosten, kuntien ja kuntayhtymien resurssipeleissä. Päinvastoin, onnistunut digitalisaatioo edellyttää riittävää tukihenkilöstöä, täydennyskoulutusta, välineistöä ja asiallisia ohjelmistoja.

Busineksella kouluun? Kenen parhaaksi?

Tutkijat, rehtorit, opettajat ja muut koulutusta lähellä olevat tahot saavat nykyään paljon yhteydenottoja erilaisilta sovelluskehittäjiltä, myyjiltä tai projektikehittäjiltä. Osa ehdotuksista on kannatettavia ja ne johtavat koulun ja pedagogiikan kehittymiseen, mutta ollaan aivan hakoteillä, jos kouluissa aletaan käyttää pedagogisesti merkityksettömiä sovelluksia tukea tarvitsevien oppijoiden rauhoittamiseksi.

Suomalaisessa peruskoulussa oppilaita ei jaotella tiettyihin muotteihin. Esim. Perusopetuslaki määrää koulut tukemaan tukea tarvitsevia sekä räätälöimään ja kokeilemaan erilaisia pedagogisia tukitoimia. Se mikä sopii yhdelle, ei ehkä sovellu toiselle. Oppilaat ovat yksilöitä. Pedagogiset tukitoimet ovat myös moninaisia.

Kuitenkin sovelluskehitystä ehdottanut henkilö oli kiinnostunut todella yksityiskohtaisista asioista, jotka olisivat tyypillisiä ADHD-oireisille oppijoille. Hän oli kiinnostunut esimerkiksi siitä millaista musiikkia sovelluksessa tulisi olla.

Vaikka henkilöllä olisi tarkkaamattomuutta, keskittymispulmia, hän on aina yksilö. Ei ole mahdollista (ainakaan vielä) kehittää sovellusta, joka soveltuisi kaikille kohderyhmään kuuluville oppilaille. Mikäli markkinoille tuodaan sovellus, jonka väitetään sopivan ADHD-oireisille oppilaille, voimme tehdä karhunpalveluksen joillekin oppilaille.

Esitetty ADHD-oireiden tarkkaavaisuutta parantava pelisovellus voikin toimia päinvastoin, sillä se voi vain pahentaa oppilaan jumittamista peleihin. Oppilaan peliaddiktio voi vain pahentua, kun hänellä voi olla jo muutenkin taipumusta kiinnittää huomio monia vahvoja ärsykkeitä sisältäviin peleihin. Haluaako koulu vielä lisätä lapsille ja nuorille näitä haittavaikutuksia ja samalla vähentää opetussuunnitelman mukaista oppimista?

Toisin kuin sovellusideaa esitellyt henkilö ajatteli, tarkkaamattomuus on eri oppilailla eri tavalla painottunutta. Jo ADHD:n lääketieteellisessä luokittelussa tunnetaan 3 erilaista alatyyppiä. Toinen oppilas on omissa ajatuksissaan ja hyvinkin rauhallinen, kun toinen on sähäkkä toimimaan ja pysymään aloillaan. Yhdellä on käytöspulmaa ja toinen käyttäytyy kuin enkeli. Toisella on lisäksi oppimisvaikeuksia ja toisella ei. Joku oppilaista tarvitsee opetuksen eriyttämistä alaspäin ja joku toinen taas ylöspäin. Mitään keskivertotapausta meillä ei ole tarkkaamattomienkaan parissa, joten kovin yksinkertainen sovellus ei tulisi kysymykseen.

Koulussa emme myöskään toimi lääketieteellisessä viitekehyksessä vaan pedagogisin perustein. Emme siis voi kehitellä tietylle ryhmälle jotain sovellusta, joka sellaisenaan ratkaisee “ongelman”.  Se yritys toki iskee kultasuoneen, joka osaa sovelluksia niin lukivaikeuksiin, matematiikan vaikeuksiin, käytöshäiriöihin kuin vaikkapa tunnepulmien kanssa painivalle. Eipä olisi haitaksi sekään jos kielellisin häiriöihin tai aistipulmia omaaville olisi helpot ja näppärät sovellukset.

Kehityskin kehittyy, mutta malttia toteutuksiin!

Teknologian kehittyessä osa yllä mainituista haasteista pystytään jo nyt ratkaisemaan. Esimerkiksi ohjelmistojätti Microsoft on kehittänyt lukivaikeuksisten oppijoiden tueksi syventävän lukuohjelma -työkalun, joka kykenee auttamaan oppilasta kaikilla koulussa käytettävillä kielillä tunnistaen myös käytettävän kieliopin. Julkaisuvaiheessa on myös puheentunnistuksen täydellinen integroituminen niin teksinkäsittelyohjelmaan kuin esitysgrafiikkaohjelmaan integroitu tekoälyä hyödyntävä sisältöjen kuvailu.

Yhteyttä ottanut henkilö ei kuitenkaan ollut kehittämässä yllä mainittuja uusia teknologioita hyödyntävää sovellusta, vaan “hokkuspokkus” teknologiaa, jonka tarkoituksena oli lähinnä pitää häiritsevät ADHD-oppilaat rauhallisena – pelaamassa sovelluksen tarjoamia sisältöjä. Helppo ratkaisu, joka ratkaisee oppimisen ja koulunkäynnin tuen ja inkluusioon haasteita nerokkaalla toteutuksellaan? Päinvastoin, ollaan metsässä jos me opettajat lähdemme tällaiseen mukaan.

Jos pohditaan mikä auttaa oppilasta keskittymään niin se ei ole pelaaminen. Se on toiminnallisuus ja liike. Tarvitaan monenlaista tekemistä ja myös motoriikan sallimista oppitunnin aikana. Oppilaita auttavat myös selvät opettajan luomat struktuurit, annetun ohjeistuksen pilkkominen, visuaalinen tuki puhutulle asialle, ympäristön huomioiminen/ räätälöiminen sekä tuki toiminnanohjauksen kaikkiin vaiheisiin. Nämä kaikki ovat pedagogisia toimia, joita jokaisen opettajan tulee käyttää kaikkien oppilaiden kanssa, ja niistä hyötyvät erityisesti tarkkaamattomat oppilaat. Haittaa näistä ei ole kenellekään.

Lopuksi

Kehittyvä teknologia tarjoaa jo nyt ratkaisuja näihin haasteisiin ja tulevaisuudessa se mahdollistaa yhä paremman yksilöllisen tuen, mutta teknologia ei ole voi olla itsetarkoitus.

Kirjoittajilta:

 

Tuotu lähteestä: Erja Sandberg

Ensi lukuvuodeksi teillekin teema: Rakennetaan nuori vahvaksi! (Erja Sandberg)

Tänään 25.1.2019 on julkaistu kirja positiivisesta pedagogiikasta nuorille suunnattuna nimellä Positiivinen pedagogiikka ja nuorten hyvinvointi.

Nuoren myönteisen kehityksen teoria

Kirjamme pohjaa paljon tutkittuun nuoren myönteisen kehityksen teoriaan (Positive Youth Development Theory), jossa nuoruus kuvataan mahdollisuuksien elämänvaiheeksi. Teoriasta on käytetty myös nimeä viiden C:n teoria. Teoria kuuluu positiivisen psykologian alueelle ja sitä sovelletaan opetukseen ja ohjaukseen positiivisen pedagogiikan keinoin.

Teorian mukaan jokaisessa, siis aivan jokaisessa nuoressa on monenlaisia vahvuuksia, jotka voidaan valjastaa käyttöön. Samoin myös nuoren ympäristössä on voimavaroja, joita voidaan hyödyntää nuoren kehityksessä. Nämä yhdessä auttavat rakentamaan nuorta vahvaksi. Kansainvälisten tutkimusten mukaan teorian käytännössä toteuttaminen lisää nuoren hyvinvointia ja samalla vähentää esimerkiksi riski- ja häiriökäyttäytymistä. Teoriaa on testattu useassa ympäristössä monenlaisilla nuorilla, myös esimerkiksi nuorisovankiloissa, jolloin on saatu näkymään muutos taustasta huolimatta.

Viisi vahvuuden polkua rakentavat nuoren hyvinvointia

Tutkimuksissa on todettu, että nuoren hyvinvointi näkyy viidellä osa-alueella ja myönteistä kehitystä on tärkeää tukea järjestelmällisesti näillä viidellä osa-alueella. Nämä osa-alueet on kirjassamme jalostettu käytännön viideksi vahvuuden poluksi. Polut ovat pätevyys, itseluottamus, ihmissuhteet, luonne sekä välittäminen. Olemme tehneet jokaiseen polkuun paljon käytännöllisiä harjoitteita, hyvinvoinnin rakennusaineita nuorille.

Harjoitteita voi toteuttaa nuoren kanssa kahdestaan opetus-, ohjaus-, valmennus- tai keskustelutilanteissa tai koko ryhmän kesken esimerkiksi oppilaitoksissa. Kirja soveltuu yläkouluihin, lukioihin, ammatillisiin oppilaitoksiin, nuorisotoimeen, lastensuojeluun, vammaispalveluun, TE-palveluihin sekä monenlaisiin ohjaus- ja valmennuspalveluihin kuten erilaisiin työpajoihin ja Ohjaamoihin.

Kirjan harjoitteita on pilotoitu Suomessa nuorilla. Tästä on saatu innostavia ja kannustavia tuloksia sekä nuorilta että ammattilaisilta. Näitä polkuja seuraamalla voidaan rakentaa jokaista nuorta vahvaksi aikuiseksi ja lisätä nuoren hyvinvointia, joka kannattelee myös hankalia asioita kohdatessa.

Prosessi käyntiin!

Kirja ja kortit soveltuvat opettajille, ohjaajille, valmentajille, nuorisotyöntekijöille, kuraattoreille ja huoltajille. Kirja soveltuu kaikille nuorten kanssa toimiville henkilöille.

Positiivinen psykologia ja pedagogiikka pohjaa prosessiajatteluun. Meidän tulee toimia pitkäkestoisesti lapsuudesta nuoruuteen ja edelleen aikuisuuteen hyvinvointia rakentaen. Haluatteko ottaa seuraavan lukuvuoden tai toimintakauden teemaksi nuoren hyvinvoinnin rakentamisen?Eri alojen ammattilaisille on saatavilla kauttani koulutusta sekä työpajoja, joiden avulla polkujen harjoitteet tausta-ajatuksineen saadaan tehokkaasti käyttöön omassa työssä ja työyhteisössä. Ota yhteyttä ja kysy lisää erja.sandberg@helsinki.fi.

Kirjan voit tilata PS-kustannuksen sivuilta: https://www.ps-kustannus.fi/6892.html. Kirjan voit käydä ostamassa EDUCA-messuilta Helsingistä myös Opettajan Tietopalvelun osastolta. Hyvinvoinnin rakennusaineita nuorille -kortit voit ennakkotilata osoitteesta erja.sandberg@helsinki.fi.

Rakennetaan jokainen nuori vahvaksi aikuiseksi!

Kirjoittajalta:

Erja Sandberg
kasvatustieteen tohtori, erityispedagogi
ADHD-asiantuntija

Täältä pääset lukemaan muita blogikirjoituksiani

Koulukuntoisuus vs. koulun kuntoisuus (Erja Sandberg)

Tänään blogissani vierailee erityisluokanopettaja Leni Pispala Espoon Rinnekodin koulusta. Koulussa opetetaan esimerkiksi vaikeammin kehitysvammaisia ja autismikirjon oppilaita. Lenillä on tärkeä viesti kouluympärisrön näkökulmasta. Ole hyvä Leni.

Koulukuntoisuus tai lapsen oleminen ”oppimisen tilassa” ovat termejä, mitkä herättävät aina tunteita ja keskustelua ilmetessään.

Olen toiminut erityisluokanopettajana vaikeimmin vammaisten opetuksessa yli yhdeksän vuoden ajan. Näiden vuosien aikana useampi oppilas on tullut kouluumme tai luokalleni ”mahdottoman” oppilaan leimalla varustettuna. Koulupolku entisessä koulussa on päättynyt koulunpäivän lyhentämisten ja keskeytysten kautta sairaslomaan. Tavallisesti syynä on ollut aggressiivinen käytös. Onko aidosti pysähdytty miettimään, mistä tällainen käytös viestii?

Lastenpsykiatri Anita Puustjärven mukaan oireiluna näkyvä käytös voi olla lapsen paras mahdollinen yritys sopeutua sietämättömään tilanteeseen tai edes selviytyä siitä jollain tavalla. Kuka tämän sietämättömän tilanteen aiheuttaa? Lapsi itsekö vai kouluympäristö? Pitäisikö meidän siis lapsen koulukuntoisuuden sijaan pysähtyä miettimään mikä on koulun kuntoisuus?

Lapsi, varsinkaan erityistä tukea tarvitseva lapsi, ei yleensä ole kykenevä muuttamaan käytöstään, ellei aikuinen tee jotain toisin. Tässä tullaan lempimantraani vuosien erityisopetuskokemuksella ”SE JOUSTAA JOKA PYSTYY”. Se on puhuttaessa vaativasta erityisopetuksesta aina aikuinen! Eräs oppilaani kirjoitti pysäyttävän lauseen, mikä jokaisen varsinkin autisminkirjon ja aistipulmista kärsivien oppilaiden kohdalla tulisi painaa mieleen: ”Kukaan tässä koulussa ei ole paha, vaan ruumiinsa vanki, joka kaipaa ymmärrystä”!

Liian vaikea oppilas koululle?

Mitä koulupäivän keskeytyksellä tai sairaslomalle laittamisella halutaan, varsinkin kehitysvammaiselle lapselle, viestiä? Viesti on aika tyly: sinä et ole riittävän hyvä, sinä olet epäonnistunut. Eikö kuitenkin koulun tulisi tuottaa oppilaalle onnistumisen kokemuksia ja sitä, että vaikeuksista ja haastavista tilanteista huolimatta, lapsi on hyväksyttävä juuri sellaisena kuin on. Koulunkäynnin onnistumisella on suuri merkitys lapsen kokonaiskehitykselle ja tulevaisuudelle.

Aistien huomioiminen opiskeluympäristössä

Mitä sitten voitaisiin tehdä toisin? Tämän vuoden lasten oikeuksien päivän teemana on osallisuus. Lasten oikeuksien sopimuksen mukaan tämän tulee näkyä niin, että jokaisella lapsella on oikeus ilmaista näkemyksensä itseään koskevissa asioissa hänen ikänsä ja kehitystasonsa huomioiden. Yritetäänkö tätä aidosti tehdä?

Eräs tuntemani autisminkirjon nuori joutui siirtymään koulusta kotiopetukseen aistikuormituksen ollessa koulussa hänelle liian suuri. Tehdessäni valtuustoaloitetta liittyen aistiesteettömään oppimisympäristöön kysyin häneltä, mitä koulussa olisi pitänyt olla toisin, jotta hän olisi voinut olla siellä. Hän listasi joukon varsin helposti toteutettavia asioita:

*koulussa olisi kiva olla muita lapsia, joilla on samanlaisia vaikeuksia (meiltä puuttuu ns.autismiluokka)

*ei isoja luokkia (normiluokkien tapahtumat ovat liikaa, 25 lasta on liikaa)

*isot ikkunat, paljon luonnonvaloa, ei loisteputkilamppuja

*mahdollisuus liikkua oppituntien aikana (tämä edistää ajattelua ja oppimista)

*luonto lähemmäksi koulua, mahdollisuus olla ulkona, lisää kasveja kouluun, ilmastointi kuntoon (aistiyliherkän mahdoton olla huonossa ilmassa)

*ruokalassa mahdoton melu, ruokavaihtoehtoja enemmän eli vähemmän massatuotettua mössöä, valkoinen leipä sopisi useimmille olisi edes jotain syötävää

Ja sitten pari haastavampaa asiaa, jotka liittyvät opettajan asenteeseen ja ymmärrykseen:

*sellainen vuorovaikutusympäristö, jossa oppilaat tykkäävät opiskella eli positiivinen ilmapiiri (jonka opettaja voi luoda)

*opettaja, joka ymmärtää ja joustaa sen mukaan, mitä lapsi tarvitsee (kunnioittaa autisminkirjon, joilla on usein erilaisia ongelmia/toimintatapoja kuin käytösongelmaisilla). lapsen näkökulman kunnioittaminen (ei sitä, että opettaja määrää ja ”pompottaa”)

Lopuksi

Meidän siis todellakin tulee pysähtyä miettimään koulun kuntoisuutta ja koulun opettamisen tilaa. Meidän on osattava huomioida oppilaan tarpeet oppimis- ja vuorovaikutusympäristön luomisessa. On tarkasteltava kriittisesti saavatko opettajat aidosti riittävät eväät työnsä hyvin hoitamiseen? En usko, että kukaan opetusalan ammattilainen lähtökohtaisesti haluaa ”häätää” oppilaita kotiopetukseen. Esimerkkinä olevan nuoren koulunkäynti olisi voitu mahdollistaa muuttamalla oppimisympäristöä sekä kouluttamalla opetushenkilöstöä.

Tulee myöskin pohtia uuden opetussuunnitelman ihannoimaa avointa oppimisympäristöä ja ilmiöoppimista. Miten uudenlaisen oppimisympäristön vaatimuksiin ovat sovitettavissa niin ikään vallalla olevat ihanteet integraatiosta ja inkluusiosta? Ollaanko uuden opetussuunnitelman pohjalta luomassa olosuhteet, joissa oppiminen ja ylipäänsä selviytyminen on osalle oppilaista erittäin haastavaa, ellei mahdotonta?

 


Kirjoittajalta:

Leni Pispala
KM, erityisluokanopettaja

 

Tuotu lähteestä: Erja Sandberg