Johtamisen kolme kovaa ja yksinkertaista kysymystä (Erja Sandberg)

Tällä kertaa päästän poikkeuksellisesti ääneen johtajan ja johtajia sekä monenlaisia esimiehiä valmentavan Ira Langen. Hän kertoo miten organisaatiota, kuten isoa oppilaitosta, tulisi johtaa. Ole hyvä Ira 🙂

Millaista johtamista tarvitaan?

Johtaminen on taito- ja kyvykkyyskysymys. Haluatko palvella ja auttaa ihmisiä ottamaan käyttöön omia voimavarojaan? Haluatko auttaa ihmisiä kehittämään omaa ajatteluaan ja vastuunottamisen taitoa? Oletko johtaja, joka kilvoittelee siinä, miten nostat ihmisiä siiville ja vahvistat heidän kyvykkyyttään ja vahvuuksiaan?

Johtaminen on myös persoonakysymys. Sanotaan, että jokainen johtaa persoonallaan ja omalla tyylillään. Kyllä ja juuri siksi persoona on työkalu, jota pitää terottaa ja kehittää. Johtamistaitoja voi kehittää, omaa persoonaansa voi ja pitää kehittää. Jokaisen johtajan velvollisuus on altistaa itsensä kasvulle – sen pitäisi olla ehdoton minimivaatimus, jotta voi toisia ihmisiä johtaa.

Johtamisen kolme tärkeätä taitoaluetta

Pysähdyn tässä tarkastelemaan johtamisen kolmea konkreettista taitoaluetta, jotka hallitessaan johtaja vääjäämättä vie asioita organisaatiossaan hienosti maaliin ja synnyttää samalla sitoutuneen ja päämäärähakuisen tiimin.

Minkälaisia tunnusmerkkejä tuloksekkaassa ja arvokkaassa johtamisessa tulisi olla? Johtamisen parhaat käytänteet (Work of Leaders) antaa erinomaiset suuntaviivat arvoa ja tulosta lisäävälle johtamiselle. Näillä kriteereillä johtamista pitäisi myös rohkaistua mittaamaan.

Johtaja, luotko visiota rohkeasti?

Visiossa on kysymys sellaista kuvitellusta tulevaisuuden tilasta, jossa yhdessä luodaan jotakin ainutlaatuisen arvokasta toisten hyväksi. Miksi me olemme olemassa ja mitä me olemme yhdessä tekemässä? Mikä on tarkoituksemme?

Lähestyykö johtaja visiota avoimesti ja rohkeasti? Synnyttääkö hän keskustelua visiosta ja kykeneekö johtaja pilkkomaan organisaation ison vision oman tiiminsä ja lopulta yksilötason mielekkääksi visioksi? Visio on se komponentti, joka ohjaa tavoitteiden määrittelemistä ja yhdistää ihmiset saman asian taakse.

Johtaja, saatko ihmiset sitoutumaan?

Sitoutumisessa on kysymys jatkuvasta dynaamisesta vuorovaikutusprosessista. Me ihmiset haluamme ja kaipaamme sitoutua, mutta meillä on oltava jotakin mihin sitoutua. Meidän on myös saatava puhua ja ilmaista eriävätkin ajatuksemme visiosta. Vasta, tultuamme kuulluksi, voimme kiinnittyä, sitoutua ja myös innostua visiosta. Sitoutumista syntyy siellä, missä ihmiset kokevat tekevänsä lisäarvoa tuottavaa ja siis jotakin mielekästä. Sitoutumista syntyy myös kun ihmiset saavat kysyä ja ilmaista huoliaan ilman minkäänlaista sosiaalista tai psykologista tai muuta rangaistuksen pelkoa. Minkälaista vuorovaikuttamista sitoutumisen synnyttäminen johtajalta edellyttää? Miten selkeää on johtajan viestiminen ja miten hän synnyttää vuoropuhelua erilaisista näkemyksistä? Onko johtaja vastaanottavainen erilaisille ajatuksille ja miten hän ilmaisee, että on itse innostunut ja sitoutunut?

Johtaja, varmistatko ja johdatko toteutusta?

Yksinkertaisimmillaan toteutuksessa on kysymys vision muuttamisesta toiminnaksi. Jos visiossa annetaan lupaus jostakin mitä tavoitellaan, niin toteutus on tuon lupauksen lunastamista yhdessä. Onnistuneen johtamisen tuloksena syntyy kollektiivista saavutuksen tunnetta. Millä tavalla tekemisen tahtia määritellään ja johdetaan? Entä miten tekemistä suunnitellaan ja analysoidaan? Johdetaanko palautteen antamista, tartutaanko ongelmiin ja annetaanko ihmisille aidosti kiitosta?

Miten sinä johtajana mittaat onnistumistasi ja miten lisäät osaamistasi ja kasvuasi näillä johtamistaitojen ydinalueilla?

 

Tämä kirjoitus oli ensimmäinen osa johtamisen taitoja. Ira jatkaa vielä ensi viikolla blogissani peloista johtamisessa ja luottamuksen rakentamisen esteinä organisaatiossa. Teksti julkaistaan 29.9.2017.

kirjoittajalta:

Ira Lange

CEO
Johtamiseen, yksilö- ja tiimi- sekä ryhmätyöskentelyyn erikoistunut ammatticoach,
valmentaja ja puhuja sekä yrittäjä.

Voit lukea minusta ja tekemisestäni lisää www.qmotion.fi

Täältä pääset lukemaan muita blogikirjoituksiani

 

Onko pedagogisella osaamisella enää mitään merkitystä ammatillisessa oppilaitoksessa? (Erja Sandberg)

Opettajan korvaaminen ohjaajalla? Ikävä kyllä. HYRIA-koulutus, Hyvinkään ja Riihimäen alueella toimiva ammatillinen oppilaitos irtisanoi 11 opettajaa ja palkkasi heidän tilalleen 15 ohjaajaa.

OAJ tyrmää opettajien korvaamisen ohjaajilla. OAJ:n kannanoton mukaan tämä tarkoittaa sitä, että kyseisen oppilaitoksen opiskelijat saavat lähes 420 tuntia vähemmän opettajan antamaa opetusta viikossa. Vuositasolla vähennys on jo 16 000 tuntia. Myös koulutuskeskus Salpaus Lahden seudulla on OAJ:n tietojen mukaan tehnyt samankaltaisen ratkaisun.

Tämä antaa ikävän ja huolestuttavan signaalin siitä, että pedagogista koulutusta ja opettajan osaamista ei enää arvosteta ammatillisessa koulutuksessa. Irtisanotuille HYRIAn opettajille tarjottiin ammatillisen ohjaajan paikkaa puolta pienemmällä palkalla. Yksikään opettajista ei siirtynyt ohjaajan tehtäviin. En ihmettele, jokainen koulutustaan ja osaamistaan arvostava opettaja ei siirry ohjaajaksi. En siirtyisi minäkään.

Kuinka ohjaajat osaavat pedagogiikkaa?

Samaan aikaan meillä on ammatillisessa koulutuksessa yhä enemmän erilaisia ja monenlaisia mittavia tukitoimia tarvitsevia nuoria sekä aikuisia. Koulutustakuun myötä ammatillisissa oppilaitoksissa on lähes avoimet ovet eli kaikki hakijat tulee ottaa opiskelijoiksi. Pitäisikö heidän myös saada tarvittava opetus tukitoimien kerta, jotta he valmistuvat osaajiksi, ammattialansa laadukkaiksi edustajiksi? Minusta pitäisi, ehdottomasti. Se on osa opiskelijan oikeusturvaa. Kun nyt on jo havaittu opiskelija-aineksen muutos, minkä takia pedagogisen osaamisen vahvistamisen sijaan heikennetään opettajavetoista opiskelua siirtymällä ohjaajiin?

Aleksis Salusjärvi on kiertänyt ammattioppilaitoksia kuluneen vuoden ja kirjoittaa ammattioppilaitosten vaarallisesta ihmiskokeesta opiskelijoiden kustannuksella. Aleksis toteaa: ”Vanhalla opettajakaartilla on siksi jo valmiiksi entistä haastavampi työ, jota pitäisi tukea paremmin. Nyt sen sijaan vähennetään tunteja ja oppilaat pakotetaan itsenäiseen työskentelyyn.” Olen hänen kanssaan aivan samaa mieltä. Nyt olisi aika vahvistaa opettajien ammattitaitoa, antaa tukea ja konkreettisia työvälineitä toimia yhä haasteellisempien ja moninaisempien opiskelijoiden kanssa.

Kauppiaitten kauppaoppilaitos Mercurian rehtori Tiina Immonen kirjoitti muutama päivä sitten seuraavasti: ”Valitettavasti Opintopolun kautta valituksi tuli myös opiskelijoita, joilla on haasteita suoriutua ammatillisista opinnoista. Osalla on elämänhallintataidoissa oppimista, osalla terveydellisiä ongelmia ja joillakin on opiskelun kannalta puutteellinen suomen kielen taito. Suuressa ryhmässä opettajan aika menee siihen, että hän selostaa useita kertoja, miten koneelle kirjaudutaan, kun osa opiskelijoista ei kerta kaikkiaan ymmärrä.” Hän jatkaa seuraavasti: ”Jos opiskelija on käynyt erityisopetuksessa koko peruskoulun, miten hän voisi olla valmis suorittamaan toisen asteen tutkinnon kriteereiden mukaisesti, kun pohjatiedot puuttuvat?”. Juuri näin. Meillä on huomattavan paljon nuoria, jotka ovat käyneet peruskoulunsa osa-aikaisessa tai kokoaikaisessa erityisopetuksessa, tehostetulla tai erityisellä tuella.

Ohjaajat eivät hallitse eikä heiltä myöskään vaadita pedagogiikan osaamista, joka on oleellista opetettaessa ammattiin. Ohjaamalla kaikki eivät todellakaan opi. Siihen tarvitaan monenlaisia pedagogisia ratkaisuja. Jokaisena oppituntina, jokaisena koulupäivänä.

Peruskouluun ja lukioon sama pedagogisen osaamisen alasajo?

Leikitelläänpä ajatuksella, että myös peruskoulun tai lukion opettajia korvattaisiin ohjaajilla. Näin säästettäisiin puolet palkkakustannuksissa. Eikö olisi hienoa? No minusta ei todellakaan (mutta minä olenkin opettaja ja erityispedagogiikan asiantuntija).

Säästöjen kustannuksella tunnutaan tekevän mitä kummallisempia ratkaisuja ammatillisissa oppilaitoksissa. Missä on laatu? Laadukas opetus? Hyvinvointivaltion laadukas elinkeinoelämä?

Mikäli opettajan korvaaminen ohjaajalla onnistuu ammatillisissakin opinnoissa, kai se sopii ja hyväksytään myös peruskoulussa, lukiossa, ammattikorkeakoulussa tai yliopistossa? Näin voisimme vähentää myös korkeakoulutusta, opettajankoulutusta, mikäli opettajan ammattia ja osaamista ei enää arvosteta ja se nähdään voitavan osittain korvata toisen asteen ohjaajan tutkinnolla. Ammatillinen koulutus antaa huolestuttavaa esimerkkiä aiheeseen.

Epäilen, että sama toimintatapa ei menisi läpi peruskoulussa tai lukiossa. Peruskoulu PISA-tuloksineen ja uudistuksineen tuntuu olevan erityisessä suojeluksessa. Lukiolaisten osaamisesta taas lukiot kilpailevat yo-rankinglistoillaan. Mutta entä amis? Ei väliä? Kaikki opiskelijat valmistuvat osaamisestaan tai osaamattomuudestaan huolimatta, koska vain raha merkitsee, laadukas opetus ei. Hämmästelen.

Ohjaajan koulutuksen tutkintovaatimukset ovat aivan erilaiset kuin opettajan. Ohjaajan koulutus on toisen asteen koulutusta, opettajan korkeakoulutusta. Kyllä, koulutuksellakin on väliä. Lisäksi ohjaajan koulutukseen ei kuulu pedagogista pätevyyttä saati erityispedagogista osaamista. Kerta toisensa jälkeen pohdin itse ja käyn keskusteluja monien ammatillisten opettajien kanssa eikö amiksen opiskelijoilla todellakaan ole väliä? Näen itse joka päivä eron toisen poikani opiskellessa lukiossa ja toisen amiksessa. Toisella on kirjat, toisella ei. Toisella on kokeita, toisella ei. Toisella on vapaapäiviä, toisella ei. Ovatko he samalla viivalla jatko-opintoihin toisen asteen opintojensa jälkeen? Eivät.

On kummallista, että koulutuksen järjestäjän taholta kategorisoidaan nuoria saamaan eritasoista opetusta. Lukiossa on täydet päivät ja yliopistokoulutuksen saanut pedagoginen opetushenkilöstö. Ammatillisissa oppilaitoksissa taas ei näytä olevan juurikaan väliä käydäänkö koulua tunti päivässä tai pari päivää viikossa. Itsenäisiä opintoja, etäopintoja ja työpaikoille siirrettävää vastuuta lisätään kokoajan, Nyt vielä vaihdetaan opettajia ohjaajiksi. Tasa-arvoista? Ikävä kyllä meillä on jatkossa ammatillisesta koulutuksesta valmistuneita aikuisia, jotka eivät osaa ammattiaan.

Mitä sanovat työssäoppimispaikkojen ohjaajat ja johtajat?

Minuun ovat ottaneet yhteyttä usean työnantajayritykset, jotka ovat vuosia, jopa vuosikymmeniä ohjanneet ammattiin opiskeluun kuuluvaa työssäoppimista. He ovat nyreissään siitä, ettei heiltä ole kysytty onko heillä resursseja ohjata näitä opiskelijoita yhä enemmän ja yhä vähemmillä pohjatiedoilla. Osa on ilmoittanut, ettei ota enää työssäoppijoita oppimaan ammattia. Monessa keskustelussa he ovat todenneet osaamisen ja sitä kautta työn laadun heikentyneen. Opiskelijat voivat olla motivoituneita ammattiin, mutta pohjatietoja ei ole. Lisäksi nuorilla voi olla suuria elämänhallinnan pulmia, joihin työpaikat eivät ehdi ohjauksessaan puuttua.

OAJ:n kannanotossa puheenjohtaja Luukkainen toteaa: ”Elinkeinoelämän on lähdettävä mukaan vaatimaan ja valvomaan koulutuksen laatua. Laadukas koulutus on toimivan elinkeinoelämän peruskivi. OAJ ei jää toimettomana katsomaan kehityssuuntaa, jossa ammatillinen osaaminen romahtaa, ammattitaitoisilta opettajilta viedään työ ja siirretään selvästi opettajalle kuuluvia tehtäviä muille ammattiryhmille, Luukkainen varoittaa.” Juuri näin!

Aleksis Salusjärvi toteaa: ”Vaativiin ammatteihin, kuten hoitoalalle, on siksi lähivuosina valmistumassa ihmisiä, jotka eivät ole saaneet asianmukaista opetusta työhönsä. Julkista terveydenhuoltoa ollaan valtion toimesta rapauttamassa ruohonjuuritasolla. Vastuu tästä kehityksestä on nuorilla itsellään, käynnissä on ihmiskoe jossa koulut pakotetaan luopumaan tärkeimmästä tehtävästään, opetuksesta.”

Terveys- ja hyvinvointiaiheisiin erikoistunut toimittaja Paula Tiessalo on myös ottanut kantaa rapautuvaan toisen asteen koulutukseen: Nuoren tulisi etsiä työharjoittelupaikka, jossa ammatti pitäisi oppia, koska koulutunteja on vähennetty. Ammattikoulussa voi olla päiviä, jolloin lähiopetusta on tunti tai ei lainkaan. Nuori jätetään tuuliajolle.” Kyllä!

Miten ministeriö reagoi osaamisen alasajoon?

Opetus- ja kulttuuriministeriö käsittelee parhaillaan ammatillisten oppilaitosten järjestämislupien uusimista. Tällöin se arvioi, onko oppilaitoksilla edellytyksiä järjestää koulutusta.

Oaj:n puheenjohtaja Olli Luukkainen toteaa kannanotossaan: ”On selvää, ettei kaikilla koulutuksenjärjestäjillä enää leikkausten jälkeen ole taloudellisia eikä toiminnallisia edellytyksiä järjestää ammatillista koulutusta 1.1.2018 voimaan tulevan lain edellyttämällä tavalla. siihen varaa kun näin edelleen ajetaan suomalaista koulutusjärjestelmää alas.”

Täytyy vain toivoa, että OKM puuttuisi myös kyseenalaisiin keinoihin toteuttaa opetusta. OKM:n kanta nuoria  eriarvoistavaan toisen asteen koulutusjärjestelmään kiinnostaa myös.

Lopuksi

Kuka kysyisi ammatillisen oppilaitoksen nuorilta mitä he ajattelevat tästä kaikesta? Lapsia pitää kuulla, yhtälailla nuoria pitää kuulla. Osa nuorista on vielä lapsenkengissä ammatilliseen oppilaitokseen tullessaan. Onko koulutuksen järjestäjät kuulleet opiskelijoitaan? Entä opettajiaan?

Kun olin itse lehtorina ammatillisessa oppilaitoksessa, opiskelijat hämmästelivät tyhjiä lukujärjestyksiä eli monia vapaita koulupäiviä ja myös sitä, että opettajavetoinen opetus korvattiin osaksi itsenäisellä työskentelyllä, johon moni nuori ei kyennyt. Ne olivat opiskelijoille vapaatunteja. Alta löydät yhden koulutuskokemuksen tukea tarvitsevalta opiskelijalta.

Täältä löydät aiemman kirjoitukseni ammatillisen koulutuksen kolmasti keskeyttäneeltä opiskelijalta.

Löydät aiempia blogitekstejäni ammatillisesta koulutuksesta myös esimerkiksi täältä ja täältä.

Kirjoittajalta:

Erja Sandberg
kasvatustieteen tohtori, erityispedagogi

Täältä pääset lukemaan muita blogikirjoituksiani

Keskeyttäneen opiskelijan kokemus ammatillisista opinnoista (Erja Sandberg)

Ammatillinen koulutus on muutoksen pyörteissä. Ensi vuoden alusta otetaan käyttöön uusi reformi, jonka myötä huomiodaan yhä enemmän yhteistyötä työelämän kanssa. Myös opiskelijan henkilökohtaiset joustavat opintopolut ovat keskiössä. Samaan aikaan ammatillisesta koulutuksesta on päätetty säästää lähes 200 miljoonaa euroa, joka on heijastunut ja heijastelee vastaisuudessakin yhä vähempinä lähiopetuksena toteutettuina oppitunteina. Opiskelijoita opetetaan siis yhä vähemmän, vaikka tutkinnon ja työelämän vaatimukset ovat samat kuin ennenkin.

Samaan aikaan Eduskunnan Sivistysvaliokunta on kuitenkin korostanut jokaisen opiskelijan oikeutta saada riittävästi opetusta, opinto-ohjausta ja ohjausta, jotta hän voi saavuttaa tutkinnon perusteiden mukaiset ammattitaitovaatimukset ja osaamistavoitteet. Miten tämä yhtälö saadaan toimimaan?

Tukea tarvitsevia opiskelijoita yhä enemmän

Lisäksi samaan aikaan Tilastokeskuksen tuoreimmassa tilastossa kerrotaan tukea tarvitsevien opiskelijoiden kasvun määrästä ammatillisissa oppilaitoksissa. Erityisopetusta saaneiden opiskelijoiden määrä on tuplaantunut reilussa kymmenessä vuodessa. Uusimmat tiedot puuttuvat kesäkuun julkistetusta tiedosta, koska tilastot tulevat aina hieman jäljessä.

Esimerkiksi vuonna 2015 nuorisopuolen ammatillisen koulutuksen (oppilaitosmuotoisen opetussuunnitelmaperus-
teisen ammatillisen peruskoulutuksen) opiskelijoita oli 124 220, joista 18 prosenttia oli erityisopiskelijoita. Lisäksi on toki opiskelijoita, joilla ei ole ns. erityisopiskelijastatusta, mutta he tarvitsevat tai tarvitsisivat huomattavia tukitoimia opiskeluunsa, jotta voisivat valmistua ja osata ammattinsa. Tilastokeskuksen (2017) mukaan nuorille suunnatun ammatillisen koulutuksen erityisopiskelijoista 83 prosenttia opiskeli samassa ryhmässä (integroituina) muiden opiskelijoiden kanssa. Tämä vaatii siten tukitoimien mahdollistamista sekä käyttöä jokaisen opettajan tunneilla.

Ammatilliset opinnot keskeyttäneen opiskelijan kokemus

Tällä kertaa päästän ääneen ammatillisen tutkinnon opiskelijan. Tai nyt jo entisen opiskelijan. Henkilö haluaisi ammatin, mutta ei pysty opiskelemaan sitä näillä resursseilla ja vähäisellä tuella. Hänellä on taustallaan loppuun saakka käytynä vain peruskoulu. Hän on keskeyttänyt nyt KOLMANNEN kerran saman alan ammatillisen koulutuksensa samassa ammatillisessa oppilaitoksessa. Motivaatio saada ammatti on siten ollut suuri, mutta nyt opiskelija ei enää jaksa. Hän on nyt yhteiskunnan elätettävänä, kouluttamattomana ja työttömänä perheellisenä ihmisenä.

Opiskelijalla on merkittävää tukitoimien tarvetta. Hänellä on jo aiemmin todettu lukivaikeus (ei suomen kielen pulmia, koska hän on kantasuomalainen) sekä keskittymisen pulmia. Opiskelija tarvitsee lähiopetuksena toteutettua opetusta, monenlaisia opiskelutapoja ja enemmän aikaa sisäistää asioita. Seuraavassa hän kertoo itse kokemuksensa ammatillisesta koulutuksesta vuodelta 2017.

Olen törmännyt paljon siihen, että yritetään vaan mahdollisimman paljon kouluttaa opiskelijoita nopealla tahdilla. Tuolla ainakin opettajat hukkui työmäärään ja järkyttävä määrä asioita piti opettaa muutamassa viikossa.

Suurimmat haasteet oli juuri siinä että tunteja oli liian vähän. Kirjalliset tekstit on lukihäiriön vuoksi vaikeat. Ihmettelin myös kun teoriatietoa jäi esimerkiksi vammaisuuden osalta vajaaksi ja olisi pitäny lähteä harjoitteluun niin harjoittelun aikana selvisi, että meiltä oli yksi kokonaisuus jäänyt käymättä.. että lukujärjestys oli ollut pielessä. Mä olin kehitysvammaisten yksikössä ja tosiaan tunneilla ei avattu mitenkään mitä vammaisuus on ja mitä kuntoutussuunitelmassa vaaditaan, mikä oli yksi osio harjoittelussa. Mun mielestä tuollaisia virheitä ei pitäisi tapahtua eikä siinä vaiheessa päästää opiskelijoita vähillä tiedoilla harjoitteluun.

Harjoittelujaksoja suunniteltaessa koululla ei otettu huomioon, että olisi etsitty semmoisia paikkoja missä olisi ollut osaava ohjaaja, tiiviimmät tapaamiset opettajan kanssa ja pitemmät harjoittelujaksot, jotta ehtisi asioita sisäistää. Harjoittelupaikkoja ei etukäteen välttämättä tarkisteta, että onko siellä osaamista kouluttaa sitä opiskelijaa tai onko se sopiva paikka sen opintokokonaisuuden suorittamiselle. Moni kaveri on sanonut, että niillä ollu haastava harkkapaikka ja jälkeenpäin opettaja on todennut että olisi sopinut suuntautumisaikana ennemmin kuin alkuvaiheessa. Vasta siinä vaiheessa kun oli keskeytyksiä useampi ja harjoittelut epäonnistuneet niin sitten lopussa vasta olisi ollut semmonen ope, että olisi käynyt viikottain vaikka työpaikalla. Sitä olisi tarvittu heti alustapitäen.

Erityisopetusta ei oikeastaan ollut, mutta koululla oli semmonen apuopetusluokka minne olisi voinut varata ajan niin se opettaja olisi voinut auttaa siellä, mutta se oli aina täynnä kun nuoret erityisesti käytti sitä. Erityisopettaja olisi hyvä, että se voisi auttaa niiden oppimisvaikeuksien kanssa.

Työpaikoilla on sanottu, että he huomaavat, että opiskelijoiden taso on tippunut.. että niin paljon enemmän jää vastuuta just sinne harjoitteluun että siellä opittaisiin.

Näen suurimpana haasteena opiskeluajan lyhentämisen ja tahdin kiristämisen koko ajan. Huomioidaanko meidät, kymmenien tuhansien tukea tarvitsevien ammatillisten opiskelijoiden oppiminen näissä minimaalisissa lähiopetustunneissa jotenkin?

Säästetään toisaalta ja korjataan toisaalta?

Surullista. Kirjoituksen moneen kohtaan voisin sanoa paljonkin. Herättelen nyt kuitenkin ajattelemaan tämänkin opiskelijan kokonaisuutta, tulevaa elämää. Hän haluaisi ammatin ja sen jälkeen työpaikan, jotta voisi elättää itsensä ja perheensä. Tulla veronmaksajaksi. Nyt siihen ei ole mahdollisuuksia.

Jaksaisitko itse pyrkiä kohti toivomaasi ammattia vielä kolmen ammatillisen koulutuksen keskeytyksen jälkeen? Jokainen keskeytys on epäonnistumisen kokemus opiskelijalle. Usein itsetunto on heikentynyt muutoinkin esimerkiksi neuropsykiatrista problematiikkaa omaavilla henkilöillä. Päälle vielä kokemus, ettei voi opiskella eikä valmistu ammattiin. Se voi olla kuin piste iin päälle. Tiedämme tutkimusten perusteella, että syrjäytymisvaarassa olevilla henkilöillä on paljon neuropsykiatrista oireilua. Omassanikin tutkimuksessa nämä kaksi asiaa olivat yhteydessä tai oikeastaan jo ikävästi toteutuneet joka kolmannella informantillani. Tätäkö sitten lähdetään massiivisilla yhteiskunnallisilla syrjäytymisenpoistomekanismeilla torjumaan jälkikäteen? Pitäisikö panostaa mieluummin massiiviseen ennaltaehkäisyyn, jottei henkilö ajaudu tähän pisteeseen?

Yhtäältä leikataan resursseja, niin oppitunteja kuin tukitoimiakin. Opiskelija putoaa ja keskeyttää ammatilliset opintonsa. Tämän jälkeen yhteiskunnassa ollaan huolissaan suuresta syrjäytymisvaarassa olevien kouluttamattomien nuorten aikuisten määrästä. Siis leikataan ennaltaehkäisevistä toimenpiteistä kuten koulutuksesta ja toisaalta satsataan kymmeniä miljoonia syrjäytymisen vähentämiseen. Tämähän on kuin suoraan hölmölästä. Lyhennetään peittoa toisesta päästä ja jatketaan toisesta.

Näillä koulutusleikkauksilla ja tukitoimien liian vähillä resursseilla voidaan olla varmoja, että tulevinakin vuosina suuri määrä tukea tarvitsevia opiskelijoita keskeyttää ammatilliset opintonsa ja ovat jälleen syrjäytymisvaarassa tai ainakin negatiivisessa kehityskulussa kouluttamattomina ja työttöminä. Tämän päälle esimerkiksi neuropsykiatrinen problematiikka, joka ei helpota henkilöiden arkea, mikäli ei saada pitkäkestoista monialaista tukea. Ilmeisesti meillä on siihen varaa kun näin edelleen ajetaan suomalaista koulutusjärjestelmää alas.

Lopuksi

Kuka päättävistä poliitikoista tai puolueen johtajista uskaltaisi sanoa tämän ääneen julkisuudessa? Kuka ottaa vastuun näistä keskeyttämisen syihin johtaneista toimenpiteistä? Tänään 9.9.2017 Vihreiden puheenjohtaja Touko Aalto lausui YLE:n Ykkösaamussa, että valtiovarainvaliokunnassa kaikki kansanedustajat ovat yhtä mieltä siitä, että koulutusleikkaukset ovat järjettömiä. Joku niitä kuitenkin suosii ja niiden puolesta eduskunnassa päättää, koska ne toteutuvat näin massiivisina leikkauksina.

Kuka uskaltaa ehdottaa merkittävästi lähituntien eli kontaktiopetuksen määrän lisäämistä suomalaisessa ammatillisessa koulutuksessa?

Meidän tulee saada konkreettisia toimenpiteitä tukea tarvitsevien opiskelijoiden auttamiseksi ammatilliseen tutkintoon ja edelleen työelämään. Se ei tarkoita kaikkien opiskelijoiden hyväksymistä millä tiedoilla tahansa vaan se vaatii osaamista, laatua. Meidän tulee antaa niin paljon opetusta, että he osaavat niin teorian kuin käytännönkin tiedot ja taidot ammattialastaan. Opiskelijoita opetetaan ja tuetaan, jotta he oppivat ammattiinsa kuuluvat asiat, jolloin voivat työllistyä laadukkaina ammattilaisina suomalaiseen yhteiskuntaan. Näin se ei toimi.

Löydät aiemmat blogitekstini ammatillisesta koulutuksesta esimerkiksi täältä ja täältä.

Olen myös koonnut ammatilliseen koulutukseen pedagogisten tukitoimien paketin.

Kirjoittajalta:

Erja Sandberg
kasvatustieteen tohtori, erityispedagogi

Täältä pääset lukemaan muita blogikirjoituksiani

 

Upeita ja osaavia nuoria! (Erja Sandberg)

Lupasin näille salolaisille nuorille kirjoittaa blogitekstin jo viime lukuvuoden viimeisenä koulupäivänä, Armfeltin yhtenäiskoulun, peruskoulun päättäjäisissä, mutta teksti on jäänyt kesälomien jalkoihin ja tulee nyt tässä. Lisään vielä, että nämä pojat ovat antaneet luvan käyttää tätä kuvaa ja tietoja tässä kirjoituksessa.

Ohjelmointi, robotiikka, logiikka. Mobiilit, padit, tabletit ja monet muut laitteet. Ohjelmistot ja tekeminen tietotekniikan ympärilllä on saavuttanut peruskoulun. Upeata! Itse ”vanhana” ICT-asiantuntijana olen tästä mieluissani ja niin näyttävät olevan lapset ja nuoretkin.

Mistä kaikki lähti omalla kohdaltani?

Muistan päivän yli 20 vuoden takaa kun tietotekniikka, kännykät sun muut tekivät vahvaa tuloaan 1990-luvulla. Ne kiinnostivat, mutten toisaalta tiennyt asiasta mitään. Päätin ottaa haasteen vastaan ja aloittaa nollasta aiheen opiskelun. Hakeuduin lukion ja varhaiskasvatusalan tutkinnon jälkeen datanomi-opintoihin. Se oli loistovalinta! Olin ICT-alalla töissä valmistumiseni jälkeen ja opin alan monet kuviot.  En tiedä mistä muusta koulutuksesta voisi olla tänä päivänä niin suurta hyötyä opettajana ja opettajankouluttajana.

Oli huikea kokemus oppia esimerkiksi koodaamaan erilaisilla ohjelmointikielillä –merkkipohjaisilla ja visuaalisilla. Rakensimme myös tietokoneen alusta pitäen, asensimme koneita, ohjelmistoja, verkkoja ja koulutimme ohjelmistojen käyttöön jo opiskeluaikoina ns. tietokonneen ajokorttitutkintoa. Innostuin aiheesta todella. Välitänkin kiitokset näin kahden vuosikymmenen jälkeen etenkin ”raudan” opettajalleni Petri Nuortevalle ja ohjelmoinnin opettajalleni Hely Kilpeläiselle. Ehkä he ovat opettajina vielä HAMK:ssa (silloin opiskeltiin HLTI:ssä). Se onnistumisen kokemus ja innostuneisuus oli läsnä jokaisena opiskelupäivänä. Itsenäistä opiskelua ei juuri ollut vaan opiskelimme aamusta iltapäivään aiheen parissa oppilaitoksessa. Jo silloin ajattelin, että joku päivä – paljon myöhemmin – tämä kaikki oppi tuodaan peruskouluun, jolloin innokkaat lapset ja nuoret saavat saman kokemuksen. Nyt se on totta. Onneksi.

Ja mitä sen jälkeen on tapahtunut?

2010-luvun alussa havaitsin markkinoilla olevan opetukseen tarkoitetut Mindstormit eli palikoista ja osista rakennettavia ja ohjelmoitavia ”älykkäitä” robotteja. Ostin silloin suhteellisen kalliinkin sarjan kotikäyttöön ajatuksena herätellä ensin omia koodarintaitoja ja sovelluksia erityisopettajana aiheeseen (alanvaihdon jälkeen) ja toisekseen antaa silloiselle alakoululaiselleni, neljäsluokkalaiselle pojalleni mahdollisuus tutustua aiheeseen. Herättelin aihetta myös hänen alakoulunsa suuntaan, erityisopettaja innostui, mutta rehtori ei ollut valmis aiheeseen silloin. Samaan aikaan liityin itse opettajille suunnattuun ns. Innokas-verkostoon. Innokas-verkosto haluaa kehittää koulua teknologiaa monipuolisesti hyödyntäen.

Meillä oli yhtäkkiä kotona innokas pikkukoodari

Huomasin hyvin pian, että poikani halusi kokeilla omatoimisesti erilaisia asioita Mindstormien parissa. Poika on rakentanut lapsuutensa ajan innostuneesti legoja, sen jälkeen tekniikkalegoja ilman ohjeita, itse soveltaen ja kehitellen. Tämä Mindstorm Education EV3 tuntui olevan seuraava askel. Pojalla on aina ollut vahva looginen ajattelukyky ja ilmiömäinen muisti.

Päivä toisensa jälkeen jo aamuvarhaisella poika levitti sadat Mindstormin osaset huoneensa lattialle ja omatoimisesti rakenteli erilaisia robotteja. Tämän jälkeen hän harjoitteli yksin, aivan nollasta, niiden ohjelmointia. Tarjosimme välineet kuten tietokoneen ohjelmineen pojalle. Me vanhemmat (puolisoni on myös ICT-alalla) kannustimme, muttemme juurikaan puuttuneet pojan kokeiluihin. Mikäli hän kyseli jotain koodauksesta, kerroimme ja autoimme, mutta halusimme antaa hänelle mahdollisuuden kokeilla, oppia ja erehtyäkin omassa tahdissaan. Se näyttäisi olleen hyvä ratkaisu. Jos pojalta kysyisi asiasta, hän varmastikin sanoisi, ettemme me vanhemmat ole olleet opettamassa hänelle näitä taitoja – emmekä olekaan. Lapsi tai nuori oppii ja opettelee itse kun on kiinnostunut aiheesta. Aikuiset vain mahdollistavat oppimisen ja ovat saatavilla.

Joskus pojan kaverit tulivat katsomaan robotteja meille, niitä ei tuntunut olevan kavereiden kotona eikä koulussakaan vielä silloin. Alakoulun päätteeksi poika osasi koodata Mindstromien lisäksi jo parilla muullakin ohjelmistolla. Hän opetteli itse kaiken alusta kiinnostuksensa ohjaamana. Koulussa ei aihetta vielä silloin ollut. Poikani oli mukanani pari kertaa Innokas-verkoston tilaisuuksissa ja kerran robotiikkakilpailuissa, missä oli samaisia robotteja käytössä. Arvelin poikaa ne kiinnostavan ja anoin koulusta vapaapäivän teknologiaan tutustuakseen. Poika näki (itse pystymättä osallistumaan) miten koululuokat olivat rakentaneet yhdessä robotteja ja kisailivat niiden kanssa. Havaitsin miten seuraava askel oli pojalla jo mielessä – toteutus vain puuttui.

Alakoulusta yläkouluun –aihe jatkuu

Poikani halusi luonnontiede- ja matematiikkapainotteiselle yläkoululuokalle, koska kiinnostus niitä kohtaan oli vahvaa. Yläkoulun puolella LUMA-luokalla poikani tapasi samoista asioista kiinnostuneita uusia kavereita, joista yhdellä oli kotona myöskin Mindstormit, tosin eri malli käytössä. Rakentelu ja oppiminen aiheesta jatkui meillä kotona. Joskus kyselinkin seiskaluokalla, onko koulussa robotteja, ei ollut.

Kahdeksannen luokan alkaessa koulun matematiikanopettaja oli kuullut Innokas-verkostosta ja siihen liittyvistä ohjelmoitavista roboteista. Opettaja kyseli LUMA-luokan nuorilta tunteeko joku aihetta. Poikani ja tämä toinen poika tunsi. He saivat luvan kerätä kiinnostuneista oppilaista LUMA-luokalta joukkueen harjoitellakseen Innokas-verkoston järjestämään maanlaajuiseen robotiikkaturnaukseen. Tässä vaiheessa koulu hankki Mindstorm Education – robotiikkaosat, samat kuin meillä oli ollut jo vuosia kotona käytössä. Nämä nuoret saivat käyttää joitakin matematiikantunteja ennen kilpailuja robottien valmistukseen, mutta pääasiassa innokkaat oppilaat ovat opetelleet ja työstäneet robottejaan kouluajan jälkeen koulun tiloissa. Koulussa ei ollut aihetta osaavaa opettajaa, tosin aina joku opettaja oli valvontatehtävissä ja oppilaat innovoivat. Poikani koulupäivät loppuivat klo 15 ja sen jälkeen yleisesti viikoittain 2-3h koulupäivän jälkeen pojat rakensivat ja ohjelmoivat roboteilla, valmistautuivat robotiikkaturnaukseen.

Kohti robotiikkaturnausta

Innokas-verkoston järjestämässä robotiikkakilpailussa on monia sarjoja, joissa kisaillaan hieman erilaisissa lajeissa tai erilaisilla roboteilla. RoboCup Junior-lajeina olivat  silloin jalkapallo, tanssi/teatteri ja pelastus sekä Innokas-lajeina Freestyle ja X-Sumo. Kahdeksannen luokan (vuoden 2016) robotiikkakilpailu pidettiin Helsingin kaapelitehtaalla.

Poikani LUMA-luokalta lähetettiin kaksi joukkuetta kilpailuihin ja molemmat valitsivat sarjakseen X-sumon. Poikani joukkue voitti tämän lajin ja luokan toinen joukkuen sijoittui toiseksi. Hienoa! Nuoret olivat jälleen intoa täynnä onnistumisenkokemuksen saattelemana. He näkivät, että osaaminen oli kehittynyt omatoimisestikin ilman opettajaa hyvälle tasolle.

Koulu hyödyntää nuorten osaamista

Yhdeksännellä luokalla koulu teki fiksun liikkeen ja hyödynsi robotiikkaa osaavien oppilaidensa taitoja. Heillähän ei ollut yläkoulussa opettajaa, joka olisi robotiikkaa osannut opettaa. Tietotekniikan opettaja osasi toki ohjelmoida, muttei osallistunut robottien rakentamiseen ja siihen liitettyyn ohjelmointiin. Tämä samainen roboteista kiinnostunut kuusikko nuoria opetti yhdeksännellä luokalla kouluajan jälkeen aiheesta kiinnostuneita 7. ja 8 -luokkien oppilaita robotiikkaan ja toisaalta rakensivat kokoajan omia robottejaan ja kehittyivät ohjelmoinnissa. Näin osaaminen siirtyi ja nuoremmat oppilaat oppivat myös aihetta. Tilat he saivat koululta tietotekniikkaluokasta.

Viime keväänä (v. 2017) Innokas-verkoston robotiikkakilpailut järjestettiin Oulun yliopiston tiloissa. Armfeltin koulusta lähti yhdeksännen luokan joukkue, jossa oli sama poikaporukka kuin edellisenäkin vuonna – kuvassa olevat 4 nuorta. Koulusta lähti myös nuorempien oppilaiden, nämä poikien ohjaamat oppilaat eli useampikin joukkue katsomaan ja kisaamaan X-sumo-lajissa. Ysiluokkalaiset konkarit päättivät vaihtaa lajinsa haastavaan Pelastus 3 -luokkaan. Kolmeksi päiväksi kohti Oulua lähti bussilastillinen robotiikasta innostuneita nuoria koulun rehtorin ja parin opettajan johdolla. Turnauksessa Armfeltin koulun ysiluokkalaiset, kuvan pojat, voittivat jälleen sarjansa ja nuoremmat harjoittelivat omissa sarjoissaan, kaikki yhtä innostuneina.

On ollut hienoa seurata ensinnäkin oman pojan taituruuden ja loogisen ajattelukyvyn kehittymistä ohjelmoinnissa. Toisekseen olen iloinen, että hän löysi tämän kaveriporukan, joilla oli samat mielenkiinnon kohteet. Kolmannekseen on hienoa, että he saivat yläkoulunsa rehtorin kiinnostumaan aiheesta niin, että nuoret saivat opettaa myös nuorempiaan. Kun tarvittavat välineet ja osaaminen on koululla, aihe tulee jatkumaan.

Entä nyt?

 

Tällä hetkellä tämä kuvassa oleva neljän nuoren joukkue, Frans, Emil, Miro ja Roni ovat siirtyneet toiselle asteelle, kukin eri oppilaitoksiin kiinnostuksen kohteidensa mukaan. Oma poikani halusi Helsingin luonnontiedelukioon jatkamaan opiskeluaan. Robotiikka on kuitenkin juurrutettu poikien yläkouluun ja nuoret jatkavat harrastustaan. Toivottavasti nuorten osaamista hyödynnetään myös toisella asteella!

Saman yhtenäiskoulun alakoulun puolella alkaa nyt robotiikka-valinnaisaine. Nuorin pojistani aloittaa ohjelmoinnin huomenna tämän valitsemansa valinnaisaineen myötä. Innolla odotan mitä siitä seuraa. Tämäkin vitosluokkalainen on ollut jo parilla Innokas-verkoston robottiaiheisella kesäleirillä Helsingin yliopistolla ja nähnyt vuosia isoveljensä rakentavan robotteja kotona. Ainakin vitosluokkalaiselle löytyy kotoa osaava lukiolainen sparraaja ja kaikki samat välineet mitä koulussa. Toivotan innokasta kouluvuotta ohjelmoinnin ja robottien parissa!

Tällaisia osaavia nuoria Suomi tarvitsee. Hienoa pojat. Olkaa ylpeitä osaamisestanne!

Innokas-verkostosta löydät lisätietoa www.innokas.fi. Suosittelen sitä kaikille opettajille osana nykykoulun taitoja. Opetelkaa itse ja innostukaa! Antakaa oppilaidenne kokeilla, mahdollistakaa innostuminen.

Kirjoittajalta:

Erja Sandberg
kasvatustieteen tohtori, erityispedagogi

Täältä pääset lukemaan muita blogikirjoituksiani

 

 

 

 

 

 

 

 

Opettajien ja huoltajien kokemuksia ammatillisesta koulutuksesta (Erja Sandberg)

Puran hieman tätä viestitulvaa nyt ammatillisesta koulutuksesta, etenkin opiskelijoiden tukemisesta ja yksilöllisesti ”poluttamisesta”. Kiitos kaikille, viestejä on tuupannut joka kautta (se oli tarkoituskin). Kiitos kaikille! Niitä oli välillä raskastakin lukea, koska tekstistä piirtyi stressi, huoli ja epätoivo. Olin ajatellut purkaa viestien sisältöä hieman myöhemmin, mutta niin monessa viestissä kerrottiin tilanteen olevan ”akuutti”, ”kuilun partaalla” tai ”räjähdysaltis”, joten kirjoitan nyt auki ainakin osan.

Selvästi eniten ovat ottaneet yhteyttä eri alojen ammatilliset opettajat ja erityisopettajat sekä opinto-ohjaajat ammatillisista oppilaitoksista ympäri maata. Vastauksia tuli laajasti pääkaupunkiseudulta aina Lappiin saakka. Toisekseen huoltajat ja opiskelijat ja opiskelijoina olleet tai nyt olevat nuoret ovat myös kertoneet kokemuksiaan asioista.

Erilaisia asioita on viesteissä ollut hyvinkin paljon, mutta suurin yhteinen nimittäjä niistä on huoli. Huolta on monenlaista. Huoli opettajan omasta jaksamisesta, huoli työyhteisöstä ja sen jaksamisesta, ja etenkin huoli tukea tarvitsevista nuorista, jotka kärsivät tässä myllerryksessä ja säästöjen myötä. Suuri huoli on myös siitä, ettei oppilaitosten päättävillä henkilöilläkään ole keinoja ratkaista vaikeita asioita. Opettajat kaipaavat myös vastuuta ammattioppilaitosten johtamiseen.

Moni opettaja kertoi etenkin tukea tarvitsevien nuorten joutuvan nyt sijaiskärsijäksi yhteiskunnan toimille, säästöille. He olivat myös sitä mieltä, että tämä löydetään vielä edestä nuorten putoamisena koulutuksesta tai puutteellisilla tiedoilla tutkintoon valmistumisesta, mikä estää työllistymisen. Tämä on mielestäni erittäin aiheellinen huoli.

”Yksilölliset polut ovat sanahelinää”

Lähes kaikissa vastauksissa kuvastui se, ettei konkreettisia ohjeita oltu annettu poluttamiseen. Opettajat kertoivat ettei asiaan ole varauduttu eikä niihin ole varattu erillisiä resursseja ja nykyresursseilla ei ole mahdollista tehdä lisätyötä. Osa opettajista ilmoitti, etteivät aio poluttaa ketään mihinkään jos ei ala tulla tunteja lisää. Opinto-ohjaajien viesti oli samankaltainen. Pari opettajaa kertoi heille annetun ohjeen, että poluttaa voi samaan aikaan kun muu ryhmä tekee muita tehtäviä eli opetuksen aikana. Opettajat hämmästelivät ettei sen vertaa ymmärretä oppitunneilla tarvittavan ohjeistusta ja opetusta, koska tukea tarvitsevia opiskelijoita on joka ryhmässä. Silloin ei ehdi tehdä muuta työtä.

Myös ammatillisten erityisopettajien vastauksissa kaivattiin selkeitä prosessikuvauksia miten erityisopetusta annetaan toisella asteella, kuinka siirtovaihe peruskoulusta tulisi tehdä, miten yksilöllisesti polutetaan ja miten tuetaan näillä resursseilla opiskelijoita. Moni koki tuen olevan ”tulipalojen sammuttelua”, ennaltaehkäisevää riittävää ja säännöllistä opiskelijan tarvitsemaa tukea ei ehditä antaa.

Jo HOJKSien tekeminen, kuka tekee ja miten tekee, vai jätetäänkö vain tekemättä ”turhana, koska tieto ei kulje” tuntuu vastausten mukaan olevan kirjavaa. Useassa vastauksessa kerrottiin ettei niiden oikeaoppiseen täyttämiseen oltu saatu mitään koulutusta, jopa opot tekivät HOJKSeja vaikka erityisopettajalla on pedagoginen asiantuntijuus niiden täyttämiseen. HOJKSien tieto ei myöskään kulkeudu opiskelijan kaikille opettajille tukitoimia varten. Opettajat pitivät sitä tärkeänä, koska erityisopettajan tuki on minimaalista yhtä opiskelijaa kohden.

Henkilöstölle myös kaivattiin lisäkoulutusta tukea opiskelijoita, koska ammatillinen erityisopettajakoulutus on suhteellisen kevyt verrattuna perusopetuksen yliopiston pitkään erityisopettajakoulutukseen. Moni ammatillinen opettaja ilmoitti ettei osaa erityispedagogiikkaa eikä tiedä miten pitäisi tukea, kaikki opettajat eivät edes havaitse oppimisen pulmia.

”Meitä vaaditaan vaikenemaan viran menettämisen pelossa”

Osassa viesteissä on kerrottu hyvinkin selvästi, etteivät opettajat saa nostaa näitä asioita työpaikallaan ammattioppilaitoksissa esiin. Asioista tulee vaieta tai niistä ei saa välittää. Opettajia on jopa uhattu ”muistaa” seuraavalla yt-kierroksella lisätukiresursseja vaativille opettajille. Moni opettaja pelkää virkansa puolesta. Osa yrittää silti ajaa vahvasti asiaa, onnistuen tai epäonnistuen. Ilmapiiri työyhteisöissä on selvästi opettajien mukaan kiristynyt, osa kuvasi esimiesten ja opettajien ”puhuvan eri kieltä”. Työpaikan vaihto tai jopa kokonaan toiselta asteelta vaihtaminen toisaalle oli usealla opettajalla mielessä. Osa oli jo vaihtanutkin muihin työtehtäviin.

Jotkut ammatilliset opettajat ovat pyytäneet oppilaitoksen johtoa vastaamaan miten tukitoimet ja opiskelijoiden poluttaminen käytännössä toteutetaan, millä resurssilla ja työajalla, niihin koskaan saamatta vastausta. Konkretiaa kaivattiin. Sähköposteihin vain kuulemma jätetään vastaamatta tai vastataan jotain ympäripyöreää minkä perusteella opettaja ei voi toimia. Opettajille tämä kuvastuu senkaltaisena, ettei vastauksia ole. Vastuunpakoiluna.

”Yhteiskunta ruokkii epäsäännöllistä elämää”

Opiskelijoiden lukujärjestyksissä on vähemmän opettajavetoisia oppitunteja kuin aiemmin. Tunnit voi olla sijoitettu siten, että joinain koulupäivinä on vain 2-3h tai niin, että osa päivistä on normaalipituisia ja osa päivistä kokonaan ilman opetusta. Etenkin huoltajat ja opiskelijat ovat tästä uudentyyppisestä tuntien sijoittelusta huolissaan. Tukea tarvitsevat nuoret kaipaavat elämään säännöllisyyttä ja struktuuria. Mikäli on päiviä kun ei tarvitse nousta sängystä koulun takia, osa ei myös sitä tee. Samaan aikaan nuoret voivat viettää tietokoneella pelaten suuren osan illasta/yöstä.

Huoltajat ovatkin monessa vastauksessa sitä mieltä, että koulu hankaloittaa nuoren elämänhallintataitoja ja ruokkii epäsäännöllistä elämää, heikentää heikoilla olevien nuorten arkea. Useassa viestissä ollaan myös huolissaan siitä miten nuoret oppivat työelämän säännöllisyyteen ja aikatauluihin nyt kun koulua käydään miten sattuu. Opettajilla oli myös huoli lukujärjestyksistä ja sen moninaisista versioista. Jotkut oppitunnit voivat jopa yön aikana poistua tai lukujärjestykseen ilmaantua yhtäkkiä jotain lisää.

Opiskelijoiden itsenäisen työn tunnit koettiin hyvin vaikeana sekä opettajien, huoltajien ja myös opiskelijoiden taholta, koska osa nuorista ei kykene itsenäiseen työskentelyyn eikä ole resurssia ohjata tai tukea itsenäiseksi merkittyjen tuntien aikana. Monelle nuorelle ne tuntuvatkin olevan vain vapaatunteja.

”Opettajat haluavat pitää kiinni osaamistavoitteista, työnantaja ei”

Huolissaan ollaan myös mahdollisuudesta opettaa tulevaa ammattia ja esimerkiksi sen teoreettisia asioita. Oppitunnit ovat vähentyneet, mutta asia ei ole vähentynyt. Samalla osalla opiskelijoista on huomattavaa tuen tarvetta ja yksi opetuskerta asiaa kohden ei riitä. Tämä on johtanut siihen, että opiskelijat eivät ehdi oppia ja omaksua kurssien asioita määritellyssä tuntikehyksessä. Opettajat haluavat pitää kiinni osaamistavoitteista ja tulevista osaavista työntekijöistä, työnantaja taas katsoo monesti asiaa rahoituksen näkökulmasta ja kehottaa tai jopa määrää opettajan päästämään kaikki opiskelijat kurssista läpi, katsomaan läpi sormien, osaavat he tai eivät. Olipa vastausten joukossa sellainenkin, että toimialan apulaisrehtori oli määrännyt antamaan ryhmälle hyväksytyn arvioinnin kurssista, jota ei oltu koskaan pidetty opettajan sairasloman takia. Nämä opiskelijat olivat valmistumassa lähiaikoina. Tutkintotodistus ei siis kerro kaikkea opiskelijalle opetetuista asioista tai osaamisesta.

Osa opettajista on huolissaan siitä etteivät saa testata opiskelijoiden osaamista, koska kirjalliset kokeet ovat kielletty. Eräs ammattiopettaja totesi ”ei ihme ettei saada pitää kokeita, eihän niistä pääsisi kuin muutama ryhmässä läpi näillä tuntimäärillä”. Suuressa osassa vastauksia todettiin rahoituksen hallitsevan liikaa ammattioppilaitoksia. Kun raha tulee tutkinnonosittain, pitää antaa tutkinnonosan suoritukset opiskelijoille.

”Työssäoppimisen monet kiemurat”

Työssäoppimisjaksoista tuli myös paljon asiaa. Monen huoltajan mielestä nuoret ”työnnetään työpaikoille kun koululla ei ole resursseja opettaa”. Työssäoppimisjaksojen aikataulu ihmetyttää myös. Esimerkiksi tämän viikon maanantaina aloittaneet ensimmäisen vuoden opiskelijat aloittavat joissain aloilla/oppilaitoksissa ensimmäisen työssäoppimisen ensi viikon maanantaina. Koulu ei ole järjestänyt työpaikkaa vaan nuoret joutuvat hakemaan sen itse, nyt heti. Koulusta ilmoitettiin nuorille ettei ole väliä mikä paikka se on, kunhan jonnekin menevät. Huoltajat ovat tyrmistyneitä miten ennen tuen tarpeen kartoittamista, yksilöllistä poluttamista tai edes oppilaitoksen ja tutkinnon yleisinfon antamista laitetaan heti ”kylmään veteen” ”jonnekin” pois oppilaitoksesta. Miten näiden opiskelijoiden tuen tarvetta voidaan edes ymmärtää tai tukea työssäoppimispaikoilla, jos ei opettaja tunne eikä tiedä tilannetta ensimmäisellä viikolla.

En voinut olla ihmettelemättä kun eräs äiti kertoi nuorensa tällä hetkellä ”opettelevansa huuliharpun soittoa kotona näin neljäntenä koulupäivänä, koska tunteja ei lukujärjestyksessä ole”. Nuori ei opiskele musiikkia vaan aivan toisaalla ammatillisessa oppilaitoksessa. Hänelläkin harjoittelujakso alkaa ensi maanantaina ilman mitään taustatietoa alasta.

Työssäoppimisesta tuntuu myös saavan ”huojennuksia” epämääräisin perustein. Esimerkiksi eräs opettaja kertoi niiden opiskelijoiden, joilla on omia lapsia, saavan 2 viikon työssäoppimisjakson lyhennyksen 5 viikon päiväkotiharjoittelusta. Työssäoppimisen ohjaajien opiskelijan tukemisen ja kokonaistilanteen ymmärtämisen perään kyseltiin ja toisaalta oltiin huolissaan myös työelämän edustajien jaksamisesta ohjata aiempaa enemmän ammattiin opiskelevia nuoria. Mikäli teoriaperustaa ei ole opiskeltu tai nuori lähtee heti koulun alussa työssäoppimaan, työpaikan ohjaajat joutuvat opettamaan asiat alustapitäen oman työnteon ohessa.

”Olen opettajana äärirajoilla”

Sain myös huolestuttavan paljon viestejä todella väsyksissä ja toisaalta hyvin turhautuneista opettajista. Heillä olisi osaamista ja kiinnostusta opettaa ammattia, mutta resurssit on viety ja jatkuvat kiristykset ja leikkaukset vievät myös työmotivaatiota ja työniloa. Opettajat kokivat olevansa puun ja kuoren välissä – toisaalta opiskelijoiden vanhemmilta ihmettelyjä saaden (esim. resursseista) ja toisaalta esimiehen alaisuudessa annetuissa resursseissa.

Useampi vastaaja kertoi voivansa tällä hetkellä erittäin pahoin työssään, sairaslomista mainittiin myös monessa vastauksessa. Työterveys kuulemma tietää näistä työkykyä heikentävistä asioista, muttei pysty konkreetisti auttamaan muuten kuin määräämään sairaslomalle. Työterveyskyselyjä tehdään, tosin osassa aloista johto ei halua julkaista niitä, koska opettajien väsymys ja voimavarojen vähyys ja toisaalta työpahoinvointi välittyy vastauksista.

”Jatko-opintokelpoisuus on retuperällä”

Vastauksessa myös kuvattiin tuntileikkausten merkitystä jatko-opintokelpoisuuteen. Toisen asteen jälkeen lukiosta valmistunut ja ammatillisesta oppilaitoksesta valmistunut nuori on aivan eri viivalla osaamisessa. Opettajat ihmettelivät miksi puhutaan vaan oikeudesta jatko-opintoihin. Miksei puhuta osaamisesta, joka tarvitaan niihin jatko-opintoihin. Esimerkiksi korkea-asteella tulee osata opiskelustrategioiden lisäksi kieliä, matematiikkaa jne. Lukiossa niitä opiskellaan intensiivisesti useampia vuosia, ammatillisessa oppilaitoksessa pari kurssia ja nekin pintaraapaisuna, koska tunteja on leikattu. ”Oppisitko itse esimerkiksi heikon peruskoulutason jälkeen ruotsin kielen tai matematiikan 28 oppitunnissa amiksessa?”

Yritin etsiä viesteistä myös positiivisia asioita. Osa niin opettajista kuin huoltajistakin ymmärsi opettajien hankalan tilanteen. Sen, että opettajat eivät voi mitään ammatillisen koulutuksen säästöille. Moni opettaja yrittää kuitenkin parhaansa ja kokee riittämättömyydentunnetta. Osa piti uutta hyväksyttyä ammatillista reformia hyvänä, osa huonona asiana.

Monessa vastauksessa kuvattiin, ettei reformi poista sitä tosiasiaa, että tukea tarvitsevia opiskelijoita on yhä enemmän, ammatillisia erityisopettajia liian vähän ja säästöt ovat menossa. Tarvitaan lisää resurssia, lisää osaamista ja lisää vastuuta kouluttaa nuoria laadukkaasti ammattiin ja työllistymään.

Ammatillinen koulutus voi tuottaa erittäin laadukkaan ja osaavan työntekijän – tai toisaalta pudottaa nuoren ja olla syrjäytymisen pontimena.

”HALOO YHTEISKUNTA! Onko ammattiin opiskelussa mitään järkee. Ei työelämä jaksa yksin opettaa nuoria työntekoon, kun muutenkin työelämä vedetty piippunsa, joilla töitä on.”

Täältä voit lukea aiheesta aiemmin kirjoittamani blogitekstin.

Kirjoittajalta:

Erja Sandberg
kasvatustieteen tohtori, erityispedagogi

Täältä pääset lukemaan muita blogikirjoituksiani

Amiksessa jokaisella opiskelijalla on oikeus tarvitsemaansa tukeen (Erja Sandberg)

Tämä kirjoitus on syntynyt tänään kuulemani asioista, jälleen kerran. Olen kirjoittanut samoista asioista jo aiemmin, myös usea muu opettaja on ilmaissut samoja asioita erilaisilla foorumeilla. Tämä kirjoitus perustuu huoleen ja tietoon, millä tolalla asiat ovat. Tiedän hyvin, että meillä on myös yksittäisiä aloja tai jopa oppilaitoksia, jotka toimivat eri tavalla, mutta samaan aikaan aivan liikaa, kymmeniä tuhansia nuoria,  ”heitteillä” toisen asteen opinnoissaan.

Huoli

Koulut ovat alkaneet, myös ammattioppilaitoksissa. Hyvä niin. Toivottavasti jokainen nuori on päässyt haluamalleen ja soveltumalleen alalle. Voisin kirjoittaa myös siitä miten kaikki ihmiset eivät sovellu kaikille aloille (kuten lähihoitajaksi), mutta jätän sen aiheen tällä kertaa. Voit lukea siitä aiheesta täältä. Voisin myös kirjoittaa siitä kuinka edesvastuutonta on poistaa pääsy- ja soveltuvuuskokeet hoitoalan koulutuksesta, mutta siitä voit lukea täältä.

Tänään minuun on ollut yhteydessä kaksi entistä kollegaani, pätevää opettajaa, ammatilliselta toiselta asteelta. Heidän sanomansa oli samankaltainen. He ovat hyvin huolissaan. Huolissaan siitä, että opiskelijat tulevat hyvin paljon peruskoulun osa-aikaisesta tai kokoaikaisesta erityisopetuksesta, opiskelijoilla on huomattavia toiminnanohjaukseen, elämänhallintaan ja oppimiseen liittyviä pulmia, kieleen liittyviä tuentarpeita (etenkin maahanmuuttajat), sosio-emotioonalisia pulmia, käytöspulmia, kokonaisuudessaan mittavia tuentarpeita. Näihin tuentarpeisiin suomalainen ammatillinen oppilaitos ei ole varautunut (esim. koulutustakuun myötä) eikä pysty tällä hetkellä tukemaan nuoria, kuten peruskoulu pystyy (ja kuten nämä nuoret ovat tuen kanssa tottuneet opiskelemaan). Meillä on siis perusopetuksen erityisopetus ja ammatillinen erityisopetus aivan eri sfääreissä (josta myöskin voisin kirjoittaa oman kirjoituksensa).

Itse olen opiskelijoista huolen lisäksi huolissani ammatillisten oppilaitoksen opettajien työhyvinvoinnista. Täytyy olla rankkaa tehdä työtään ilman tarvittavia resursseja.

Laki ja miten se toteutuu?

Laissa ammatillisesta peruskoulutuksesta (21.8.1998/630) sanotaan seuraavasti: ”Oppimisvaikeuksien, vamman, sairauden tai muun syyn vuoksi pitkäaikaista tai säännöllistä erityistä oppimisen ja opiskelun tukea tarvitsevien opiskelijoiden opetus annetaan erityisopetuksena. Erityisopetuksella tarkoitetaan opiskelijan henkilökohtaisiin tavoitteisiin ja valmiuksiin perustuvaa suunnitelmallista pedagogista tukea sekä erityisiä opetus- ja opiskelujärjestelyjä”

Jokaisella opiskelijalla, jolla on kyseisiä tuen tarpeita, on siis LAKISÄÄTEINEN OIKEUS saada opetuksensa erityisopetuksena, saada suunnitelmallista pedagogista tukea sekä erityisiä opetus- ja opiskelujärjestelyjä. Ja kun asia on laissa, ei ole merkitystä onko ammattioppilaitoksen erityisopetukseen rahaa tai muuta resurssia. Se on järjestettävä.

Ammatillisen koulutuksen tavoite on opettaa nuorelle ammatti, jonka avulla nuori työllistyy. Ikävä kyllä nykyään opettajia jopa painostetaan esimiesten taholta päästämään kaikki opiskelijat läpi kursseista, osaavat he tai eivät. Tämä on hyvin lyhytnäköistä toimintaa ja karhunpalvelus nuorelle ja hänen toimimiselle ammatissa (ja näkyy esimerkiksi meille kaikille jos puhutaan hoitajan työstä).

Miten tämä lakisääteinen erityisopetus toteutuu kun yhdellä ammatillisella erityisopettajalla on satoja tukea tarvitsevia opiskelijoita? Erityisopetusta ei ole se, että ”sammutellaan tulipaloja” esimerkiksi rästiin jääneiden opintojen ja tehtävien muodossa kun nuori on jo saanut epäonnistumisen kokemuksen opiskeluissaan. Tätä tapaa havaitsin itse ammatillisen erityisopettajan tekevän. Rästien ennaltaehkäisyyn ei ollut aikaa. Erityisopetus tarkoittaa, että nuori saa järjestelmällisesti erityisopetusta jokainen tunti ja jokainen koulupäivä kaikkiin asioihin, mihin hän sitä opiskelussaan tarvitsee. Myös puheet tukitoimista tulee saattaa käytäntöön.

Miten erityisopetus toteutuu 27 opiskelijan isoissa opetusryhmissä? Nuori, joka on opiskellut peruskoulussa tuen tarpeidensa takia pienryhmässä, on erittäin kovilla ja ihmeissään isossa ryhmässä. Hän ei ehkä pysty keskittymään isossa ryhmässä. Lisäksi peruskoulun pienryhmiä luotsaavat erityisopettajakoulutuksen saaneet opettajat, ammatillisissa oppilaitoksissa isoja ryhmissä luotsaavat tietenkin ammattiopettajat ilman erityisopettajan koulutusta. Nämä koulutukset ovat aivan erilaiset. Muistaahan peruskoulun opinto-ohjaajat kertoa tästä jokaiselle tukea tarvitsevalle opiskelijalle ja heidän huoltajilleen kun pohditaan elämää peruskoulun jälkeen? Ammattioppilaitoksessa, jossa työskentelin ja josta tämänpäiväiset yhteydenotot ovat, ei ole ainuttakaan pienryhmää sote-alalla eikä myöskään luokka-avustajia varmistamassa tukitoimia isoissa opetusryhmissä. Silti suuri osa nuorista on tukea tarvitsevia opiskelijoita. Joku ei toimi tässä yhtälössä.

Nuorta, jolla on erityisopetustausta ja mittavaa tuen tarvetta, ei voi velvoittaa itse vaatimaan erityisopetusta. Hän ei pysty sanoittamaan ehkä tarvitsemansa tuen tarvetta. Toisaalta teini-ikäisen voi olla vaikeata pyytää apua. Hän ei ehkä halua olla mitenkään ”erityinen” ja kertoa asiasta. Monesti myöskään hänen huoltajansa ei ehkä ole perillä ammatillisen opetuksen resursseista ja erityisopetuksesta. Huoltajat ovat ehkä aivan eri alalle kouluttautuneita. Huoltajien ei kuulukaan ajaa tätä asiaa.

Kuka sitten ajaa opiskelijoiden asiaa? Opettajat (sekä ammattiopettajat että erityisopettajat), sekä opetuksesta ja resursseista päättävät alojen koulutuspäälliköt, apulaisrehtorit, toimialarehtorit, viimekädessä ammatillisen oppilaitoksen rehtori. Osa heistä sitä ajaakin, ainakin opettajatasolla, mutta ääni ei tule kuuluviin (tai sitä ei noteerata) päättäviin tasoihin. Osa opettajista pelkää työpaikkansa puolesta ja näiden YT-neuvotteluiden aikana vaikenee, vaikka näkee epäreilun tilanteen tukea tarvitsevien nuorten kannalta. Osa esimiehistä tiedostaa ongelman, muttei uskalla toimia, koska hänen yläpuolellaan oleva seuraavan tason esimies on asiasta eri mieltä tai rahakirstun vartijana. Monenlaista kissa-hiiri -leikkiä on tullut nähtyä ja kuuluu jatkuvasti.

Lopuksi

Mikäli opettajat eivät uskalla pitää näiden tukea tarvitsevien nuorten puolia, kehotan tukea tarvitsevien nuorten vanhempia ottamaan selvää miten erityisopetus toteutetaan JÄRJESTELMÄLLISESTI nuorenne ammattioppilaitoksessa lain mukaisesti ennenkin nuori tipahtaa opetuksesta ja saa epäonnistumisen kokemuksen.

Mikäli toimit ammatillisessa oppilaitoksessa esimiestasolla etkä tiedä kuinka tämä tuki voitaisiin järjestää, voit ottaa minuun yhteyttä. Voin tulla konsultoimaan asiassa oppilaitostanne ja kouluttamaan opettajianne. Tiedosta tukitoimien toteutumattomuus ei jää kiinni.

Mukavaa opiskelu- ja työvuotta kaikille opettajille ja opiskelijoille, tuen tarpeella tai ilman.

omakuva1
Kirjoittajalta:

Erja Sandberg
kasvatustieteen tohtori, erityispedagogi

Täältä pääset lukemaan muita blogikirjoituksiani

Uusi tilasto ammatillisen koulutuksen tukea tarvitsevista opiskelijoista (Erja Sandberg)

Tilastokeskus on julkaissut tänään 13.6.2017 uudet erityisopetuksen tilastot. Tilastossa on monia mielenkiintoisia asioita, mutta poimin tähän edellisen ja sitä aiemman ammatillista koulutusta koskevien kirjoitusteni jatkoksi toisen asteen ammatilliseen koulutukseen liittyviä asioita.

Peruskoulusta toiselle asteelle

Pohjatiedoksi toiselle asteelle: Perusopetuksessa on noin 90 000 tehostettua tai erityistä tukea saanutta lasta ja nuorta eli joka kuudes peruskoulun oppilas saa edellämainittua tukea. Näiden lisäksi ovat yleisen tuen tukimuodot.

Tiedämme, että peruskoulun jälkeen ammatilliseen koulutukseen jatkaa huomattavasti enemmän tukea tarvitsevia nuoria lukio-opintoihin suuntaaviin verraten. Tuen pitäisi olla saumatonta nivelvaiheet huomioiden ja varsinkin siirryttäessä toiselle asteelle.

Miten sitten nuoria tuetaan tuoreen tilaston mukaan ammatillisessa koulutuksessa?

Erityisopetusta saaneiden ammatillisen koulutuksen opiskelijoiden määrän kasvu on jatkunut ainakin yli kymmenen vuotta (jolloin tilastointi aloitettiin). Tähän on varmasti monia syitä. Esimerkiksi tunnistamme yhä paremmin monimuotoiset tuen tarpeet ja myös maahanmuuttajataustaisten opiskelijoiden lukumäärä on kasvanut. Toki maahanmuuttajastatus ei suoraan merkitse tukea tarvitsevaa opiskeljaa. Maahanmuuttajien joukossa kuitenkin on paljon tuettavia nuoria ja maahanmuuttajien määrät ovat Suomessa suurempia kuin esimerkiksi 10 vuotta sitten.

Vuonna 2015 nuorille suunnatun ammatillisen peruskoulutuksen tilaston mukaan heistä oli 18 % erityisopiskelijoita, miehiä hieman enemmän kuin naisia. Tämä tarkoittaa 24 300 tukea tarvitsevaa ammatillisen koulutuksen opiskelijaa.

Luku herättää monenlaisia ajatuksia. Ensinnäkin jos peruskoulussa tuen tarvitsijoita on lähes nelinkertainen määrä ammatilliseen koulutukseen verrattuna, missä ovat ne “loput” n. 66 000 tukea tarvitsevaa nuorta? Osa heistä varmastikin on lukiossa, mutta vain osa. Osa yhdeksäsluokkalaisista ei hae yhteishaussa mihinkään (2-3 %), muutama prosentti jatkaa perusopetuksen lisäopetuksessa eikä sikäli ole toisella asteella. Toisen asteen opintoja ei aloita noin 7 prosenttia ikäluokasta, eli vuosittain noin 4 600 nuorta. Tämä selittää osan.

Entä ne nuoret, jotka puuttuvat näistäkin selitysmalleista? Väitän, että suurin osa heistä on toisella asteella ilman tukitoimia. Osalla ehkä ei ole tuen tarvettakaan, jolloin heitä ei edes kuulu tilastoida. Hyvin monella nuorella tuen tarve kuitenkin jatkuu peruskoulusta toiselle asteelle. Heidän tuen tarvettaan ei ehkä tunnisteta tai he eivät saa erityisopetuksen palveluja. Toisen asteen erityisopetusjärjestelmä lainsäädäntöineen ja resursseineen on aivan toisenlainen kuin perusasteella. Se on paljon heikompi. Myös nuorten huoltajien on hyvä tiedostaa tämä asia ja seurata nuorensa koulunkäyntiä.

Oma kokemukseni toiselta asteelta oli, että oli hyvin paljon ryhmänohjaajasta riippuvaista, tehtiinkö ryhmän tukea tarvitseville nuorille HOJKSeja vai ei. Mikäli ei tehty, ne nuoret eivät ole näissä luvuissa. Esimerkiksi yksi oman ryhmäni rinnakkaista ryhmää luotsaava ryhmänohjaaja ei tehnyt ainuttakaan HOJKSia tuentarpeesta huolimatta. Kysyin tästä oppilaitoksen ainoalta ammatilliselta erityisopettajalta, joka tiesi asian, mutta ei tiennyt miksi HOJKSeja ei tehty. Niitä vain ei tehty. Onko se oikein? Minusta ei. Minusta on nuorten heitteillejättöä, mikäli pulmat näkyvät koulutuksessa, mutta aikuiset ammattilaiset eivät tue nuorta. HOJKS avaa nuorelle toisella asteen erityisopetuksen palvelut.

Tukea tarvitsevat opiskelijat ammatillisissa oppilaitoksissa vs. erityisammattioppilaitoksissa

Nuorille suunnatun ammatillisen koulutuksen erityisopiskelijoista suurin osa (86 %) opiskeli ammatillisissa oppilaitoksissa. Ammatillisissa erityisoppilaitoksissa opiskeli vain 13 prosenttia ja muissa ammatillista koulutusta antavissa oppilaitoksissa noin prosentti erityisopiskelijoista. Tämä tarkoittaa sitä, että aivan tavallisissa ammattioppilaitoksissa, missä on suurin osa tukea tarvitsevista nuorista, tulee olla erittäin hyvin toimiva erityisopetuksen järjestelmä. Tukitoimet tulee olla monimuotoisia, koko koulutuksen kestäviä ja niitä tulee arvioida säännöllisesti esim. HOJKS-keskusteluissa.

Samaan aikaan tiedämme, että ammatilliseen koulutukseen kohdistuu valtavat säästöpaineet. Lähitunneista leikataan, opettajista leikataan. Vastuu sysätään yhä enemmän työssäoppimispaikoille (joissa ei ole ehkä erityisopetuksen menetelmiä osaavia ohjaajia) ja myös opiskelijalle itselleen. Opiskelijoiden tulee tehdä omatoimisesti ja itsenäisesti monia tehtäviä ja projekteja. Useat tukea tarvitsevat opiskelijat eivät siihen pysty.

Miten tähän tulee reagoida?

Nyt pitäisi tehdä täyskäännös ammatillisen koulutuksen säästötoimissa ja resursoida huomattavasti enemmän aivan tavallisiin ammattioppilaitoksen erityisopetuksen palveluihin. Tukea tarvitsevat nuoret tulee tunnistaa heti ammattikoulutuksen alkaessa ja heille tulee olla riittävästi resurssia tarjota tukitoimia.

Monet ammatilliset erityisopettajat ovat ottaneet minuun yhteyttä ja kertoneet, että resurssia on aivan liian vähän. He näkevät valtavan tuen tarpeen ja haluaisivat auttaa näitä nuoria, mutta tunnit eivät siihen riitä. Totesin tämän saman työskennellessäni ammatillisessa oppilaitoksessa. Nuori, joka tarvitsee tukitoimia lähes jokaikinen oppitunti, saa sitä erityisopettajalta ehkä tunnin tai kaksi viikossa. Kaikki ymmärtävät, että tämä on vain rästitehtävien setvimistä ja ns. tulipalojen sammuttamista.

Varhaista ja ennaltaehkäisevää esimerkiksi koulupudokkuuden estävää tukea ei ole tarjolla riittävästi. Tulokset näkyvät. Meillä on paljon koulunsa keskeyttäviä nuoria ensimmäisenä lukuvuotena. Itse olin ammatillisessa oppilaitoksessa, jossa toimialan johto ehdotti ettei näitä ensimmäisenä syksynä keskeyttäviä nuoria edes kirjattaisi oppilaitoksessa aloittaneiksi, koska luvut ovat niin ikäviä. Tällä halutaan myös kaunistella tilastoja. Uskomatonta.

Jos sinulla olisi jatkuvaa tuen tarvetta kaikissa oppiaineissa (esimerkiksi oman toiminnanohjauksen pulmia) ja saisit tukea tunnin silloin, toisen tällöin, miltä se tuntuisi? Kauanko jaksaisit yksin tarpoa vaikealta tuntuvia opintoja? Moni nuori ei jaksa ja keskeytys houkuttelee.

Tukea tarvitsevat nuoret opiskelevat isoissa ryhmissä

Tuoreen tilaston mukaan nuorille suunnatun ammatillisen koulutuksen erityisopiskelijoista 83 prosenttia opiskeli samassa ryhmässä (integroituina) muiden opiskelijoiden kanssa. Tämä on todella paljon. Mitä luku tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että JOKAISEN toisella asteella opettavan ja ohjaavan opettajan tulee osata erityispedagogiikkaa. Heidän tulee käyttää monenlaisia opetustapoja ja tulee tunnistaa esimerkiksi erilaiset oppimisvaikeudet ja tukea nuoria oppimaan eri tavoilla. Jos ja kun pienryhmiä ei ole, isoissa ryhmissä on saatava aivan yhtäläistä tukea kuin nuoret saavat peruskoulun pienryhmissä.

Oppilaitoksen johdon tulee olla tietoisia erilaisista opiskelijoiden tukimuodoista ja henkilöstönsä erityispedagogiikan osaamisesta. Koska esimerkiksi yksi ammatillinen erityisopettaja vastaa 500 opiskelijasta, ammatilliset erityisopettajat eivät voi olla joka tunti jokaisessa ryhmässä antamassa tukeaan. Se on KAIKKIEN opettajien tehtävä. 83 prosenttia on todella paljon integroituneita tukea tarvitsevia opiskelijoita.

Lopuksi

Jokaisella nuorella on oikeus saada tarvitsemansa tukitoimet, myös ammatillisessa koulutuksessa. Oppilaitoksen johdolla on siten tärkeä tehtävä resursoida riittävästi erityisopetuksen palveluja ja huolehtia henkilöstönsä ammattitaidon kehittämisestä. Kehotan myös jokaisen tukea tarvitsevan nuoren huoltajia olemaan valveutuneita ja selvittämään saavatko heidän nuorensa tarvittavat tukitoimia ja mikäli eivät saa, käynnistämään keskustelut asiasta erityisopettajan ja mahdollisesti myös koulutuspäällikön ja toimialan rehtorin kanssa.

Huoltaja, mikäli nuoresi on juuri päättänyt perusopetuksen ja siirtyy nyt ammatilliseen koulutukseen,  varmista, että tukitoimet jatkuvat heti ensimmäisestä koulupäivästä alkaen.

Olen myös koonnut ammatilliseen koulutukseen pedagogisten tukitoimien paketin.

Kirjoittajalta:

Erja Sandberg
kasvatustieteen tohtori, erityispedagogi

Täältä pääset lukemaan muita blogikirjoituksiani

Suurin haaste ammatillisessa koulutuksessa? (Erja Sandberg)

Kysyin ammatillisen koulutuksen tämänhetkistä suurinta haastetta tai kehttämisen kohdetta erilaisissa verkostoissani. Kysymykseeni vastasivat niin ammatillisen koulutuksen eri tehtävissä toimivaa henkilöstöä, nykyisiä ja entisiä opiskelijoita kuin opiskelijoiden huoltajiakin. Tässä kirjoituksessa läpikäyn vastauksia kysymykseeni.

Leikkausten merkitys opettajiin, opiskelijoihin ja tuntiresurssointiin

Usea henkilö oli huolissaan ammatillisen koulutuksen rahoituksesta ja sen vaikutuksesta nuorille tarjottavaan opetukseen. Ymmärrämmekö vastuumme nuorten kouluttautumisesta? Ammatilliseen koulutukseen kohdistuu valtavat leikkaukset. Tänä vuonna ammatillisesta koulutuksesta leikataan 190 miljoonaa euroa ja opetus vähenee 10-15 prosenttia. Monilla aloilla se merkitsee sitä, että opetustuntimäärä tippuu alle kahteenkymmeneen viikossa. Osa opetuksesta on ollut itsenäistä työskentelyä tähänkin saakka, jatkossa vielä enemmän. Opiskelijat tulevat monilla aloilla olemaan työssä tuplamäärän viikkotunteja (37-40h). Jo nyt ammatillisen toisen asteen opiskelijoilla on täysin opetuksesta vapaita päiviä. Onko oikea signaali oppilaitokselta tarjota ammattiin opetusta vain puolet tulevasta työajasta?

Toisekseen leikkaukset kohdistuvat tuntiresurssoinnin lisäksi opettajiin. OAJ:n mukaan jo 648 ammatillisen toisen asteen opettajaa on irtisanottu. Sen lisäksi opettajia on osa-aikaistettu ja siirretty eläkkeelle. Määräaikaisten opettajien työsuhteita on myös päätetty. Mikäli opettajia ei ole riittävästi, ei opetusresurssiakaan voi olla riittävästi. Onko tässä mitään järkeä?

Onko opetusta riittävästi oppimiseen nähden – myös tukea tarvitsevilla opiskelijoilla?

Vastauksissa oltiin huolissaan myös liian vähäisistä lähiopetustunneista suhteessa ammattitaitovaatimuksiin ja esimerkiksi ammattiosaamisen näytön kriteereihin. Kuinka opiskelijat saavuttavat nämä kriteerit, jos opetusta ei ole riittävästi? Vai saavutetaanko niitä, päästääkö osa näyttöjä ohjaavista/vastaanottavista opettajista “armosta” läpi vaikkei opiskelija täytä kriteerejä. Nyt jo kuuluu opettajakunnasta tämänkaltaista viestiä.

Osa ammattiopinnoista ja edelleen myös näytön kriteereistä on teoriatiedon hallintaa. Useat vastaajat ovat huolissaan saavatko opiskelijat riittävästi ohjausta ja teoriaopintoja ennen kuin opiskelijat lähetetään kentälle harjoitteluun ja näyttöön. Kuka varmistaa tämän opetuksen ja saumattoman ohjauksen riittävyyden?

Opiskelijat oppivat eri tahtiin ja erilaisilla opetusmäärillä. Tämä aiheuttaa epätasa-arvoa opiskelijoiden välillä. Toinen opiskelija oppii kerrasta tai pystyy itse opettelemaan asiat esimerkiksi materiaaleista. Toinen tarvitsee viisi kertaa asian opettamisen ja senkin jälkeen hyvin vahvan ohjauksen käytäntöön. Koulutustakuun myötä peruskoulusta tulee paljon erityisen tuen piirissä olevia nuoria ammatilliseen koulutukseen. Käytännössä kaikki halukkaat pääsevät toisen asteen koulutukseen aiemmasta osaamistasosta tai tuen tarpeesta huolimatta. Siten on erityisen tärkeätä, että erilaisia tukitoimia ja erityispedagogista osaamista tulee olla riittävästi tarjolla tavallisissa ammattioppilaitoksissa, kaikissa ammatillisissa koulutuksissa.

Meillä on myös opiskelijoita, joiden suomen kielen taso ei mahdollista itsenäisesti materiaalista asioiden opettelua. Meillä on myös taitavia opiskelijoita, jotka tarvitsisivat ammatillisessa koulutuksessa lisähaasteita ja ns. ylöspäin eriyttämistä, vaativampia projekteja ym. Onko myös heidän huomioitu koulutuksessa? Taitotason kirjo jo yhden opetusryhmän sisällä on suuri ja ne kaikki tulee huomioida niin perusopetuksessa kuin ammatillisessa koulutuksessakin.

Kielitaidon varmistaminen ammattiin opiskeluun

Vastauksissa oltiin myös huolissaan maahanmuuttajataustaisten (myös toisen polveen maahanmuuttajien) suomen kielen tasosta. Tästä olen saanut jo aiemmin runsaasti yhteydenottoja opettajilta. Meillä on ilmeisesti tiettyjä tahoja (esimerkiksi eräs aikuislukio pääkaupunkiseudulla, jossa maahanmuuttajien kielitaitoa määritellään), jotka kirjoittavat joillekin opiskelijoille todistuksia suomen kielen osaamisesta. Puskaradio tuntuu kertovan mistä kannattaa hakea kyseinen todistus – jopa osaamatta kieltä. Kyseisellä todistuksella vältetään nuorten koulutuksissa kielitestaukset.

Opiskelijan kielitaso on välillä kuitenkin hyvin erilainen kuin todistuksessa lukee. Olen keskutellut aiheesta pitkään maahanmuuttajien kielitestauksia tehneen ammattilaisen kanssa. Hän kertoi jo heidän ammattikuntansa sisällä olevan erimielisyyksiä kenelle ja millä perusteella kielitaitotodistus kirjoitetaan. Joku jopa kirjoittaa sen ”sopivalla” euromäärällä. Olettaisi kielitaitokriteerien olevan yhdenmukaiset ja ammattikunnan noudattavan niitä. Omassa opetuksessanikin oli aikuislukion kielitodistuksella tullut maahanmuuttajaopiskelija, joka ei sen enempää ymmärtänyt kuin osannut tuottaakaan suomen kieltä. Sama palaute tuli sekä työssäoppimispaikasta että opettajilta. Mitään ei kuitenkaan voitu tehdä, koska opiskelijalla oli todistus, että osaa suomen kielen. On todellinen karhunpalvelus opiskelijalle kirjoittaa katteettomia suomen kielen osaamistodistuksia!

Mielestäni myös nuorten koulutuksiin tulisi saada vastaavat kielitestit kuin aikuiskoulutuksissa edellytetään maahanmuuttajataustaisille suomalaisille. Opiskelijan suomen kielen taso on oltava sellainen, että se mahdollistaa ammattiin opiskelun, arkikielen lisäksi esimerkiksi ammattialan sanasto tulee ymmärtää. A-taso ei millään riitä. Opettajien lisäksi työpaikkaajaohjaajien työ on todella vaikeata, mikäli opiskelija ei ymmärrä työpaikalla puhuttua ja kirjoitettua kieltä ja osaa tuottaa sitä myös itse.

Laatua halvalla?

Vastauksissa todettiin myös haasteena olevan laadukkaan koulutuksen tuottaminen mahdollisimman halvalla. Kuinka tämä käytännössä toteutetaan? Itsenäisenä opiskeluna? Työpaikkojen ohjauksella? Useissa vastauksissa oltiin sitä mieltä, että työpaikoille sälytetään liikaa opetusvastuuta jo nyt – saati sitten jatkossa. Onhan otettu huomioon, että meillä on paljon peruskoulussa erityisopetuksen piirissä olleita opiskelijoita, jotka eivät pysty omatoimisesti opiskelemaan. He tarvitsevat opettajan.

Onko työpaikoilta kysytty työpaikkaohjaajien osaamista, halukkuutta ja resursseja ohjata ilmaiseksi opiskelijoita, jotka tarvitsevat esimerkiksi oppimisvaikeuksien takia erityispedagogisia opetus-, ohjaus- ja toimintamalleja? Pelkkä puheella ohjaaminen työhön ei usein riitä. Opiskelijoilla on oikeus laadukkaaseen opetukseen. Erityispedagogiset opetusmenetelmät ja tukimuodot ovat tukea tarvitsevan opiskelijan oikeus – myös työssäoppimisessa.

Jatko-opintokelpoisuus

Vastaajat ovat myös huolissaan opiskelijoiden jatko-opiskelukelpoisuudesta korkeakouluopintoihin. Yhteisten aineiden opetuksen tuntimäärät ovat jopa puolittautuneet. Yhteistä ainetta voi olla vain 14 tuntia lukuvuodessa. Jatko-opintokelpoisuuteen kuuluvia asioita ei ehditä käymään läpi ja näin tavoitteita yhteisissä aineissa ei voi saavuttaa. Tähän toki linkittyy peruskoulussa opittu pohjatieto oppiaineesta. Monella se on heikko.

Oman poikani ammatillisen koulutuksen ryhmänohjaaja kertoi ensimmäisessä vanhempainillassa, ettei koulu esimerkiksi pysty tarjoamaan riittävästi ruotsinopetusta, jotta opiskelijat oppisivat tarvittavat asiat. Varsinkin jos peruskoulusta tullaan heikoilla ruotsin pohjatiedoilla, on mahdotonta saada taitotaso, jolla jatko-opintokelpoisuuden tavoitteet ja edelleen korkeakouluopinnot mahdollistuisivat ja esimerkiksi ns. virkamiesruotsin taitotaso saavutettaisiin. Ammatillisen koulutuksen ryhmänohjaajan ohjeistus olikin meille huoltajille laittaa nuori kansalaisopistoon/työväenopistoon iltaopetukseen maksullisille ruotsin kielen kursseille.

Onko tämä todellakin perheiden tehtävä? Myös tämä eriarvoistaa perheitä. Kaikilla ei ole taloudellisia mahdollisuuksia kustantaa nuorelle maksullisia yhteisten aineiden kuten ruotsin kielikurssia ilta-aikaan. Jos toisen asteen tulee tuottaa jatko-opintokelpoisuus, sen tulee myös opettaa yhteisiä aineita siten, että tiedot opitaan jatko-opintoja varten pohjatiedot huomioiden.

Nuorten elämänhallinnan ongelmat ja oppimisen pulmat

Useissa vastauksissa otettiin esille, että meillä on joukko nuoria, jotka eivät pärjää tai pysy tavallisen ammatillisen koulutuksen “vauhdissa”, mutteivat he pääse myöskään erityisammattioppilaitokseen, jotka valitsevat opiskelijansa. Ikäänkuin näiden tahojen väliltä puuttuu yksi oppilaitosmalli tai ainakin tukien resurssimuoto. Tästä olen saanut myös yläkoulujen opoilta reilusti palautetta. Monesti näillä opiskelijoilla on mittavia elämänhallinnan ongelmia ja toiminnanohjauksen pulmia mahdollisten oppimisvaikeuksien lisäksi. Kotoakäsin he eivät ehkä saa tukea tai haluavat jo pärjätä itse, mutteivat silti pärjää. Millä turvaamme heidän toisen asteen opintonsa?

Toki kaikissa ammattioppilaitoksissa pitäisi olla mittava repertuaari yksilöllisiä tukitoimia ja erilaisia opintopolkujen mahdollistamista, mutta ilmeisesti käytännössä se ei kaikissa oppilaitoksissa toimi kuten pitäisi. Ns. Valma-opinnoissa saa olla vain vuoden ajan ja opiskelija, jolla on suuria toiminnanohjauksen pulmia ei pysty omatoimisesti opiskelemaan ammattiin valma-vuoden jälkeenkään. Itselläni on myös tästä kokemusta. Erityistä tukea tarvitseva nuori koki tukitoimet liian vähäisiksi tavallisessa ammattioppilaitoksessa, mutta samaan aikaan erityisammattilaitos ei hyväksynyt häntä opiskelijakseen. Tämän seurauksena tukea tarvitseva nuori keskeytti koulun. Tässäkään tapauksessa tavallisella ammattioppilaitoksella eikä erityisammattioppilaitoksella ollut mitään vastuuta opiskelijasta. Toimialan koulutuspäällikkö voivotteli, mutta se ei tilanteessa auttanut mitään. 16-vuotias tukea tarvitseva nuori jätettiin putoamaan koulutusjärjestelmästämme.

Ammatillisilla opettajilla ja resursseista päättävällä johdolla on erityispedagogista tietotaitoa liian vähän. Myös ammattioppilaitosten erityisopettajaresurssit ovat alakanttiin tämänhetkisiin tukea tarvitsevien opiskelijoiden määrään nähden (n. 30%). Moni nuori on käynyt peruskoulunsa erityisopettajan johdolla pienemmässä ryhmässä mittavin tukitoimin. Ammatillisessa koulutuksessa ei ole mahdollisuuksia samaan. Nuoret keskeyttävät koulutuksensa tukitoimien puuttuessa. He eivät itse osaa vaatia tukitoimia, se on opettajien ja oppilaitosten johdon resurssoitava.

Meidän tulisi puuttua näiden opiskelijoiden tilanteeseen jo ennen poissaoloja koulusta tai mahdollista koulupudokkuutta. Nuorisotyötä ja erityisnuoristyötä tuleekin vahvistaa jokaiseen ammatilliseen oppilaitokseen, jotta ns. riskiryhmässä olevat opiskelijat saadaan tuen piiriin heti koulutuksen alkaessa.

Vammaisten opiskelijoiden oikeus opiskella ammattiin ja työskennellä ammatissa

Vastaajien joukossa oltiin myös huolissaan vaikeimmin vammaisten opiskelijoiden koulutuksesta erityisammattioppilaitoksissa. Aloituspaikkoja koettiin olevan aivan liian vähän ja nämä oppilaitokset saavat itse valita opiskelijansa. Näin ollen osa peruskoulun päättäneistä nuorista ohjataan suoraan toimintakeskuksiin ilman toisen asteen koulutusmahdollisuutta. Vammaisten opiskelijoiden ammatillinen koulutus ei valmista useinkaan työelämään, vaikka osa-aikaiseen työhön olisi kykyä. Myöskään näiden opiskelijoiden jatko-opintokelpoisuus ei toteudu. Monet esimerkiksi vaikean autisminkirjon opiskelijoista päätyvät edelleen toimintakeskuksiin töihin ammattialan työn sijaan.

Vahvuusajattelu osana ammatillista koulutusta

Tukea tarvitsevien opiskelijoiden vahvuudet toivottiin nähtävät huomattavasti paremmin kuin tällä hetkellä. Osa koki negatiivisen “leiman” olevan opiskelijalla, joka tarvitsee erilaisia opetusjärjestelyjä ja paljon tukiresurssia. Vahvuusperustaista opetusta tai omien vahvuuksien tunnistamista ja sitä kautta nuoren itsetunnon vahvistamista ei yleisesti ammatillisessa koulutuksessa hyödynnetä tai edes tunneta. Vahvuuspedagogiikka loistaa monesti poissaolollaan.

Lopuksi

Alkuperäinen ajatukseni oli saada vastauksista suurin haaste ammatillisessa koulutuksessa. Kuten huomaamme huomioitavia asioita – haasteita – on monia. Opettajat ovat hyvin huolissaan omasta työstään ja laajemminkin suomalaisesta ammattiosaamisesta myös tulevaisuudessa.

Toivottavasti ammatillisen koulutuksen reformin asetusluonnoksen ollessa lausuntokierroksella edelläolevat asiat on huomioitu ja oikeasti pohditaan konkreettisella tasolla mihin ammatillista koulutusta ja suomalaista ammattiosaamista ollaan viemässä.

Olen tarvittaessa valmis antamaan oman erityispedagogisen osaamiseni näihin neuvotteluihin.

Kirjoittajalta:

Erja Sandberg
kasvatustieteen tohtori, erityispedagogi

Täältä pääset lukemaan muita blogikirjoituksiani

 

Mihin ammatillista koulutusta viedään? (Erja Sandberg)

Eilen 16-vuotias nuorukaiseni oli mukanani Helsingissä. Minä tein töitä ja poika kierteli urheilukauppoja, kävimme yhdessä lounaalla. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta koulupäivänä, eikä varmasti viimeinen. Poikani olisi varmasti halunnut olla koulussa. Opetusta vaan ei ollut.

Poikani aloitti viime syksynä toisen asteen ammatilliset opinnot. Hän on erittäin tunnollinen opiskelija, ei ainuttakaan poissaolopäivää koulusta tai työssäoppimisjaksolta, josta sai myös kiitettävän arvioinnin. Motivaatiota siis valitsemalleen koulutukselle ja edelleen työtehtäville on. Jos vain sitä opiskelua tarjottaisiin jokaisena koulupäivänä.

Opiskelijan työjärjestys vanhemman ja koulutuksen asiantuntijan näkökulmasta?

Onneksi voin vanhempana seurata poikani koulunkäyntiä ja työjärjestystä wilmasta. Eiliselle koulupäivälle oli merkitty koulutuksenjärjestäjän toimesta poikani työjärjestykseen vain ruokailu. Tämän viikon perjantain kohdalla pojan lukujärjestyksessä lukee VAPAA, ensi viikon maanantaina pelkkä ruokailu, samoin ensi viikon torstaina ja perjantaina. Olen vanhempana ja myös koulutuksen asiantuntijana erittäin huolissani. Meillä on nuoret, jotka haluavat opiskella valitsemaansa ammattiin. He ovat peruskoulussa oppineet, että koulua käydään jokaisena koulupäivänä. Koulusta tulee myös läksyjä ja siellä on kokeita. Myös projektityöskentely on tuttua. Nyt kun he siirtyvät ammatilliselle toiselle asteelle, samaisille nuorille ei kuitenkaan järjestetä jokaisena koulupäivänä opetusta, ei edes itsenäistä sellaista, eikä tehtäviä.

Millaisen toimintamallin ammatillisesta koulutuksesta ja edelleen ammattiin valmistumisesta, työelämästä haluamme antaa näille nuorille? Haluammeko oikeasti ammattiin valmistuvia nuoria, jotka eivät ole saaneet perustietoja alastaan, mutta tutkintotodistus annetaan? En voi uskoa. Oma etiikkani ei sellaista kestäisi opettajana. Viime lukuvuonna kun olin itse ammattioppilaitoksen lehtorina, opiskelijat kysyivät minulta epäuskoisena miksi joinain koulupäivinä ei ole oppitunteja. He toki olettivat, että koulussa opiskellaan kunnes kesäloma alkaa. Fiksut nuoret.

Entä tilanne koulutuksen järjestäjän näkökulmasta?

Viime viikkoina olen saanut paljon yhteydenottoja sekä ammattioppilaitoksissa toimivilta eri alojen opettajilta, muulta henkilökunnalta että työssäoppimisjaksoja mahdollistavien työelämän edustajien tahoilta. Sanoma on molemmilla tahoilla yhteinen. Nuorille lisää opetusta, lisää pohjatietoa valitsemalleen ammattialalle. Nyt ollaan menossa alamäessä. Suunta tulisi nopeasti kääntää ja lisätä resursseja. Ohjaus ei ole sama kuin opetus ja ohjausta ei voi sysätä työelämän harteille.

Molemmilla tahoilla myös ihmetellään kuka kantaa vastuun siitä, että meiltä valmistuu nyt nuoria tällä opetusmäärällä ja taitotasolla ammattiin. Nuoret voisivat olla erinomaisia työtehtävissä, jos heidät vain opetettaisiin siihen. Itseoppimiseen kun kaikki nuoret eivät pysty ja mikäli lukujärjestyksessä on merkittynä koulun puolesta vain ruokailu, ei edes itsenäistä työskentelyä ja ohjausta ole koulutuksen järjestäjän puolelta suunniteltu.

Työnantajan näkökulma

Monella työpaikalla on kiirettä ja henkilöstövähennyksiä. Siellä ei ehditä opettamaan alusta pitäen ml. teoreettista perustaa käytännön työn rinnalle. Työelämän edustajat myös ovat sitä mieltä, että teoriaperusteet tulee opettaa oppilaitoksessa. Minulle on kerrottu viime aikoina tapauksia esimerkiksi ensihoidon opiskelijasta, jolla ei ollut tarvittavia pohjatietoja ambulanssissa työskentelyyn, sähköalan opiskelijasta, joka ei tuntenut peruskytkentöjä ja aiheutti merkittäviä vaaratilanteita työssäoppimisjaksolla sekä itselleen että muille työntekijöille, parturi-kampaajaopiskelijasta, joka ei tiennyt miten päin saksia pidetään kädessä ja hitsariopiskelijasta, jolla ei ollut pohjatietoja hitsauksesta.

Nuoria on turha moittia asiasta. He varmasti osaisivat nämäkin asiat paremmin, jos olisi resursseja ja nimenomaan lähitunteja opettaa heitä riittävästi ammattiin. He eivät voi osata, jos heitä ei opeteta. Meillä on myös ammatillisissa oppilaitoksissa arviolta 20-25% nuoria, joilla on oman toiminnan ohjauksen pulmia. He eivät pysty omatoimisesti harjoittelemaan tai etänä opiskelemaan. He tarvitsevat tiivistä ohjausta ja ”kädestäpitäen” opettamista myös koulutuksenjärjestäjän taholta. Etäopetus tai itsenäinen työskentely on heille sama kuin vapaapäivä. Näitä tunteja on turha laskea mukaan annettuun ohjaukseen tai opetukseen.

Omat kokemukset ammatillisesta koulutuksesta opiskelijana

Olen itse opiskellut aikanani kaksi toisen asteen ammatillista tutkintoa, SOTE-alalta ja ICT-alalta – ennen akateemisia opintojani ja työuraani. Muistan hyvin yo-pohjalla nämä kahden vuoden ammatilliset koulutukset. Päivät olivat aivan täynnä ammattiin liittyviä oppitunteja, teoriaa ja käytäntöä. Yleensä lukujärjestyksessä oli opetusta klo 8/9 – 15/16. Näiden lisäksi tuli kotitehtäviä ja tentteihin lukemista sekä projekteja vapaa-ajalle. Työssäoppimisjaksolla olin myös esim. talvilomalla. Opiskelu oli hyvin intensiivistä, mutta myös hyvin palkitsevaa. Opin alat hyvin ja työllistyin heti valmistuttuani. Kun nyt pohdin kokemuksiani opettajana toisen asteen koulutuksesta ja vanhempana näen poikani työjärjestystä, en voi kuin ihmetellä. Missä on perusteet tähän alasajoon? Emmekö tarvitse enää laadukkaita ammattilaisia, jotka saavat olla ylpeitä ammattitaidostaan?

Säästöt lukiokoulutuksessa?

Meillä kuuluu toiseen asteeseen myös lukiokoulutus. En ole kuullut siellä olevista vapaapäivistä, kirjattomista ja kokeettomista kursseista, ”hällä väliä” –meiningistä. Enemmänkin lukiokoulutuksessa on taas hehkutettu ylioppilasjuhlien kynnyksellä sitä, missä lukiossa saatiin enten laudatureita opiskelijoille. Mikä lukio on ranking-listan ykkönen tänä vuonna? Lukiosta lähdetään pääsääntöisesti jatko-opiskelemaan. Ammattikoulutuksesta lähdetään työelämään. Pohdin myös sitä miksi siis lukiokoulutusta tarjotaan lähituntien määrällä mitattuna enemmän kun se ei valmista ammattiin? Lukiokoulutukseen ei kohdistu samanlaisia miljoonien leikkauksia ja tuntikehyksen supistuksia kuin ammatillisen toisen asteen koulutukseen. Tasa-arvoista nuoriamme kohtaan?

Tasa-arvoa toisella asteella nuorille?

Itselläni on kaksi teini-ikäistä nuorta miestä. Toinen valitsi viime vuonna ammattikoulutuksen, toinen on nyt hakeutunut yhteen maan johtavista lukioista oppimistulosten perusteella. Molemmat pojat ovat minulle toki yhtä tärkeitä. Haluan molemmille mielekkään opiskelun toisella asteella, haluan heille jokaisena koulupäivänä laadukasta opetusta, mikä edelleen lisää motivaatiota poikien valitsemilleen aloille. Haluan nuorilleni työllistymisen opintojensa jälkeen. Näinhän me kaikki vanhemmat haluamme. Ikävä kyllä minulla on nyt jo tämän lukuvuoden perusteella ajatuksia, ettei tasa-arvo poikieni koulutusten välillä tule toteutumaan. Olen erittäin huolissani mihin ammatillista koulutusta nyt viedään. Kuka sitä vie? Millä ammattitaidolla? Olen keskustellut hyvin laajasti asiasta. Oppilaitoksissa työskentelevät opettajat, koulutuspäälliköt ja rehtorit levittelevät käsiään, eivät voi kuulemma vaikuttaa. 16-vuotiaat nuoretkaan eivät voi omaan opetusmääräänsä vaikuttaa. Kuka siis voi, kuka siunaa tämän järjestelmän kouluttomine päivineen?

Lopuksi

Jos tuntiresursseja ei saada lisättyä, eikä arvon päättäjämme ymmärrä missä jamassa ammatillinen koulutus alkaa olla, tehdään edes jotain. Muutetaan kolmen vuoden ammatillinen peruskoulutus kaksivuotiseksi koulutukseksi, jolloin koulua on viitenä päivänä viikossa 8 tuntia kerrallaan. Tarjotaan nuorille laadukasta opetusta ja ammattitaitoa – niin teoriaa kuin käytäntöäkin ja päästetään nuoret tämän jälkeen työelämään veronmaksajaksi kustantamaan osaltaan koulutusjärjestelmäämme. Tämä nykyinen koulutuksen tarjoajan opettama ”lorvailu” opetuksettomine koulupäivineen ei edistä millään tapaa nuorten ammattiosaamista eikä myöskään työllistymistä. Se vaikuttaa myös nuoren motivaatioon ja psyykeeseen.

Kuka uskaltaa tehdä ensimmäisen kokeilun?

Olen kirjoittanut aiemmin vastauksen Ammattikoululaisen äidille sekä ammattikoulutuksen nurkkaan ajamisesta.

Olen myös koonnut ammatilliseen koulutukseen pedagogisten tukitoimien paketin.

Kirjoittajalta:

Erja Sandberg

kasvatustieteen tohtori, erityispedagogi

Täältä pääset lukemaan muita blogikirjoituksiani

Armovitosten merkitys? (Erja Sandberg)

Olin tänään puhumassa Yle Radio Suomen Ajantasa -lähetyksessä tukea tarvitsevien oppilaiden asioista. Toimittaja nosti aihealueiksi esimerkiksi varhaisen tuen, tuen jatkuvuuden ja tuen tärkeyden sekä vaikuttavuuden myös toisella asteella. Toimittaja otti puheeksi myös ns. armovitoset peruskoulun päättötodistuksessa. Niistä muutama sananen lisää tässä kirjoituksessa.

Arviointikriteereistä

Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa määritellään kaikkien yhteisten oppiaineiden valtakunnalliset päättöarvioinnin kriteerit, joiden tavoitteena on auttaa opettajaa arvioimaan oppilaita. Kriteerit on kuvattu numeroarvosanaan kahdeksan (”hyvä”) vaadittava osaaminen. Alinta hyväksyttyä numeroarvosanaa (5) varten on määritelty valtakunnallinen yleiskriteeri. Oppilas saa arvosanan viisi, mikäli hän osoittaa jossain määrin päättöarvioinnin kriteerien mukaista osaamista.

Päättöarvioinnin tehtävänä on määritellä, miten oppilas on opiskelun päättyessä saavuttanut oppiaineen oppimäärän tavoitteet. Arvioinnin tuloksena annettava numeroarvosana tai sanallinen arvio kuvaa oppilaan suoriutumisen tasoa suhteessa kunkin oppiaineen oppimäärän tavoitteisiin ja päättöarvioinnin kriteereihin. Tämä on varmastikin selvää jokaiselle arvioivalle opettajalle.

Entä he, jotka eivät osaa arviointikriteerien mukaan?

Joka vuosi meillä on perusopetuksensa päättäviä oppilaita, jotka eivät yllä perusopetuksen kriteereihin ts. he eivät osaa asioita, joita pitäisi peruskoulun jälkeen osata. Tämä voi johtua monestakin syystä. Esimerkiksi oppimisvaikeudesta kyseiseen oppiaineeseen tai liiallisista poissaoloista, jolloin nuori ei ole koulussa kun aihepiiriä opetellaan. Miten tulisi toimia nuorten kanssa, joiden tiedot eivät yllä arviointikriteereihin?

Olen ollut kuulemassa erään yläkoulun rehtorin sanomaa kyseisistä yhdeksännen luokan oppilaista. Rehtorin ohjeistus opettajille oli: ”Antakaa niille armovitoset niin saamme heidät pois meiltä”. Lause hämmästytti silloin ja hämmästyttää edelleen. Kuinka lyhytnäköistä ajattelua onkaan siirtää kyseiset oppilaat eteenpäin – rehtorin sanoin ”muiden vaivoiksi”. Tästä negatiivislähtöisestä ammattilaisen asenteesta voisi myös kirjoittaa, mutta jätän sen nyt tekemättä.

Armovitosella nuoren matka jatkuu toiselle asteelle

Peruskoulun jälkeen oppilas hakeutuu toiselle asteelle ja koulutustakuun myötä pääsee sinne – osasi tai ei. Kun koulupaikka on saatu, alkavat toisen asteen opinnot. Toisella asteella pohjatiedoksi on määritelty perusasteen tiedot eli peruskoulun asiat on osattava esimerkiksi äidinkielessä, vieraissa kielissä ja matematiikassa. Opiskelija, joka on saanut peruskoulun lopuksi hyväksytyn suorituksen, ns. armovitosen – osaamatta kyseisiä oppisisältöjä, on vaikeuksissa hyvin nopeasti toisella asteella.

Ammatillisen koulutuksen lähiopetusresursseja on pienennetty, itsenäisen työn osuutta lisätty ja erityisopettajan tukiresurssit ovat monesti huomattavasti vähäisemmät peruskouluun verraten. Oppilas, joka ei hallitse pohjatietoja, tipahtaa nopeasti toisen asteen opetuksesta. Tämä on todellinen karhunpalvelus nuorelle. Ensinnäkin se vaikuttaa opiskelijan motivaatioon ja itsetuntoon heikentävästi ja toisekseen antaa epäonnistumisen kokemuksen muutoin ehkä nuorta kiinnostavassa ammattialassa. Nuori ei pysty omatoimisesti paikkaamaan pohjatietojaan eikä toisaalta pysty etenemään vaillinaisin pohjatiedoin. Edelleen ilman koulutusta on vaikeata työllistyä ja edelleen nuoren itsenäistyä ja pärjätä omillaan.

Ammatillisen opettajan näkökulma

Olen saanut lukemattomia yhteydenottoja viime aikoina huolestuneilta toisen asteen opettajilta. He ovat huolissaan näistä ”armovitosen” peruskoulusta saaneista opiskelijoista. Opiskelijoista, joilla ei ole tarvittavaa osaamista toiselle asteelle ja sitä ei myöskään ehdi saavuttamaan ammatillisen koulutuksen resurssoinnin puitteissa. Ammatillinen koulutus (etenkin yleiset aineet) kun rakentuu perusopetuksen pohjatiedoille. On väärin nuorta kohtaan antaa hänelle opiskelupaikka, jonka sisältöjä nuori ei pysty opiskelemaan heikkojen perusopetuksen tietojen takia.

Toisena vaihtoehtona toiselta asteelta ”selviytymisestä” on, että ammatillinen koulutus jatkaa perusopetuksen jälkeen ”läpi sormien katsomista” eli päästää myös siellä opiskelijan hyväksyttävästi tutkinnosta läpi ilman tutkintoon määriteltyjä vähimmäisosaamisen kriteereitä ”armoykkösellä”. Tällöin opiskelija ei hallitse tutkintoon liittyviä asioita siirtyessään työelämään. Monien minulle toisen asteen opettajien kertomien tapausten lisäksi olin itse todistamassa myös tätä toisella asteella. Johdolta tuli kehotus päästää opiskelijat läpi – ”ymmärtää” – vaikka ammatilliset opettajat näkivät ettei tarvittavaa osaamista ole.  Osa opettajista ei päästänyt ja silloin saattoi tulla johdolta käsky vaihtaa opiskelijaa arvioivaa opettajaa. Näin varmistettiin opiskelijan läpäisy. Osa opettajista on hyvin turhautuneita kyseiseen toimintatapaan. Nuoren ja hänen tuentarpeidensa ymmärtäminen on aivan eri asia kuin nuoren osaamisen arvioiminen.

Laadukkaita tutkintoja?

Oppilaitoksen talous rakentuu pitkälle tutkinnoista saatavalle rahoitukselle. Omasta mielestäni taloudellisia seikkoja vieläkin tärkeämpi on nuoren (tai aikuisen) osaaminen. Kun opiskelija valmistuu ammatilliseen tutkintoon, hänellä täytyy olla työllistyäkseen tarvittavat tiedot ja taidot hallita opiskelemansa ammatti pohjatietoineen. On arveluttavaa myöntää opiskelijalle tutkinto ilman siihen tarvittavaa osaamista. Ajammeko opiskelijan etua vai toiseen asteen oppilaitoksen etua?

Esimerkiksi hoitoalalla tarvittavat lääkelaskut pohjaavat matematiikkaan. Ne eivät ole vaikeita, mutta osaakseen lääkelaskut, nuorella tulee olla perusosaaminen peruskoulun matematiikasta, kuten kertotaulut ja prosenttilaskut hallussa. Matematiikasta armovitosen saaneet opiskelijat kertoivat minulle ettei yläkoulussa erityisluokalla tarvinnut laskea tehtäviä, kouluun saapuminen palkittiin todistuksessa vitosella oppiaineesta. Näin matematiikan taidot olivat kyseisillä nuorilla oppimatta ja toisella asteella ne aiheuttivat todella paljon pulmia. Jos hoitoalan opiskelija ei hallitse lääkelaskuja ilman tarpeellisia matemaattisia pohjatietoja, hän on riski myöhemmin työelämässä lääkkeitä potilailleen jakaessa.

Lopuksi

Palataanpa kysymykseen miten toimia oppilaiden kanssa, jotka eivät yllä peruskoulun päättyessä arvosana viiden tasoon? Nämä nuoret tarvitsevat lisää opetusta ja mahdollisesti myös tukitoimia (mikäli oppiminen on estynyt esimerkiksi oppimisvaikeuksien takia). Opettajilla on mahdollista järjestää tukiopetusta, lisätunteja, kertauspajoja tms. Lisäksi on oppiaineen yksilöllistämisen mahdollisuus. Pelkällä läsnäololla, harjoittelematta oppitunnilla ei voi saavuttaa perusopetuksen päättöarvioinnin kriteereitä.

Yhdellekään perusopetuksen opettajalle ei toivottavasti tule oppilaan nelosen osaamistaso yllätyksenä yhdeksännen luokan keväällä, koska oppilasta arvioidaan järjestelmällisesti koko peruskoulun ajan. Aiemmat oppilasta koskevat dokumentit ovat saatavilla ja toimivista oppimisen tuen keinoista on tietoa. Opettajan ammattitaitoa on varmistaa opitut tiedot ajoissa – ei vasta päättötodistusta kirjoitettaessa.

Kirjoittajalta:

Erja Sandberg
kasvatustieteen tohtori, erityispedagogi

Täältä pääset lukemaan muita blogikirjoituksiani