Millä pelisäännöillä ja osaamisella koulussa operoidaan? (Erja Sandberg)

Tässä päivänä muutamana sain yhteydenoton eräältä ulkomaiselta opetusalan henkilöltä, joka kertoi heidän kehittelevän mobiilisovellusta, jota käytettäisiin oppitunnin aikana.  Yhteydenottaja oli suunnittelemassa sovellusta yhdessä suomalaisen ammatillisen oppilaitoksen kanssa. Sain asiasta hieman myöhemmin lisätietoa, ja samalla minulta pyydettiin kannanottoa ja kehitysehdotuksia sovelluksen kehittämistyötä tukemaan.

Yhteydenottaja kehui minun olevan sovelluksen kohderyhmän asiantuntija, olenhan ADHD-tutkija.  Epäilemättä nimestäni ja asiantuntemuksestani olisi hyötyä markkinoitaessa sovellusta oppilaitosten käyttöön. Sovelluksen takana olleet tahot saattoivat ajatella, että tohtoritason erityispedagogi lisäisi välineen luotettavuutta potentiaalisten asiakkaiden silmissä.

 Mistä olikaan kyse?

Yhteydenottaja esitteli sovelluksen olevan täydellinen apuväline nykyajan koulukontekstissa toimivalle opettajalle. Sovelluksen nimittäin luvattiin tukevan tarkkaamattomia ja levottomia oppilaita silloin kuin opettajalla tai ohjaajalla ei ole osoittaa heille huomiota eli omaa aikaa. Kaikessa yksinkertaisuudessaan oppijat voisivat käyttää sovelluksen sisältöjä pelimäisesti – eli motivoivalla tavalla. Näin menetellen nämä tukea tarvitsevat oppilaat eivät sitten häiritsisi opetustapahtumaa, vaan olisivat keskittyneitä sovelluksen koukuttaviin sisältöihin. Ehdotettu sovellus ei kuitenkaan liittynyt mitenkään opetettaviin oppiaineisiin tai muihin substanssiasioihin.

Tämä yhteydenotto jäi pohdituttamaan minua erityisopettajana ja erityisesti tarkkaamattomien oppilaiden asiantuntijana. Minua huolestuttaa, että mihin suuntaan kouluissa käytettävät sovellukset ja välineet ovat menossa? Onko teknologia renki vai isäntä? Pohdiskelin myös sitä, että mikä on teknologian ja pedagogiikan välinen suhde kouluympäristössä ja opettajan työssä?

Keskustelu johti toiseen..

Keskustelin asiasta myös digitaalisten välineiden, erityisesti mobiililaitteiden, opetuskäytöstä väitelleen yliopistonlehtori, KT, Jari Larun kanssa, joka työskentelee opettajankouluttajana ja koulutusteknologina Oulun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnassa.

Jari Laru näkee teknologian roolin välineenä, joka on alisteinen ylemmän tason oppimisen ja opettamisen suunnittelulle. Koulujen opetussuunnitelmat ja maamme lainsäädäntö on tehty turvaamaan tasapuoliset mahdollisuudet opiskella niin peruskoulussa  kuin toisen asteen oppilaitoksessa. Laru on huolissaan siitä, että digitalisaatio nähdään kunnissa helposti säästöjen mahdollistajana, eikä havaita sitä, että se parhaimmillaan tukee oppimista ja opettamista mahdollistamalla sekä yksilölle että ryhmämutooiselle oppimiselle uudenlaisia oppimiskokemuksia ja opitun sisöllön jakamista.

Yhteydenottajan esittelemä sovellusidea on Jari Larunkin mieelestä esimerkki vääränlaisesta digitalisaatiosta, jossa kehitetään sovellus kompensoimaan puuttuvaa opettajaresurssia vailla sisällöllistä tai pedagogista kunnianhimoa. Sovelluksen avulla voitaisiin mahdollisesti jopa säästää koulunkäynninohjaajista, opettajista ja muista resursseista, vaikka itse sovellus olisikin vain tukea tarvitsevien oppijoiden harhailevaa tarkkaavaisuutta kiinnittävä peli.

Larun mukaan digitalisaationkin aikana opettajan keskeisin tehtävä on opettamisen ja oppimisen suunnittelu. Käytettävät välineet ja sovellukset vain muuttuvat teknologian kehityksen myötä, mutta niiden on edelleen tuettava itse ydintoimintaa. Irralliset “appsit” ja hetkellisesti motivoivat pelit voivat toimia hyvin lyhyen aikaa, mutta varsinaiseksi ratkaisijaksi niistä ei ole oppilaitosten, kuntien ja kuntayhtymien resurssipeleissä. Päinvastoin, onnistunut digitalisaatioo edellyttää riittävää tukihenkilöstöä, täydennyskoulutusta, välineistöä ja asiallisia ohjelmistoja.

Busineksella kouluun? Kenen parhaaksi?

Tutkijat, rehtorit, opettajat ja muut koulutusta lähellä olevat tahot saavat nykyään paljon yhteydenottoja erilaisilta sovelluskehittäjiltä, myyjiltä tai projektikehittäjiltä. Osa ehdotuksista on kannatettavia ja ne johtavat koulun ja pedagogiikan kehittymiseen, mutta ollaan aivan hakoteillä, jos kouluissa aletaan käyttää pedagogisesti merkityksettömiä sovelluksia tukea tarvitsevien oppijoiden rauhoittamiseksi.

Suomalaisessa peruskoulussa oppilaita ei jaotella tiettyihin muotteihin. Esim. Perusopetuslaki määrää koulut tukemaan tukea tarvitsevia sekä räätälöimään ja kokeilemaan erilaisia pedagogisia tukitoimia. Se mikä sopii yhdelle, ei ehkä sovellu toiselle. Oppilaat ovat yksilöitä. Pedagogiset tukitoimet ovat myös moninaisia.

Kuitenkin sovelluskehitystä ehdottanut henkilö oli kiinnostunut todella yksityiskohtaisista asioista, jotka olisivat tyypillisiä ADHD-oireisille oppijoille. Hän oli kiinnostunut esimerkiksi siitä millaista musiikkia sovelluksessa tulisi olla.

Vaikka henkilöllä olisi tarkkaamattomuutta, keskittymispulmia, hän on aina yksilö. Ei ole mahdollista (ainakaan vielä) kehittää sovellusta, joka soveltuisi kaikille kohderyhmään kuuluville oppilaille. Mikäli markkinoille tuodaan sovellus, jonka väitetään sopivan ADHD-oireisille oppilaille, voimme tehdä karhunpalveluksen joillekin oppilaille.

Esitetty ADHD-oireiden tarkkaavaisuutta parantava pelisovellus voikin toimia päinvastoin, sillä se voi vain pahentaa oppilaan jumittamista peleihin. Oppilaan peliaddiktio voi vain pahentua, kun hänellä voi olla jo muutenkin taipumusta kiinnittää huomio monia vahvoja ärsykkeitä sisältäviin peleihin. Haluaako koulu vielä lisätä lapsille ja nuorille näitä haittavaikutuksia ja samalla vähentää opetussuunnitelman mukaista oppimista?

Toisin kuin sovellusideaa esitellyt henkilö ajatteli, tarkkaamattomuus on eri oppilailla eri tavalla painottunutta. Jo ADHD:n lääketieteellisessä luokittelussa tunnetaan 3 erilaista alatyyppiä. Toinen oppilas on omissa ajatuksissaan ja hyvinkin rauhallinen, kun toinen on sähäkkä toimimaan ja pysymään aloillaan. Yhdellä on käytöspulmaa ja toinen käyttäytyy kuin enkeli. Toisella on lisäksi oppimisvaikeuksia ja toisella ei. Joku oppilaista tarvitsee opetuksen eriyttämistä alaspäin ja joku toinen taas ylöspäin. Mitään keskivertotapausta meillä ei ole tarkkaamattomienkaan parissa, joten kovin yksinkertainen sovellus ei tulisi kysymykseen.

Koulussa emme myöskään toimi lääketieteellisessä viitekehyksessä vaan pedagogisin perustein. Emme siis voi kehitellä tietylle ryhmälle jotain sovellusta, joka sellaisenaan ratkaisee “ongelman”.  Se yritys toki iskee kultasuoneen, joka osaa sovelluksia niin lukivaikeuksiin, matematiikan vaikeuksiin, käytöshäiriöihin kuin vaikkapa tunnepulmien kanssa painivalle. Eipä olisi haitaksi sekään jos kielellisin häiriöihin tai aistipulmia omaaville olisi helpot ja näppärät sovellukset.

Kehityskin kehittyy, mutta malttia toteutuksiin!

Teknologian kehittyessä osa yllä mainituista haasteista pystytään jo nyt ratkaisemaan. Esimerkiksi ohjelmistojätti Microsoft on kehittänyt lukivaikeuksisten oppijoiden tueksi syventävän lukuohjelma -työkalun, joka kykenee auttamaan oppilasta kaikilla koulussa käytettävillä kielillä tunnistaen myös käytettävän kieliopin. Julkaisuvaiheessa on myös puheentunnistuksen täydellinen integroituminen niin teksinkäsittelyohjelmaan kuin esitysgrafiikkaohjelmaan integroitu tekoälyä hyödyntävä sisältöjen kuvailu.

Yhteyttä ottanut henkilö ei kuitenkaan ollut kehittämässä yllä mainittuja uusia teknologioita hyödyntävää sovellusta, vaan “hokkuspokkus” teknologiaa, jonka tarkoituksena oli lähinnä pitää häiritsevät ADHD-oppilaat rauhallisena – pelaamassa sovelluksen tarjoamia sisältöjä. Helppo ratkaisu, joka ratkaisee oppimisen ja koulunkäynnin tuen ja inkluusioon haasteita nerokkaalla toteutuksellaan? Päinvastoin, ollaan metsässä jos me opettajat lähdemme tällaiseen mukaan.

Jos pohditaan mikä auttaa oppilasta keskittymään niin se ei ole pelaaminen. Se on toiminnallisuus ja liike. Tarvitaan monenlaista tekemistä ja myös motoriikan sallimista oppitunnin aikana. Oppilaita auttavat myös selvät opettajan luomat struktuurit, annetun ohjeistuksen pilkkominen, visuaalinen tuki puhutulle asialle, ympäristön huomioiminen/ räätälöiminen sekä tuki toiminnanohjauksen kaikkiin vaiheisiin. Nämä kaikki ovat pedagogisia toimia, joita jokaisen opettajan tulee käyttää kaikkien oppilaiden kanssa, ja niistä hyötyvät erityisesti tarkkaamattomat oppilaat. Haittaa näistä ei ole kenellekään.

Lopuksi

Kehittyvä teknologia tarjoaa jo nyt ratkaisuja näihin haasteisiin ja tulevaisuudessa se mahdollistaa yhä paremman yksilöllisen tuen, mutta teknologia ei ole voi olla itsetarkoitus.

Kirjoittajilta:

 

Tuotu lähteestä: Erja Sandberg

BETT2018 – suomalaisten matkaraportit (Matleenan blogi)

Ruudunkaappauskuva BETT-messujen sivulta

Maailman suurin oppimisteknologiatapahtuma on Lontoon BETT-messut. Tammikuisin järjestettävään tapahtumaan kuuluu laaja näyttelyalue, kymmeniä rinnakkaisia esityksiä, seminaareja ja muita oheistapahtumia, kuten kouluvierailuita. Osallistujia on vuosittain noin 35 000 yli 120 maasta ja alan yrityksiä on tänä vuonna esillä 963. Suomalaisilla on messuilla oma Education Finland -osasto (C 274).

Suomalaisia osallistuu vuosittain noin 500-800. Ilona IT Oy on suurin ryhmämatkan järjestäjä ja se kutsuu jo perinteiseen tapaan suomalaisia omaan seminaariinsa British Museumiin. Myös moni muu suomalainen ja Suomessa toimiva yritys järjestää BETT-viikolla omia tapahtumia. Näistä pysyt parhaiten ajantasalla suomalaisten oman Facebook-ryhmän kautta – ja tietysti kyseisten yritysten asiakasviestinnän avulla.

Vaikka et tänä vuonna lähtisikään Lontooseen, kymmenet tuhannet opetuksen digihörhöt saavat someen aikaiseksi niin hyvän kuhinan, että sitä kannattaa keskittyä seuraamaan kotoakin käsin. Heti messujen käynnistyttyä, alkoivat lähetykset mm. YouTube Livessä. Jälkikäteen BETTin sivulta löytyy mm. artikkeleita ja pääpuhujien haastatteluita videoina Ensi vuonna BETT-messut ovat 23.-26.1.2019.

Kiitos kun linkität tämän koonnin matkakertomuksista myös omaan raporttiisi!

BETT sosiaalisessa mediassa

Suomalaisten matkakertomukset, sometarinat, videot ja jutut mediassa BETT-messuilta ja sen oheistapahtumista

Tämä listaus täydentyy noin 2 kk ajan tapahtuman jälkeen. Poimin tänne Suomalaiset BETT-messuilla -Facebook-ryhmässä jaetut linkit sekä muualta somesta löytämäni. Voit vinkata matkatarinoista myös suoraan minulle matleena.laakso ät live.fi.

Tuotu lähteestä: Matleenan blogi

Lapsi pesuvedessä – digitaalisuus ja oppiminen (Opeblogi)

Tunteet kuumina käydään nyt monella rintamalla keskustelua teknologian hyödyntämisestä opetuksessa ja opiskelussa. Ensimmäinen sähköinen ylioppilaskoe on ohi. Uusien opetussuunnitelmien ensimmäiset ikäluokat ovat sisällä. Kunnissa viedään ensimmäisen ja toiseen asteen opetusta digiloikkaan.

Teknologia on astunut toden teolla häiritsemään opetusta, sen suunnittelua ja toteutusta sekä opiskelua ja sen ohjaamista.

Teknologian hyödyntäminen on ristiriitaista. Yhtäältä siitä on suurta apua, mutta toisaalta se vaatii monenlaista vaivaa: on hankittava teknologiaa, on opittava käyttämään sitä ja on osattava myös ratkoa sen aiheuttamia ongelmia.

Opiskelen viikonloppuisin Turun Avoimessa yliopistossa. Aloitin juuri elämäni ensimmäisen lääketieteen kurssin. Aiheena on traumapsykologia. Vaikka olen viikon töistä uupunut, on kuin hyppäisin virkistävään kylpyyn. Minun ei tarvitse matkustaa kotisohvaa kauemmas. Kaikki opiskeluun tarvittava tulee luokseni. Jopa kurssin ohjaaja huomasi verkkoympäristöstä eilen, että en ollut vielä aloittanut alkutentin artikkeleiden lukemista. Voi, miten ilahdutti hänen huolenpitonsa. Vilkkaan työpäivän keskellä tullut aloitusohje oli jäänyt lukematta. Kurssi alkaa verkkotentillä, jonka tarkoitus on ottaa keskeiset käsitteet haltuun ja myös todentaa, että ne ovat riittävän hyvin ymmärretty. Verkkotentin teen verkossa. Se on auki viikon ajan ja se kestää 3 tuntia. Saan uusia tentin, jos en pääse läpi. Kurssilla käydään verkkoluennoilla, paneelikeskustelussa ja kirjoitetaan verkkoon oppimispäiväkirjaa, johon vaaditaan akateeminen ote. Osallistujia on yhtä aikaa satoja ympäri maata. Tarjolla maan parasta osaamista aiheesta.

Osaan käyttää omaan opiskeluuni kaikkia tarjolla olevia digitaalisia mahdollisuuksia. Jotta olen päässyt tähän pisteeseen, olen joutunut käymään vuosikausien omaehtoisen opiskelun polun. Kesällä vinttiä siivotessani huokailin sitä vaivan määrää, mikä näkyi varastoistani. Pinot lehtiä, kirjoja, muistiinpanoja, vanhojen laitteiden manuaaleja. En päässyt koulussa oppimaan mitään näistä taidoista. Tietoteknologia tuli syksyllä 1981 Virolahden lukioon, kun me poistuimme sieltä saman vuoden keväänä.

Muistan edelleen todella hyvin sen, miltä tuntui olla kaikkea muuta kuin teknologianäppärä nörtti. En kerta kaikkiaan osannut yhdistää ensimmäistä tietokonettani Internetiin (siihen aikaan kirjoitettiin vielä isolla kirjaimella), ja maanviljelijöiden kurssilla saamani sähköposti täyttyi täyttymistään, koska en osannut lukea sitä. Lukuisia kursseja, yritystä ja erehdystä. Ja mihin olen päätynyt: nyt palkkatyöni sekä opiskeluni ovat kokonaan verkossa.

Vaikka koululainen ja lukiolainen vanhempineen, opettajista ja rehtoreista puhumattakaan, joutuvat näkemään vaivaa digitaalisten oppimisen ulottuvuuksien kanssa, on tärkeää muistaa, että ellei sitä vaivaa nähdä nyt, se nähdään joka tapauksessa jossakin kohdassa elämän varrella. Aivan varmasti monet nykyiset teknologialla rikastetut oppimisen järjestelmät toimivat huonosti ja niitä pitää parantaa. Moni asia ottaa pattiin. Mutta mikä karhunpalvelus nuorisollemme, jos ei kouluaika avaa teknologiaa oppimisen, kansalaistoiminnan, viestinnän ja verkostoitumisen, itseilmaisun ja luovan tuottamisen sekä työn tekemisen mahdollistajana!

Koitetaan lyödä viisaat päät yhteen ja parantaa järjestelmiä sen sijaan että lyödään ja hutkitaan toinen toisiamme kilpaa. Tietenkin Paratiisissa pärjää ilman netti ja digityksiä. Tässä nykymaailmassa noita viheliäisiä välineitä kuitenkin tarvitaan vähän kaikkeen.

Opeblogin vinkit sarjassa iPadin tikku (Opeblogi)

Hui tätä ajan kiitoa. Tämä blogi vierähti toiselle vuosikymmenelle. Opeblogi alkoi 2006 etäesityksenä Tampereen seudulle ja samalla omana oppimispäiväkirjanani. Noihin aikoihin ei ollut oikein ketään, keneltä kysyä apua teknologian opetuskäyttöön. Arkistoja selaamalla saattaakin löytää hupaisia piipahduksia tuohon karun innokkaaseen lähihistoriaan, kuten vaikka se, kun opettelin blogisanastoa 15.4.2006.

Olen käyttänyt Googlen esitystä eli PowerPointia korvaava online-palvelua 2008 alkaen (silloin se oli vielä Google Docs Presentation). Nostalgista katsoa videolta Google Docs in Plain English. Nostalgista kaivella myös vanhoja esityksiä, kuten vaikka tätä Vaparetkestä, Vinkkiverkosta ja Sometusta kertovaa vuodelta 2008.


Arkistojen aarteita on ehtinyt kertyä. Vastaan tulee uusia kysymyksiä, joihin löytyy vanhoja vastauksia tai vanhalla maustettuja uusia vastauksia. Kevyesti noita menneitä selaillessani osui silmiin diapaketti vuodelta 2010, johonkin opettajien koulutukseen laadittu. Nimenä oli virtuaalisuus lukiossa. Siihen esitykseen olin listannut teknologialla rikastetun opetuksen etuja, jotka allekirjoitan edelleen (ja muistutan, että asia ei ole mustavalkoinen, vanhat keinot ovat myös hyviä):

  • Luomisen iloa
  • Opiskelijat mukana tuottamassa
  • Opin paljon opiskelijoilta
  • Jotain jokaiselle (myös eri tavoin oppiville)
  • Oppijalähtöisyys motivoi
  • Pedagogiset haasteet inspiroivat kokeilemaan
  • Mahdollisuus opettajien yhteistoimintaan ja jakamiseen
  • Rajojen yli loikkiminen
  • Tekniset taidot ja mediataidot kehittyvät huomaamatta
  • Kriittisen ajattelun ja informaation käsittelyn taidot kohteena
  • Oma ammattitaito kehittyy
  • Koskaan ei tule valmista
  • Kaikki on aina saatavilla ja järjestyksessä
Kaikki se paperinen, joka on tuolla vintissä kansioissa, on myös saatavilla ja järjestyksessä, mutta paljon hankalampaa löytää ja käyttää. Kun 9 vuotta työmatka oli edestakaisin 120 kilometriä, kotiin unohtuneet paperit olivat kaukana. Oli kätevää, kun kaikki aineisto oli aina saatavilla.

Aloitin opettelemaan teknologian opetuskäyttöä avoimesti. Jakamalla samalla kun opettelin. Vähän lennossa. Välillä hyvinkin luonnosmaisesti. Jokunen päätteli, että olen nettihypettäjä. Jaoin siksi, että kukaan ei neuvonut minua ja se oli hidasta. Kesällä vinttiä siivotessani huokailin, miten kovan työn olen jaksanut tehdä. Jäin kouluaikana paitsi tietotekniikasta. Enoa seuraillen sain käsitystä, mikä ilo tietokoneista on. Ne tulivat kouluun 1981 syksyllä, kun keväällä olimme valmistuneet ylioppilaiksi.

Oman kokemukseni kautta olen vahvasti sitä mieltä, että vaikka miten olisi opettaja kriittinen ja vastustaisi teknologiaa, niin lapset ja nuoret saavat sen opin ja osaamisen kevyesti koulussa verrattuna siihen, että oppi pitäisi hakea muualta. Siispä vinkkailen edelleen teknologian hyödyistä, vaikka niitä haittojakin on. Emme lakkaa käyttämästä puukkoja ja kirveitä, vaikka niissäkin on haittoja. Työkalut ovat semmoisia.
Tällä viikolla tuli vastaan erään opettajan käytännön pulma. Netti pätkii ja parakissa se ei toimi. On iPadejä ja läppäreitä, mutta miten siirtää kuvat ja videot iPadeiltä läppäreille. Päätin asiaa mietittyäni aloittaa sarjan Opeblogi vinkkaa. Ja tässä on nyt ensimmäinen vinkki sarjassa eli muistitikku iPadille. Alla vinkki SlideShare-palvelun kautta jaettuna ja tästä sen saa auki Google esityksenä. (EDIT: FB:n opetusteknologiaryhmässä tuli paljon hyviä vinkkejä tähän esitykseen liittyen. Poimin talteen ja päivitän joku ilta kevyesti esitystä, yritän pitää nuo vinkkipaketit lyhyinä ja ytimekkäinä.)

Sähköinen tenttiminen

Helsingin yliopistossa on ollut tenttiakvaariotoimintaa kymmenen vuotta ja verkkotenttejä on tehty sitäkin pidempään. Vuonna 2013 sähköisen tenttimisen edistäminen kurssien suoritusmuotona aktivoitui HYYn aloitteesta ja silloisen vararehtorin toiveesta ja Sähköisen tenttimisen projekti käynnistettiin kehityspäällikön päätöksellä.

Edit 20.5.2014: kuva ja ensimmäinen kappale päivitetty.

Jotta sähköistä tenttimistä voi edistää, on käsite aluksi määriteltävä. Asko Karjalainen on väitöskirjassaan Tentin teoria (2001) määritellyt tentin ”koulutukseen sisältyväksi, tahallisesti rakennetuksi ongelmatilanteeksi”, josta opiskelijan on suoriuduttava osaamisensa avulla. Tenttiin liittyy oleellisesti siinä suoriutumisen arviointi ja mittaaminen, ulkoinen kontrolli ja kytkös todelliseen elämään. Em. määritelmän lisäksi vaikuttaa siltä, että tenttimistä käytetään tyypillisesti summatiiviseen arviointiin ja tenttitilaisuus on ajallisesti rajattu suoritus. Kun puhutaan sähköisestä tenttimisestä, viittaan nimenomaan opiskelijan osuuteen tenttimisprosessissa, jossa opiskelija hyödyntää tuotoksensa aikaansaamisessa ja palauttamisessa arvioitavaksi tietokoneita ja -verkkoja.

Sähköisen tenttimisen projektin puitteissa päädyin määrittelemään sähköisen tenttimisen muodot suhteessa tenttiaikaan ja tenttipaikkaan, jolloin muodostuu seuraavanlainen nelikenttä:

sahkoinententti-nelikentta

Nelikentän mukaisia sähköisen tenttimisen muotoja ovat:

  • Kun sekä tenttiaika että -paikka määrätään, ilman tietokoneita useimmat puhuisivat ”perinteisestä tentistä”, joka tehdään luentosalissa valvojien silmien alla kynällä paperille. Kun perinteisesti valvottuun tenttiin käytetään tietokoneita ja -verkkoja, sähköisen tenttimisen vaihtoehtoja ovat tietokoneluokkatentti, kuten yliopistolla TVT-ajokortti, tai Bring Your Own Device(BYOD) -tentti, kuten sähköisten ylioppilaskirjoitusten on tarkoitus olla. Myös Aalto-yliopiston sähköisen tenttimisen viimeisimmät pilotit projektissa Uudet koekäytännöt tähtäävät BYOD-suuntaan.
  • Kun tentin saa tehdä missä vain, puhutaan verkkotentistä. Verkkotenttejä ei todennäköisesti valvota, vaan opiskelijat saavat ja heidän on jopa toivottavaa hyödyntää materiaaleja ja muistiinpanoja tenttiä tehdessään. He voivat tehdä tentin myös yhdessä, kunhan jokainen palauttaa oman vastauksen. Tällaisessa tentissä kysymykset ovatkin tyypillisesti soveltavia esseetehtäviä. Kun verkkotentin tenttiaika on määrätty, on tarpeen tarkentaa, että tarkoitetaan verkkotenttitilaisuutta, kuten valtiotieteellisen tiedekunnan verkkotenttipilotissa. Koska kaikilla opiskelijoilla on sama tenttiaika, kaikilla voi myös olla samat tenttikysymykset.
  • Jos tenttiaikaa ei ole määrätty, vaan on esimerkiksi annettu kahden viikon ajanjakso, jona aikana opiskelija suorittaa tentin, on hyvä tarkentaa, että tarkoitetaan verkkotenttiperiodia. Tällöin on mahdollista lisäksi rajata itse tenttiaika siitä, kun opiskelija aloittaa suorituksensa, esim. kolmeen tuntiin. Toisaalta jos opiskelijalle annetussa tehtävänannossa ei ole ajallista eikä paikan rajausta, ei ehkä enää puhutakaan ”tenteistä” vaan ”tehtävistä”. Verkossa tentti ja tehtävä on mahdollista toteuttaa samoilla välineillä, joten lopulta on opettajan päätettävissä, millä nimellä hän oppimisaktiviteettia haluaa kutsua. Opettajan antama nimi oppimisaktiviteetille saattaa toki myös vaikuttaa opiskelijan ajatteluun; tenttiin suhtaudutaan eri tavalla kuin tehtäviin.
  • Jos opiskelija saa itse valita tenttiajan, kunhan tekee tentin määrätyssä paikassa, puhutaan tenttiakvaariosta. Tällöin opetuksen järjestäjä varustaa luokan siten, että siellä on välineistö sekä tentin suorittamiseen että suorituksen seurantaan. Käytännössä tila näyttää tavalliselta tietokoneluokalta, jossa on muutama kamera huomaamattomasti katonrajassa. Helsingin yliopistossa tenttiakvaariotiloja on Viikissä maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa sekä keskustassa oikeustieteellisessä tiedekunnassa ja Porthaniassa uusi, muita suurempi pilottitila.

Sähköiseen tenttimiseen tarvitaan vähintään se verkkosovellus, jolla opiskelija palauttaa tuotoksensa. Sähköisen tentin muodosta riippuen lisäksi tarvitaan tuotoksen tekemisen väline, joka voi olla sama kuin palautuspaikka – opiskelija voi esimerkiksi tehdä monivalintatentin Moodlessa ja palauttaa sen siellä – tai tekemiseen voidaan käyttää muitakin välineitä. Esimerkiksi verkkotenteissä, joissa opiskelija palauttaa tiedostoja, opiskelija voi tehdä vastauksensa valitsemillaan välineillä, opettajan ohjeistuksen mukaan. Tarvittaessa tuotos voisi olla vaikka ääni- tai videotiedosto, vaikka tyypillisin lienee tekstinkäsittelyuohjelmalla tuotettu esseevastaus. Tenttiakvaariotoiminnassa tarvitaan myös kalenterisovellus, jolla opiskelija tekee paikanvarauksen tenttiin. Kalenteri kytkeytyy tenttijärjestelmään siten, että vain varattuna aikana opiskelija pääsee tekemään tentin vain varaamaansa paikkaan. Lisäksi tenttivalvontaa varten tarvitaan oma sovelluksensa.

Kaiken tentinaikaisen tarpeen lisäksi sekä opettajan että opiskelijan prosessia helpottaa, jos tentinaikainen toiminta kytketään opintohallinnon järjestelmään, joka esimerkiksi Helsingin yliopistossa on Oodi. Tällöin opiskelija voisi esimerkiksi varata tenttiakvaariopaikkoja vain niihin tentteihin, joihin on ilmoittautunut, ja opettaja voisi helposti viedä tenttiensä suoritustiedot arvioinnin jälkeen edelleen opintorekisteriin.

Sähköisen tenttimisen projektissa on tarkoituksena paitsi edistää sähköisen tenttimisen muotoja sekä pedagogisen kehittämisen, opiskelijan opintojen tehostamisen että opettajan työn tukemisen näkökulmista myös kirjoittaa ohjeita sekä tutkia ja raportoida tuloksia. Syksyn 2013 ja kevään 2014 aikana sähköisestä tenttimisestä on keskusteltu kotimaisissa seminaareissa ja ensimmäinen konferenssiartikkeli opiskelijoiden tenttiakvaario- ja verkkotenttikokemuksista on hyväksytty kesän 2014 kansainväliseen konferenssiin. Tähän merkintään opintohallinnon näkökulmaa löytyy OpintosekTORI-blogimerkinnästä Sähköinen tenttiminen osana opintohallintoa.

MOOC- kupla puhkesi, nyt olisi hyvä hetki lähteä mukaan!

MOOCit ovat herättäneet paljon huomiota viime aikoina. Niihin on kohdistettu suuria odotuksia ja ne ovat herättäneet myös paljon kritiikkiä. Viime aikojen pettymykset tuovat mieleen Gartnerin hype-käyrän, jossa uusi teknologinen innovaatio saavuttaa kypsyyden vasta kolmen välivaiheen jälkeen.

Gartner Hype Cycle

Gartner Hype Cycle by Jeremykempaten (CC-BY-SA-3.0)

Teknologisen innovaation esiintuloa seuraavat ylikuumentuneet odotukset, mikä näkyy mm. massamedian suurena huomiona. New York Times intoutui jo vuosi sitten kuvaamaan silloista vuotta 2012 MOOCien eli massiivisten avoimien verkkokurssien vuodeksi. Silloin oli jo Courseran ja Udacityn kaltaiset yritykset ehtineet tarjoamaan maksuttomia verkkokurssejaan miljoonille ihmisille ympäri maailmaa ja kymmenet korkeakoulut olivat  ehtineet mukaan tekemään kursseja lisää. Hype kävi MOOCien yllä kuumana, niiltä odotettiin paljon erityisesti kohonneiden lukukausimaksujen Yhdysvalloissa, mutta suuri osa myös Europpalaisista korkeakouluista pohti sopivaa tapaa osallistua MOOC-hurmaan mukaan, ellei ollut jo ehtinyt. Ehtihän joku jo Suomessakin povaamaan maakuntayliopistojen loppua.

MOOC by audreywatters

MOOC by audreywatters

Liian kuumaksi lämmennyt hype herättää aina ärtymystä ja kritiikkiä, mutta vuoden 2013 aikana alkoi MOOCeja kohtaan nousta kritiikkiä myös toimijoiden sisältäkin. Esimerkiksi Udemyn Dennis Yang ehti jo maaliskuussa kysymään, joskin retorisesti, ovatko MOOCit jo ohi?

Laskusuunta lähestyi jo aallonpohjaa muutama viikko sitten, kun koko MOOC-hypen kenties näkyvin hahmo, Udacityn Sebastian Thrun avautui ja totesi etteivät he kouluta ihmisiä kuten muut tai edes he itse toivoivat. Pettymysten taustalla on ennen kaikkea tilastot kursseisesta ja niiden opiskelijoista. Ensinnäkin MOOCien opiskelijoista melkein kaikilla (n. 80%) on jo aiempi korkeakoulututkinto tai suoritettuja korkeakouluopintoja. Toiseksi vain pieni osa (n 10%) heistä ylipäätään suorittaa kurssin. Eli nykyiset MOOCit eivät juurikaan avaa korkeakoulutuksen ovia ulkopuolisille ja ovat kohtalaisen heikosti toimivia jos mittarina pidetään suoritusprosenttia.

Muita MOOCien kohtaamia haasteita ovat taloudelliset kustannukset, opiskelijoiden luotettava tunnistaminen yleisemmin kelpoisia todistuksia varten sekä liian sisältö- ja opettajakeskeiseksi moitittu pedagogiikka. Thrunin Udacity etsii ratkaisuja perimällä kursseista pääsymaksuja ja tiivistämällä yhteistyötä yritysten kanssa. Esimerkiksi vuodenvaihteen jälkeen voi kokonaisen tietojenkäsittelytieteen tutkinnon suorittaa maksullisena verkkokurssina, yhteistyössä Georgia Tech Universityn ja AT&T:n kanssa. Courseralla on niinikään jo käytössä maksulliset versiot kursseistaan joissa osallistujat saavat myös virallisemman todistuksen ja brittiyliopistojen Future Learn lupaa satsaavansa merkittävästi MOOCien pedagogiikkaan.

Jäljellä on edelleen alkuperäinen tavoite eli tuottaa mahdollisimman korkeatasoista verkko-opetusta mahdollisimman monen opiskelijan saataville. Siinä MOOCit, tai miksi niitä sitten jatkossa tullaankaan eri muodoissaan kutsumaan, näyttelevät varmasti jatkossakin keskeistä roolia yhdessä muiden avoimien oppiresurssien kanssa (Open Educational Resources).

Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku, ja kun nykyisin tiedossa olevat haasteet on voitettu, päästään toivottavasti seuraavaan vaiheeseen eli valaistumisen rinteeseen. Jäljellä on edelleen alkuperäinen tavoite eli tuottaa mahdollisimman korkeatasoista verkko-opetusta mahdollisimman monen opiskelijan saataville. Siinä MOOCit, tai miksi niitä sitten jatkossa tullaankaan eri muodoissaan kutsumaan, näyttelevät varmasti jatkossakin keskeistä roolia yhdessä muiden avoimien oppiresurssien kanssa (Open Educational Resources).

Kiirettä ei ole, mutta nyt alkaa pikku hiljaa olla hyvä hetki käynnistää omien verkkokurssien kehittäminen, olkoon ne sitten mittakaavaltaan mitä tahansa pienen ja massiivisen väliltä ja toisaalta joko maksullisia tai maksuttomia. Jos mikään olemassaolevista MOOC-konsortioista ei tunnu sopivalta kumppanilta, kannattaa vilkaista Googlen ja MIT:n yhteistyön tuloksena avautuvaa Mooc.org:ia. Sen taustalla toimii avoimen lähdekoodin ohjelmisto Open edX jota kehittää monikymmenpäinen joukko eturivin ohjelmistoinsinöörejä. Sillä voi pian olla paljon muutakin käyttöä kuin vain massiiviset verkkokurssit.

Mutta mitä tulee siihen hype-käyrän viimeiseen vaiheeseen, niin tuottavuuden tasangolla oltaneen kuitenkin vasta sitten, kun verkko on jo niin luonteva osa opetusta ettei siitä jakseta pitää enää erikseen numeroa. Voisiko MOOCit olla viimeinen teknologinen hype opetuksen alalla? Tuskin.

Tabletit eivät ole opetuksen viisastenkivi

Oppilaitoksissa on vallinnut jo joitakin vuosia melkoinen tablettihype. Tämäkin virtaus seuraa yleisempiä teknologiatrendejä, mutta tabletteja hehkutetaan aivan erityisesti juuri opetuksen viisasten kivenä ja tabletteja – jostain syystä erityisesti iPadeja – hankitaan monin paikoin yliopistojenkin kokonaisille vuosikursseille.

Muotivirtaukset kulkevat aalloissa. Tabletti-innostusta edelsi älytauluhuuma, jota ennen kohistiin halvoista miniläppäreistä. Miniläppärit ovat lähes kokonaan kadonneet markkinoilta ja tohinalla hankitut älytaulut pölyttyvät luokissa. Odottako tabuja siis sama kohtalo?

Uusi teknologia mielletään aina aiempien teknologioiden kautta. Tämä tekee sen paitsi ymmärrettäväksi, niin myös ylipäätään mahdollistaa sen soveltamisen olemassaoleviin rakenteiisin ja toimintatapoihin. Oppimisympäristöt lanseerattiin aikanaan virtuaalisina luokkahuoneina – metafora, joka pitkälti määritti niiden ominaisuudet ja josta ne eivät vieläkään onnistuneen täysin irtautumaan.

Teknologiat, joita tablettien miellettään korvaavan ovat kannettava tietokone ja kirja. Uusi teknologia on aina sekä parempi että huonompi kuin se, jonka se syrjäyttää. Suhteessa perinteiseen kirjaan tabletit (ja yleisemmin sähkökirjalukijat) ovat kuitenkin monessa suhteessa valtava edistysaskel: uudemmat näytöt ovat ovat miellyttäviä katsella eikä pitempikään käyttö juuri rasita silmiä. Kokonainen kirjasto kulkee mukana, ja uusia voi ostaa tai lainata langattomasti. Pakko myöntää, etten lastenkirjoja lukuunottamatta ole lainannut fyysistä kirjaa vuosiin, vaikka yksi Suomen hienoimmista kirjastoista löytyy työpaikan alakerrasta.

Myös suhteessa kannettaviin ja perinteisempiin tietokoneisiin tableteissa on monia etuja. Erityisesti nuoremmille käyttäjille kosketusnäyttö tarjoaa jo lähes antiikkista näppäimistöä  ja hiirtä luonnollisemman käyttöliittymän. Pokkarikokoinen tabletti on kevyt, kulkee helposti mukana ja on sujuva ottaa esiin. Liikkessä ja seisten tabletti on huomattavasti kannettavaa tietokonetta kätevämpi käyttää, mikä mahdollistaa niiden hyödyntämisen erilaisissa oppimistilanteissa.

Kuitenkin juuri kirjat nostavat valoon yhden nykyisten tablettien rajoituksista: niihin ladattu tieto on entistä tiukemmin palveluntarjoajan hallinnassa. Kirjat on hankittava usein vain rajatulta määrältä toimittajia. DRM rajoittaa kirjojen käyttöä monella tapaa, esim. tekstiä ei voi kopioida tai kirjoja lainata edelleen. Teknisesti sähkökirjan ostaja ei edes omista ostaamansa kirjaa. Saman tapaiset rajoitteet koskevat usein jossain määrin myös laitteisin hankittavia sovelluksia.

Surullista tässä on että, rajoitteet eivät ole millään tavoin teknisiä vaan puhtaasti keinotekoisia. Helppookäyttöisyyden nojalla kuluttajat ovat kuitenkin hyväksyneet tämän kehityksen lähes mukisematta.

Tabletit ovat välineitä informaation selailuun, vähemmän tiedon tuottamiseen. Tämä on nykyisen hypen ehdottomasti merkittävin sokea piste.

Toiseksi ja tärkeimpänä, tabletit ovat pääasiassa välineitä informaation selailuun, vähemmän tiedon tuottamiseen. Tämä koskee erityisesti kirjoittamista, joka edelleen on keskeinen oppimisen ja ajattelun kehittämisen väline kaikilla koulutusasteilla. Tämä on yllättävän vähälle jäänyt huomio ja nykyisen hypen ehdottomasti merkittävin sokea piste.

Omassa käytössä huomaan, että tabletti jää jonkinlaiseksi väliinputoajaksi: tabletti ei riitä moneen asiaan, jotka hoituvat helposti läppärillä. Toisaalta puhelimeni, joka käytännön syistä on aina mukana, sisältää kaikki samat toiminnot kuin tabletti. Näyttö on toki pienempi, mutta silti aivan riittävä myös esim. kirjojen lukemiseen. Kokonsa puolesta puhelin on myös kätevämpi moneen oppimisenkin kannalta hyödylliseen, kuten kuvaamiseen.

Johtuneeko vuosituhanteen vaihteen WAP-huuman krapulasta, että puhelimet ovat huikeasta teknisestä kehityksestään huolimatta jäänet opetuskentällä tablettien varjoon. Todennäköisemmin pääsyynä kuitenkin on, että puhelimet ovat lähtökohtaisesti henkilökohtaisina välineinä hankalammin oppilaitosten hallittavissa ja standardoitavissa.

Myös kannettavat tietokoneet ovat ottamssa opikseen monista tablettien edistyaskelista. Useimmista uusista läppäreistä löytyy nykyään kosketusnäyttö. Liikkeitä ja eleitä tunnistavat laitteet, kuten Leap motion, tulevat viemään juuri tietokoneiden käyttöliittymää vielä entistä pidemmälle. Jo vuosi sitten ennakkotilaamani palikka saappuu viimein joskus tänä kesänä: luvassa on siis innostunutta raportointia opetuksen seuravasta Uudesta Vallankumouksellisesta Teknologiasta.

Voisiko ”Avoin akateeminen verkkoympäristö” korvata verkko-oppimisympäristön?

Taannoisen tutkimuksen mukaan vain kolmasosa yliopisto-opettajista soveltaa tieto-ja viestintätekniikkaa opetuksessaan, kun ammattikorkeakoulujen opettajista näin tekee kaksi kolmasosaa. Syitä on varmasti monia, mutta voisiko yksi selitys löytyä myös tarjolla olevista välineistä? Tarkemmin kysyttynä siitä, miten hyvin verkko-oppimisympäristöt ylipäätään soveltuvat (tutkimus)yliopiston opetukseen? Tai kääntäen, onko tutkimukseen perustuvalla yliopisto-opetuksella joitan sellaisia tarpeita joita nykyiset välineet eivät tue?

Verkko-oppimisympäristöjen suunnittelun lähtökohtana on aina ollut perinteisen luokkahuoneen virtualisointi, joka ilmenee esimerkiksi sulkemalla työskentelytila vain osallistujille. Nuo osallistujat on myös roolitettu tiukasti, esim. niin että he ovat joko opettajia (materiaalin tuottajia tai työn tilaajia) tai opiskelijoita (materiaalin vastaanottajia tai työn toteuttajia). Nämä ominaisuudet ovat tehneet verkko-oppimisympäristöistä helposti lähestyttäviä joillekin, mutta voivat toisaalta rajata myös paljon potentiaalisia käyttäjiä pois, varsinkin tutkimusyliopistoista.

Tutkimusyliopistoissakin on paljon kursseja jotka perustuvat suljetun luokkahuoneen ja roolitetun opetuksen/oppimisen malliin, mutta paljon myös opetusta joka muistuttaa luonteeltaan enemmän tutkimusryhmän ryhmätyöskentelyä. Tuo työskentely on vielä yleensä luonteeltaan avointa tai ainakin puoliavointa eli siihen voi liittyä myös yliopiston ulkopuolisia jäseniä. Eli käytännössä Moodlen kaltainen verkko-oppimisympäristö lakkaa toimimasta silloin kun materiaaleja ei tuota enää vain opettaja (tai opiskelijat opettajan tehtävänannosta) tai viimeistään silloin kun näitä materiaaleja pitäisi myös voida julkaista tai jakaa yliopiston ulkopuolisille käyttäjillekin.

Voisiko opetuksessa käyttää samoja välineitä kuin omassa tutkimustyössäkin?

Toinen ongelma liittyy siihen, että tutkimusyliopistoissa opetusta antavat ihmiset jotka ovat ensisijaisesti tutkijoita. Heillä ei välttämättä olekaan aikaa tai mielenkiintoa opiskella välinettä joka ei sovellu muuhun kuin opetukseen, joka saattaa olla vielä harvemmin kuin kerran lukukaudessa toistuva aktiviteetti. Yksinkertaisetkin toiminnot ovat ehtineet unohtumaan kurssien välillä. Pahimmillaan verkko-oppimisympäristöstä on tutkimusvapaan aikana julkaistu jo uusi versio, jolloin opetus alkaa aina välineen käytön (uudelleen)opettelulla. Kysymys kuuluukin: ”Voisiko opetuksessa käyttää samoja välineitä kuin omassa tutkimustyössäkin?”

Cambridgen yliopiston ja muutamien muiden aloitteesta on jo vuosia sitten käynnistynyt ”Open Academic Environment”-konseptin varaan rakennettu projekti, joka on erinäisten  kriisien kautta vihdoin edennyt tilanteeseen jossa ensimmäinen julkaisu on ovella. Sakain sijaan tuotenimenä on nyt Apereo OAE ja kotisivuilta löytyy informatiivisia esittelyvideoita niin itse tuotteesta, projektista kuin konepellin alta löytyvästä teknisestä arkkitehtuurista. Tätä projektia kannattaa seurata!

Tapahtuu tällä viikolla: kriittisen verkkopedan epäkonferenssi, verkossa (Signaali)

Mainio Hybrid Pedagogy -verkkojulkaisu järjestää tämän viikon aikana verkkoepäkonferenssin kriittisestä ja digitaalisesta pedagogiikasta. Ensimminen sessio järjestetään tänään klo 21 Google-hangouttina. Jos yhdeksän tunnin aikaero (!) ei haittaa, ohjelmaa on luvassa koko viikoksi sunnutaihin asti.