Laaja-alaisen erityisopettajan nykyaikainen työnkuva (Erja Sandberg)

Tänään esittelen blogissani tarkemmin uuden tietokirjan erityispedagogiikan saralta. Kirjalle on useitakin perusteita miksi minä pidän sitä tärkeänä perusteoksena erityisopettajan työstä juuri nyt.

Ensiksikin peruskoulun lainsäädäntö on muuttunut jo vuonna 2011 ja se asettaa esimerkiksi varhaisen tuen tunnistamiselle, konkreeteille jatkuville tukimuodoille ja moniammatilliselle yhteistyölle uusia linjauksia.
Toisekseen lähikouluperiaate on yleistynyt ja oppilaiden sijoittaminen isoon yleisopetuksen ryhmään moninaisten tukitoimien kera on kasvussa – aiemman erityisopetuksen pienryhmien sijaan.
Kolmanneksi oppilaiden taustat ja tilanteet ovat myös yhä moninaisempia ja siten pedagogista tietoa tulee saada entistä vahvemmin siirrettyä erityisopettajilta myös luokan- ja aineenopettajille –  ja myös ohjaavalle koulun henkilökunnalle.

Kirjassa painotetaan myös koulun rehtorin ja laaja-alaisen erityisopettajan yhteistyötä sekä yhteistä näkemystä tukea tarvitsevista oppilaista. Koululla tuleekin olla yhteinen tahtotila ja tavoite tukea yhdessä kaikkia oppilaitaan. Se mahdollistuu tiedon jakamisella henkilökunnan kesken. Tämä kirja erityispedagogisesta osaamisesta on sysäys siihen suuntaan.

Tänään siis laaja-alaisesta erityisopettajan nykyaikaisesta työnkuvasta kirjoittanut Tiina Vitka kertoo tärkeimpiä asioita työstään ja kirjastaan. Tiinalla on rautainen tietotaito ja asiantuntemus omasta työstään pitkällä jatkumolla ja hän on juuri henkilö kirjoittamaan aiheesta kirjan lisäksi blogiini. Ole hyvä Tiina 🙂

Minulle uusi kokemus oli kirjan kirjoittaminen, joka vei kaiken vapaa-aikani kesäkuusta 2017 alkaen. Projekti oli todella mielenkiintoinen ja haastava. Miten saada edes jollain tavalla laaja-alaisten erityisopettajien laaja ja monimuotoinen työnkuva auki paperille? Voin sanoa, että se oli todella haasteellista. Huomioiden oppilaiden tarve, puutteet, resurssit ja ennen kaikkea uudet lakimuutokset. Näitä ajatellen olen muuttanut omaa työnkuvaani radikaalisti ja saanut siitä hyvää palautetta ympäristöstä, minkä takia uskalsin edes kirjoittaa kirjan. Ja onhan minulla suuri palo tehdä tätä työtä.

Kirjan kohderyhmä

Vaikka kirja on nimellisesti suoraan kohdistettu yläkoulun laaja-alaisille, rehtoreilla ja aineenopettajillekin, soveltuu se hyvin alakoulun ja toisen asteen puolellekin. Selkeät erot alakoulussa laaja-alaisen työssä ovat alkuopetuksen lukiopetus, jota en kirjassani käsitellyt sekä luokanopettaja – aineenopettaja – järjestelmän erot. Tästä asiasta on myös kyselty, joten tuon sen esiin tässä blogi-kirjoituksessa. Kirjaa on hankittu kaikille asteille ja toivottavasti siitä saa jotain ideoita omaan työhön ja intoa kehittää omaa työtä. Minusta tuntuu, ettemme ole koskaan valmiita.

Miksi muutin työnkuvaani?

Kirjan julkistamisessa on mukavaa se, että siitä on virinnyt lisää hyvää keskustelua työstämme. Kun olin kokenut sosiaali– ja terveysalan opiston vuosityöajan, huomasin sen sopivan paremmin ELA:n työhön. Aikani pähkäiltyäni tätä eroa ja ongelmaakin hoitaa mahdollisimman kokonaisvaltaisesti työtäni, huomasin etten voi murehtia tätä yläkoulussa, vaan teen parhaani nuorten eteen enkä enää mieti kikyjä, yt, ys – ja muita aikoja, koska tulen vain vihaiseksi ajan puutteen vuoksi. Minun tehtäväni on ajaa nuorten ja lasten etua. Näin siellä ja lukioilla työskennellessäni tiettyjä useinkin esiintyviä pulmia nuorilla, jota olin ennen virkavapauttani yläkoulusta haistellutkin.

Useilta nuorilta puuttuivat keinot ja työkalut opiskella, oman toiminnan ohjauksen taidot olivat puutteellisia sekä tietämättömyys, mikä itsellä saattoi oppimisen pulman takana olla. Lukivaikeus, ADHD vai vain ne väärät oppimisstrategiat? Vai jopa vääränlainen oppimisympäristö vaikutti oppimiseen? Liian paljon tuli näitä nuoria vastaan, joiden ajatusmaailmassa he kokivat olleensa peruskoulussa tyhmiä ja laiskoja. Osa heistä todella väärinymmärrettyjä ja siksikin motivaatio oli peruskoulussa kadonnut ja alisuoriutuminen toi huonoja arvosanoja. Miten tämä voi olla mahdollista vielä 2010-luvulla?

Kokonaisvaltainen työnkuva ja pedagoginen osaaminen keskiöön

En enää itse ajattele, että työmme on pelkästään perinteistä opetusta, vaan se on kokonaisvaltaisempaa tukea kaikille yleisestä erityiseen tukeen ja myös opettajien tukemista omassa työssään, jotta he pärjäävät ja jaksavat paremmin luokkiensa kanssa. Meillä ELA:illa on vahva pedagoginen osaaminen koulutuksen myötä, jota jokainen on usein kasvattanut lisää omilla tahoillaan. Sen pedagogisen osaamisen hyödyntäminen on tärkeää jokaisella koululla. Luinkin kirjaani varten erilaisia tutkimuksia ja muistioita ja joissakin tuotiin esiin se, että olemme kouluilla suuri, hyödyntämätön resurssi. Minä koin olevani ennen pelkkä aineenopettajien jatke eikä osaamistani täysin hyödynnetty ja turhauduin työssäni.

Monipuoliset työtavat ratkaisujen hakemisessa

Tämän ajatuksen myötä ajattelenkin nykyään, että voimme jakaa työmme kolmeen työkäytänteeseen, ei pelkkään opettamiseen. Tärkeänä kokonaisvaltaisen työotteen toteutumisessa koen opettaja – ja oppilastuntemuksen:

  1. Yhteistyö ja konsultointi: Ilman näitä asiat eivät mene edes eteenpäin. Yhteistyökenttämme on todella laaja koulun ulkopuolellakin. Lisäksi verkostoituminen muiden erityisopettajien kanssa kasvattaa jatkuvasti omaa osaamistamme

  2. Ennaltaehkäisy: Jotta vältämme turhien oppimisen ja koulunkäynnin haasteiden syntymisen, ennaltaehkäisy on tärkeä keino pyrkiä välttämään niitä. Siinä vahvaa pedagogista osaamistamme on mahdollisuus käyttää laajastikin tukemalla parhaassa tapauksessa koko kouluyhteisöä.

  3. Opetus: Näen itse sen, että varsinkin näin koulun ainoana ELA:na, resurssit pitää jakaa tarpeen mukaan, koska ne ovat niukassa. Miten parhaiten saan kohdennettua ne kaikkien avuksi mahdollisimman paljon? Joka tilanteessa mahdollisimman hyvää ratkaisua etsiessä mietin tarkkaan opettajan kanssa onko tarpeen yksilö-, pienryhmä vai samanaikaisopetuksen tarve vai riittääkö pelkkä opettajan konsultointi. Lisäksi mietin aina sitä, miten tuen oppilasta selviämään myös yksin. Mitkä ovat ne keinot omatoimisempaan oppimiseen sekä miten opettaja alkaa ryhmässä pärjätä entistä paremmin. Ratkaisuja mietitään monelta kantilta. Aina se ei ole helppoakaan. Riippuu myös opettajasta, miten hän lähtee mukaan pohtimaan onko parasta muuttaa omaa oppimisympäristöä vai miten toimia oppilaan parasta ajatellen.

Keskustelua konsultoinnista

Some-keskusteluissa ja minulle tulleissa yksityisissä viesteissä on tullut mm esiin se asia, milloin konsultoida, kun ei vain aika riitä. Työmme on todella hektistä. Vuosia sitten yksi aineenopettajamme heitti minulle vinkiksi, mikset kokoa itsellesi listoiksi muistiin tärkeimpiä konsultoitavia asioita. Minähän otin neuvosta vaarin ja listaan edelleenkin uusia tukitoimia tehden eriyttämislistoja, arvioinnin eriyttämislistoja, vinkkejä luokkien strukturointiin ja lukilausepankkiin. Liitin ne esimerkiksi kirjaani ajatuksella, että jokainen voi hyödyntää niitä työssään ja lisätä sinne jatkuvasti omia vinkkejä lisää. Helpottaa kovasti omaa työtäni, kun otan listan esiin esim levottoman luokan tilannetta miettiessä, rastitan sopivat strukturointi – ja eriyttämiskeinot ja alan keskustella niistä opettajien kanssa. Joka tapauksessa konsultoinnin avulla saa kummasti vähennettyä niitä pienempiä haasteita kasaantumasta suuremmiksi. Korjaavan työn tarvettahan on aina tarkoitus vähentää. Mieluummin kuuntelen opettajaa kahvitunnilla, kun suurempien ongelmien edessä yritän sammutella liekeissä olevaa tulipaloa.

Yhteistyötä oppilaiden tueksi

Oman työn ja koulun toimintakulttuurin kehittäminen ei ole helppo asia. Siihen tarvitaan etunenässä hyvää yhteistyötä rehtorin kanssa ja etenemistä joissakin kouluissa todella pienin askelin. Luokan – ja aineenopettajat tarvitsevat tukeamme luokkien kanssa viimeistään silloin, kun heidän omat pedagogiset keinonsa eivät enää riitä. Toivottavasti aiemmin, ettei ongelmia edes syntyisi. Sehän on aina tavoitteemme. On hyvä myös muistaa, että jokaiselle koululle ja jokaisella erityisopettajalla on omat tapansa työskennellä. Tärkeintä on kuitenkin aina lapsen ja nuoren etu. Jatketaan hyvää ja positiivista keskustelua työstämme. Jokainen meistä on tärkeällä asialla lasten ja nuorten tukena. Sitä oikeaa ja väärää tapaa ei ole varmasti toimia. Olemme tärkeällä asialla lisäämässä muiden ymmärrystä oppilaista ja luokista erilaisissa tilanteissa kouluilla, miksi oppilas/luokka käyttäytyy tietyllä tavalla ja mitä sen takana mahdollisesti on? Aina pulman takaa löytyy vastaus, kun tarpeeksi kaivamme.Kirja on vain alku kaikelle, jota jokainen voi jalostaa mielensä mukaan ja kehittää ideoita entistä paremmiksi ja itselleen sopiviksi.

Tsemppiä ja voimia jokaiselle kiireiseen loppukevääseen!

Tiina Vitka
KM, laaja-alainen erityisopettaja

 

P. S. Kurkistus kirjani ”Laaja-alainen erityisopetus yläkoulussa” sisällysluetteloon:

 

 

 

 

 

Täältä pääset lukemaan muita blogikirjoituksiani

 

Tietokirjani ADHD:n tukimuodoista kasvatuksessa, koulutuksessa ja työelämässä (Erja Sandberg)

Olen kirjoittanut tietokirjan nimeltä ADHD ja oppimisen tuki – Huomioi yksilölliset tarpeet ja vahvuudet.  PS-kustannus julkaisee kirjan valtakunnallisten opetus- ja kasvatusalan Educa-messujen yhteydessä 26.1.2018 Helsingin messukeskuksessa. Olen myös itse paikalla koko messujen ajan.

Kirjassa tarkastelen aktiivisuuden, tarkkaavuuden sekä toiminnanohjaukseen pulmiin liittyviä, kasvatuksessa, opetuksessa ja ohjauksessa huomioitavia asioita pedagogisessa kontekstissa. Pohjaan tarvittavia toimenpiteitä mm. opetuksenjärjestäjää ja opettajaa ohjaavaan lainsäädäntöön sekä opsiin. Kirjassa on mukana väitöstutkimuksestani sitaatteja sekä myös joitakin omakohtaisia kokemuksia ja näkökulmia aiheesta oman ADHD-vahvuudella varustetun nuoreni myötä.

Kirjani pohjaa myös vahvasti positiiviseen psykologiaan ja siitä sovellettuun positiiviseen pedagogiikkaan. Kantava teema läpi kirjan on oppilaan ja opiskelijan vahvuusperustainen tukeminen, vahvuuksien merkitys kehittyvän lapsen ja nuoren itsetuntoon ja minäkuvaan. Opettajan tai ohjaajan toimet vaikuttavat toki myös oppilaan tai opiskelijan koko loppuelämään.

Kirja pohjaa kaikkeen kokemukseeni, koulutukseeni, tutkimukseeni ja työskentelyyni ADHD-ominaisuuksilla varustettujen henkilöiden kanssa lapsista aikuisiin usealla sektorilla. Näkökulma on siten hyvin moninainen ja ulottuu myös koulun toimijoiden ulkopuolelle esimerkiksi kuntoutukseen ja vanhemmuuteen, perhe-elämään.

Kirja soveltuu kaikille koulutusasteille ja niiden välille 🙂

Kirja koostuu tukitoimien tärkeyden jatkumona kronologisesti lapsuudesta nuoruuteen ja edelleen aikuisuuteen saakka. Kirjassa käsitellään siten erikseen varhaiskasvatusta, perusopetusta, toisen asteen koulusta sisältäen lukiokouluksen ja ammatillisen koulutuksen, korkeakoulutusta ja näissä kaikissa helposti mahdollistettavia tukimuotoja ADHD-ominaisuuksilla varustetuille henkilöille. Kirja ulottuu koulutuksen lisäksi henkilön työelämään saakka ja läpikäyn myös huomioitavia asioita tukea tarvitsevan aikuisen näkökulmasta työtehtävissä.

Kasvun ja koulutuksen vaiheiden lisäksi olen kirjoittanut tärkeistä koulutuksen nivelvaiheista, siirtymistä ja sen merkityksestä opettajan työhön ja oppilaan tai opiskelijan tukitoimiin. Etenkin nivelvaihe perusasteelta toiselle asteelle on väitöstutkimuksenikin mukaan merkittävä taitekohta siihen, hakeutuuko nuori perusopetuksen jälkeisiin toisen asteen opintoihin, ja pystyykö hän käymään opinnot loppuun saakka saaden esimerkiksi ammatin ja työllistyen, vai putoaako nuori opinnoista kesken matkan.

Kirjassa on esitelty myös konkrettinen malli käytettäväksi koulu- ja/tai kuntakohtaisesti perusopetuksen ja toisen asteen nivelvaiheen asianmukaisen siirtymän ja tukitoimien varmistamiseksi.

Kenelle kirja on tarkoitettu?

Kirja soveltuu opetus- ja kasvatusalan nykyisille toimijoille ja alaa opiskeleville henkilöille, niin eri alan opettajille (esimerkiksi lastentarhanopettajat, luokanopettajat, aineenopettajat, erityisopettajat) kuin opetus- ja kasvatusalan ohjaajillekin. Kirjasta on hyötyä myös erilaisille  nuorten valmentajille ja harrastusten ohjaajille. Kirjassa on paljon tietoa ja konkreettisia esimerkkejä myös ADHD-oireisten henkilöiden huoltajille ja muille läheisille. Lisäksi esimerkiksi lastensuojelun, sosiaalitoimen ja nuorten työllistymisen parissa työtä tekevät ammattilaiset saavat kirjasta varmasti paljon lisätietoa työhönsä.

Mistä voit tilata kirjan?

Voit tilata kirjan ennakkotilaajan alennuksella nyt PS-kustannuksen verkkosivuilta osoitteesta https://www.ps-kustannus.fi/6892.html.

Koulutusta kirjan oheen

Kirjan myötä tulen kouluttamaan ja luennoimaan ensi kevään monista erityispedagogiikkaan sekä lasten, nuorten ja aikuisten tukemiseen liittyvistä aihealueista erilaisissa koulutustilaisuuksissa, niin varhaiskasvatuksen, perusopetuksen, toisen asteen koulutuksen, aikuiskoulutuksen kuin korkeakoulutuksenkin toimijoille sekä lisäksi muille sektoreille.

Puheenvuoroni näkökulma voidaan räätälöidä kohdejoukon mukaan, tietyille opettajille ohjaajille tai valmentajille, kaikille koulutusasteiden toimijoille ja myös huoltajille. Mikäli haluat järjestää omassa oppilaitoksessasi tai kunnan toimijoiden kesken koulutuksen, veso-päivän tms., ota yhteyttä erja.sandberg@helsinki.fi.

Räätälöidään teille sopiva koulutuskokonaisuus esimerkiksi vahvuusperustaisista oppimisen tuen muodoista, ADHD:sta, oppimisvaikeuksien tunnistamisesta, nivelvaiheiden toteuttamisesta, positiivisesta pedagogiikasta tai työhyvinvoinnista.


Kirjoittajalta:

Erja Sandberg
kasvatustieteen tohtori, erityispedagogi

Täältä pääset lukemaan muita blogikirjoituksiani

 

Suomalaisen koulun 100 vuotta! (Erja Sandberg)

Suomalaisessa koulussa on tapahtunut merkityksellisiä ja merkittäviä asioita viimeisen sadan vuoden aikana. Näin Suomen itsenäisyyden juhlavuonna on hyvä muistella hieman myös koululaitoksemme kehittymistä ja nykytilaa. Seuraavassa muutamia näkökohtia aiheeseen.

Kansakoulusta peruskouluun

Kansakoulujen historia ulottuu yli sadan vuoden tarkastelujakson aina 1850-luvulle saakka. Alun perin kansakoulun tarkoituksena oli saada peruskoulutusta myös maaseudulla asuville lapsille ja nuorille. Käytännölliset oppiaineet kuten käsityö, puutarhanhoito sekä taloustyöt olivat vahvasti mukana kansakoulun opetettavina aiheina. Kuusivuotinen kansakoulu korvasi ensin esimerkiksi pappiloissa järjestetettyjä kiertokouluja ja vähitellen ne vakiintuivat omaksi järjestelmäkseen.

Rinnakkaiskoulujärjestelmän toinen puoli, erikseen pyrittäviin oppikouluihin ja keskikouluihin muodostui kansakoulun kaksi viimeistä luokkaa. Haettaessa maksulliseen ja osin yksityiseen oppikouluun painotettiin riittävää koulumenestystä sekä taloudellisia mahdollisuuksia käydä koulua. Ns. alakansakoulun oli määrä tarjota alkuopetusta ja oppikoulun taas jatko-opetusta. Keskikoulussa koulutusjärjestelmä oli vahvasti sukupuolittunutta. Perustettiin erikseen tyttökouluja ja poikakouluja, usein nimityksillä tyttölyseo ja poikalyseo.

100 vuotta sitten kansakoulu tavoitti noin 60 % kouluikäisistä lapsista ja nuorista. Oppivelvollisuuslaki tuli voimaan vuonna 1921, jolloin kunnat velvoitettiin entistä tiiviimmin perustamaan ja ylläpitämään kansakouluja. Kansakoulua käytiin kuutena päivänä viikossa, myös lauantaisin.

Aluksi kansakoulun opettaja(t) saattoi(vat) olla kylän ainoita kirjoitustaitoisia henkilöitä. Heitä hyödynnettiinkin esimerkiksi luottamistehtävissä kunnallishallinnossa. Näin kansakoulujen yhteiskunnallinen merkitys korostui varsinkin maaseudulla Suomen itsenäistymistä edeltäneinä vuosikymmeninä muutenkin kuin opettajien tekemän opetustyön ansiosta.

Yleissivityksen kehittäminen oli katkonaista toisen maailmansodan ja 1930-luvun laman aikana. Suomalaista koulujärjestelmää pidettiinkin 1950-luvulla muusta Länsi-Euroopasta jälkeenjääneenä ja sitä moitittiin yhteiskunnallista epätasa-arvoa korostamavana kansan jakauduttua kansakouluun ja oppikouluun. Taloudellisesti heikommilla olevien perheiden (kuten maanviljelien tai työläisten) ei useinkaan ollut mahdollista kustantaa lapsensa opiskelua maksullisessa oppikoulussa.

Kansakoulujärjestelmä oli vahva instituutio aina peruskoulujärjestelmän lanseeraamiseen saakka. Samassa yhteydessä koulutyöviikko supistettiin viisipäiväiseksi. Myös kansakoulunkoulutarkastajien virat lakkautettiin. Peruskoulujärjestelmään siirryttiin vaiheittain lapista alkaen vuodesta 1972 – ja viimeisetkin peruskoulut aloittivat toimintansa pääkaupunkiseudulla vuonna 1977.

Kaikki kansakoulut muuttuivat peruskoulujen ala-asteiksi, vuosiluokiksi 1–6. Jatkoluokat eli kouluvuodet 7–8 sulautettiin yhdessä keskikoulujen kanssa peruskoulujen yläasteiksi. Kansakoulunopettajat siirtyivät ala-asteiden luokanopettajiksi. Opetuksen järjestäjiksi nimitettiin kaikki kunnat ja siten maksullinen oppikoulujärjestelmä muutettiin maksuttomaksi kunnan alaisuudessa toimiviksi yläasteiksi. Peruskoulujärjestelmä oli ns. yhteiskoulua, jolloin erillisen tyttökoulut ja poikakoulut sulautettiin yhteiseksi kouluksi. Vähitellen ala-asteita ja yläasteita alettiin kutsua alakouluksi ja yläkouluksi ja myös yhtenäiskoulu-nimitystä käytettiin kuvaamaan koko peruskoulua. Peruskoulujärjestelmä luotiin koko kansakunnan kouluttamiseen.

Tukea tarvitsevien oppilaiden opetuksen kehittyminen

Erityisryhmien opetus voidaan katsoa alkaneen 1800-luvun loppupuolella aluksi aistivammaisuuden, erillisten kuurojen ja sokeiden koulujen, myötä. Vammaisten lasten opetuksesta määrättiin ensi kertaa Suomen suurruhtinaan julistuksella 1900-luvun taitteessa. Ensimmäisiä ja edelleen voimissaan olevia valtion omistamia erityisryhmien kouluja olivat Tervaväylän koulu Oulussa, Haukkarannan koulu Jyväskylässä ja Mikael-koulu Mikkelissä. Helsingissä toimi myös ns. Raajarikkoisten työkoulu, ja se tunnetaan nykyisessä muodossaan Ruskeasuon kouluna.

1900-luvun taitteessa perustettiin myös ns. heikkolahjaisten erikoiskouluja. Näiden nimitystä muutettiin myöhemmin apukouluiksi. Samaan aikaan aloitettiin myös kehitysvammaisten opetus, aluksi ns. tylsämielisten kasvatuslaitoksena. Nämä erilaisia ihmisryhmiä koskevat nimitykset ovat vahvasti vaihtuneet tutkimustiedon kartuttua ja yhteiskunnan kehittymisen myötä.

Oppivelvollisuuskaan vuonna 1921 ei tuonut kaikkia lapsia peruskoulutuksen piiriin. Esimerkiksi “tylsämielisistä lapsista” säädettiin erikseen. Tylsämielisenä pidettiin lasta, joka ei osannut selvästi puhua. Koulun johtokunnalle annettiin oikeus vapauttaa lapsi oppivelvollisuudesta heikon käsityskyvyn perusteella. Lääkärintodistuksen perusteella oppilas voitiin vapauttaa oppivelvollisuudesta ruumiinvian tai heikon terveyden takia.

1940-luvulta alkaen perustettiin myös ”Ruotsin malliin” tarkkailuluokkia eri kaupunkeihin. Nämä luokat olivat erityisesti tarkoitettu ”tunne-elämältään häiriytyneille ja sosiaalisesti sopeutumattomille” lapsille. Samaan aikaan aloitettiin perinteisin osa-aikaisen erityisopetuksen muoto – puhe- ja lukiopetus.

Vuoden 1957 kansakouluasetuksessa säädettiin oppilaasta, joka ei menestynyt kansakoulussa eikaä häntä voitu sijoittaa apukouluun tai muuhunkaan erityiskouluun. Oppilas siirrettiin tarkkailuluokalle, alun perin siksi, että häntä voitaisiin tarkkailla ja määritellä sen mukaan tuleva koulupaikka. Käytännössä tarkkailuluokka jäi pysyväksi koulupaikaksi.

Vähitellen kehitysvammaisten opetus sai uusia muotoja kehitysvammahuollon ja erityishuoltopiirien sekä kehitysvammalainsäädännön toimista. Perustettiin harjaantumiskouluja, joissa annettiin ns. harjaantumisopetusta. Vasta vuonna 1997 oppivelvollisuuden piiriin tulivat vaikeimminkin kehitysvammaiset lapset.

Perusopetuslakiuudistus tuli voimaan vuonna 1998 ja siinä määriteltiin erityisoppilaaksi ottaminen sekä siirtäminen ja esimerkiksi HOJKSien laadinta erityisoppilaille. Perusopetuslaki mahdollisti myös oppiaineiden yksilöllistämisen. Vaikeimmin kehitysvammaisten oppilaiden opetus voidaan järjestää lakisääteisesti myös oppiaineiden sijaan toiminta-alueittain. Nykyinen, voimassaoleva perusopetuslaki on vuodelta 2010. Erityisopetuksen voimakkaan vuosittaisen kasvun myötä lakiin lisättiin yleisopetuksen ja erityisopetuksen väliin yksi tuen taso, tehostettu tuki. Lainsäädännössä on tarkennettu myös opiskeluhuollon alaisten palvelujen oikeutta ja merkitystä jokaiselle oppilaalle.

Segregoinnista integrointiin ja inkluusioon

100 vuotta sitten erityisryhmien, tukea tarvitsevien koululaisten opetus järjestettiin erillisissä kouluissa. Monesti nämä koulut sijaitsivat fyysisesti erillään yleisopetuksen kouluista. Tällöin puhuttiin segregaatiosta eli koulujen eriytymistä. Osa tukea tarvitsevista lapsista ja nuorista kulki pitkiäkin koulumatkoja esimerkiksi toiselle paikkakunnalle tiettyyn erityiskouluun. Osa kouluista oli myös sisäoppilaitoksia, sisältäen asuntolan. Monet lapset joutuivat asumaan erillään perheestään koulupäivinä jo varhaisessa vaiheessa elämäänsä, lapsuudessa.

Suomi on sitoutunut allekirjoituksellaan vuoden 1994 kansainväliseen ns. Salamancan julistukseen, jossa määritellään jokaisen lapsen oikeutta käydä kotiosoitteen mukaista lähintä koulua lapsen tuentarpeesta, sairaudesta tai vammasta huolimatta. Sopimuksen myötä suomalaista erityiskouluverkostoa on viime vuosikymmeninä huomattavasti supistettu ja erityiskouluja on lakkautettu. Inklusiivisella opetuksella viitataan tähän lähikouluperiaatteeseen. Samoin oppilaita on integroitu yhä enemmän yleisopetukseen lähikouluun aiempien erityisluokkasijoitusten myötä. Jokaisella oppilaalla on oikeus saada tämän päivän koulussa tarvitsemansa tukitoimet lähikoulussa, mahdollisuuksien mukaan yleisopetuksen luokassa. Meillä toki on ja tulee olemaan aina oppilaita, joiden tuen tarve, sairaus tai vamma vaatii erityisluokkapaikkaa koulunkäynnin muotona.

Suomalainen peruskoulu – maailman paras koulu?

Suomessa on ainutlaatuinen ja maailmallakin hyvin arvossa pidetty koulujärjestelmä. Olen itsekin tutustunut usean muun maan koulujärjestelmään ja olen saanut olla luennoimassa suomalaisesta koulujärjestelmästä eri maiden koulujen edustajille, viimeksi viikko sitten venäläisille rehtoreille ja kouluhallinnon virkamiehille. Suomalaista koulua arvostetaan poikkeuksetta.

Mikä sitten tekee suomalaisesta koulusta erinomaisen? Seuraavassa muutamia asioita.

Ensinnäkin, meillä on järjestelmällisesti korkeakoulutetut opettajat. Yliopistotasoinen opettajankoulutus on pituudeltaan ja laajuudeltaan huomattava. Meillä on maisteritasoiset opettajat, ja opettajan kelpoisuudet myös määritellään lainsäädännössä. Haluamme ylläpitää laadukasta ja osaavaa opettajakuntaa.

Toisekseen, meillä on jokaiselle koululaiselle ilmainen koulujärjestelmä. Tämä on hyvin harvinaista maailmalla. Maksuton koulutus takaa jokaiselle lapselle ja nuorelle mahdollisuuden käydä esi- ja peruskoulua, toisen asteen koulutusta ja korkeakoulutusta perheen taustasta ja esim. tulotasosta riippumatta. Meillä on myös tarjolla jokaiselle lapselle ja nuorelle ilmainen kouluruoka, joka on sekin hyvin poikkeuksellista muihin maihin nähden. Myös koulukuljetuksesta on laissa säädetty. Edelleen meillä on maksuttomat koulukirjat ja -tarvikkeet perusopetuksessa. Yhteiskunta siis on huolehtinut hyvin monelta kannalta jokaisen oikeudesta kouluun ja myös mahdollistanut sen em. toimilla.

Suomessa on kunnallinen, julkinen koulutusjärjestelmä, joka toimii. Tämäkin on monessa mussa maassa aivan utopiaa, tai ainakin hyvin erilaisella tasolla kuin Suomessa. Monissa maissa kunnallista koulua pidetään ”toissijaisena” vaihtoehtona, yksityiskoulujen vastatessa esimerkiksi paremmin oppilaiden turvallisuudesta ja opetuksen laadusta. Suomessa panostus julkiseen koulujärjestelmään on myös aiheuttanut sen, että meillä on vain vähän yksityisiä koulutuksenjärjestäjiä perusasteella ja lukiokoulutuksessa.

Meillä on paljon tutkimusta koulutuksesta, opettajuudesta ja esimerkiksi tukea tarvitsevien lasten ja nuorten opetuksesta ja toisaalta oppimisen pulmakohdista. Tutkimusperustainen opetus ja monet tukimuodot on saatu vietyä käytäntöön. Myös laaja-alaisten erityisopettajan ainutlaatuinen järjestelmä perusopetuksessa on merkittävä tuki monelle oppilaalle ja luokan- ja aineenopettajalle. Ulkomaisten koulujen edustajien on hyvin vaikeata ymmärtää mitä edes tarkoittaa laaja-alainen erityisopettaja ja mikä on hänen työnkuvansa.

Suomessa myös esimerkiksi tasa-arvon merkitys ja korruptoitumattomuus ovat selkeitä ansioita myös koululaitokselle.

Ollaan iloisia ja ylpeitä mahtavasta koulujärjestelmästämme. Onnea Suomi 100 vuotta!


Kirjoittajalta:

Erja Sandberg
kasvatustieteen tohtori, erityispedagogi

Täältä pääset lukemaan muita blogikirjoituksiani

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tasa-arvoinen inkluusio? (Erja Sandberg)

Viime aikoina on kirjoitettu ja lausuttu monenlaisia asioita inkluusiosta, jopa todettu sen liian usein olevan ”säästöinkluusiota”. Esimerkiksi Turun Sanomat kirjoitti kuntien moninaisista käytännöistä tukea tarvitsevien oppilaiden opiskeluista verraten opetusta yleisopetuksen luokkaan ja kokoaikaisen erityisopetukseen. 

Niin kansainvälinen sopimus, Salamancan julistus, kuin Suomen perusopetuslakikin velvoittaa suosimaan inklusiivista opetusta ts. järjestämään kaikille lapsille ja nuorille tarvittavat tukitoimet yleisopetuksen luokassa, mahdollisuuksien mukaan oppilaan kotiosoitetta lähimmässä koulussa.

On hieno ajatus, että kaikenlaiset oppilaat kävisivät koulua yhdessä samoissa luokissa. Toisaalta se asettaa myös haasteen koulutuksenjärjestäjälle. Jokaisella oppilaalla on lakisääteinen oikeus saada tarvitsemansa tuen muodot myös inklusiivisessa opetuksessa. Koulu ei siis voi supistaa tarjottavista tukitoimista tai mahdollisten aikuisten määrästä (esim. avustajat). Myös opettajan on tällöin osattava tukea kaikenlaisia lapsia ja hallittava erityispedagogisia työmenetelmiä ja asiantuntemusta.

 

Tasa-arvoinen inkluusio?

Inkluusion perusteluna mainitaan usein oppilaiden tasa-arvoisuus. Omassa väitöstutkimuksessani keskittymisen pulmia ja toisaalta merkittäviä aistiherkkyyksiä omaavat oppilaat kuvasivat ja pitivät erityisopetusta poikkeuksetta sopivana opetusryhmänä itselleen. Varsinkin osan kouluajasta isossa yleisopetuksen ryhmässä olleet, ja jossain vaiheessa pienryhmään siirretyt henkilöt kokivat nyt aikuistuneena, että näiden opetusryhmien ero on merkittävä nimenomaan keskittymiskyvyn ja oppimisrauhan kannalta. Erityisopetuksen ryhmää pidettiin poikkeuksetta soveltuvampana, koska siellä opettajalla oli enemmän aikaa ohjeistaa ja tukea koululaista, mahdollisesti avustajaresurssia oli käytettävissä ja myös pienen ryhmäkoon myötä keskittyminen ja oppiminen sujuivat paremmin. Lisäksi erityisopettajan tietotaitoa tukea tarvitsevista oppilaista kiiteltiin ja toisaalta kuvattiin ja ihmeteltiin miksi luokanopettajan koulutukseen ei kuulu erityispedagogisia opintoja perusteita enempää.

Voidaankin perustellusti kysyä onko oppilaalle, joka häiriintyy ison ryhmän hälystä, aistia kuormittavista häiriötekijöistä ja omaa keskittymisen pulmia, tasa-arvoista ”joutua” tai ”päästä” opiskelemaan isossa yleisopetuksen ryhmässä. Hänen tukimuotonsa keskittymisen kannalta voi joissain tapauksissa nimenomaan olla pienempi ryhmä.

 

Painotetusta opetuksesta

Turun sanomien jutussa myös pohdittiin painotettua opetusta ja kyseltiin onko oikein, että tukea tarvitsevat oppilaat saavat hakeutua myös painotetun opetuksen, kuten matematiikkaa, kieliä tai taito- ja taideaineita enemmän sisältävän opetuksen, piiriin. Tuntuu hassulta, että toisaalta tukea tarvitsevat oppilaat tulisi tasa-arvoisuudenkin näkökulmasta ohjata yleisopetuksen ryhmiin, jos he toisaalta eivät saisi hakeutua painotettuun opetukseen. Tasa-arvoisuus taisi unohtua tässä välissä.

Lisäksi on hyvä muistaa, että tukea tarvitseva oppilas ei tarkoita vain oppilasta, jolla on oppimisen pulmia. Oppimisvaikeudet ovat vain yksi näkökulma tukitoimien tarpeeseen ja esimerkiksi tehostettuun tai erityiseen tukeen. Omassa tutkimuksessani oli merkittävästi henkilöitä, jotka olivat erinomaisia kognitiivisilta taidoiltaan ilman oppimisvaikeuksia ja silti he tarvitsivat tukitoimia muihin osa-alueisiin koulupäivän aikana. He kuvasivat olevansa parhaimmillaan – ja keskittymisen pulmien olevan vähimmillään – tilanteessa, jossa saivat sisäisen motivaationsa ohjaamana opiskella itselle kiinnostavia oppiaineita, niitä samoja oppiaineita, joita painotetuilla luokilla painotetaan.

Lopuksi

Itselläni on tutkimukseni ja erityisopettajan käytännön työn ohella vanhemman kosketuspintaa myös aiheeseen. Minulla on nuori, joka on käynyt koko peruskoulunsa erityisen tuen oppilaana noin kympin keskiarvolla. Hän oli yläkoulun ajan painotetussa opetuksessa, mihin haettiin erikseen pääsykokeilla. Nuoreni suoriutui koko kaupungin parhaimpana oppilaana pääsykokeessa täysillä pisteillä. Nuori ponnisti painotetun opetuksen kautta myös lukioon, jolla on erityistehtävä luonnontieteiden saralla – ja pärjää siellä edelleen kiitettävästi. Tällä nuorella on kaikki samat mahdollisuudet opiskella haluamaansa alalle ja koulutustasolle kuin kaikilla muillakin nuorilla, vaikka hän on ollut erityistä tukea tarvinnut peruskoululainen. Hänelle on annettu tasa-arvoinen mahdollisuus opiskella ja se tuottaa nyt hedelmää – jatkossa koko yhteiskunnan hyväksi.

Kirjoittajalta:

Erja Sandberg
kasvatustieteen tohtori, erityispedagogi

Täältä pääset lukemaan muita blogikirjoituksiani

Onko pedagogisella osaamisella enää mitään merkitystä ammatillisessa oppilaitoksessa? (Erja Sandberg)

Opettajan korvaaminen ohjaajalla? Ikävä kyllä. HYRIA-koulutus, Hyvinkään ja Riihimäen alueella toimiva ammatillinen oppilaitos irtisanoi 11 opettajaa ja palkkasi heidän tilalleen 15 ohjaajaa.

OAJ tyrmää opettajien korvaamisen ohjaajilla. OAJ:n kannanoton mukaan tämä tarkoittaa sitä, että kyseisen oppilaitoksen opiskelijat saavat lähes 420 tuntia vähemmän opettajan antamaa opetusta viikossa. Vuositasolla vähennys on jo 16 000 tuntia. Myös koulutuskeskus Salpaus Lahden seudulla on OAJ:n tietojen mukaan tehnyt samankaltaisen ratkaisun.

Tämä antaa ikävän ja huolestuttavan signaalin siitä, että pedagogista koulutusta ja opettajan osaamista ei enää arvosteta ammatillisessa koulutuksessa. Irtisanotuille HYRIAn opettajille tarjottiin ammatillisen ohjaajan paikkaa puolta pienemmällä palkalla. Yksikään opettajista ei siirtynyt ohjaajan tehtäviin. En ihmettele, jokainen koulutustaan ja osaamistaan arvostava opettaja ei siirry ohjaajaksi. En siirtyisi minäkään.

Kuinka ohjaajat osaavat pedagogiikkaa?

Samaan aikaan meillä on ammatillisessa koulutuksessa yhä enemmän erilaisia ja monenlaisia mittavia tukitoimia tarvitsevia nuoria sekä aikuisia. Koulutustakuun myötä ammatillisissa oppilaitoksissa on lähes avoimet ovet eli kaikki hakijat tulee ottaa opiskelijoiksi. Pitäisikö heidän myös saada tarvittava opetus tukitoimien kerta, jotta he valmistuvat osaajiksi, ammattialansa laadukkaiksi edustajiksi? Minusta pitäisi, ehdottomasti. Se on osa opiskelijan oikeusturvaa. Kun nyt on jo havaittu opiskelija-aineksen muutos, minkä takia pedagogisen osaamisen vahvistamisen sijaan heikennetään opettajavetoista opiskelua siirtymällä ohjaajiin?

Aleksis Salusjärvi on kiertänyt ammattioppilaitoksia kuluneen vuoden ja kirjoittaa ammattioppilaitosten vaarallisesta ihmiskokeesta opiskelijoiden kustannuksella. Aleksis toteaa: ”Vanhalla opettajakaartilla on siksi jo valmiiksi entistä haastavampi työ, jota pitäisi tukea paremmin. Nyt sen sijaan vähennetään tunteja ja oppilaat pakotetaan itsenäiseen työskentelyyn.” Olen hänen kanssaan aivan samaa mieltä. Nyt olisi aika vahvistaa opettajien ammattitaitoa, antaa tukea ja konkreettisia työvälineitä toimia yhä haasteellisempien ja moninaisempien opiskelijoiden kanssa.

Kauppiaitten kauppaoppilaitos Mercurian rehtori Tiina Immonen kirjoitti muutama päivä sitten seuraavasti: ”Valitettavasti Opintopolun kautta valituksi tuli myös opiskelijoita, joilla on haasteita suoriutua ammatillisista opinnoista. Osalla on elämänhallintataidoissa oppimista, osalla terveydellisiä ongelmia ja joillakin on opiskelun kannalta puutteellinen suomen kielen taito. Suuressa ryhmässä opettajan aika menee siihen, että hän selostaa useita kertoja, miten koneelle kirjaudutaan, kun osa opiskelijoista ei kerta kaikkiaan ymmärrä.” Hän jatkaa seuraavasti: ”Jos opiskelija on käynyt erityisopetuksessa koko peruskoulun, miten hän voisi olla valmis suorittamaan toisen asteen tutkinnon kriteereiden mukaisesti, kun pohjatiedot puuttuvat?”. Juuri näin. Meillä on huomattavan paljon nuoria, jotka ovat käyneet peruskoulunsa osa-aikaisessa tai kokoaikaisessa erityisopetuksessa, tehostetulla tai erityisellä tuella.

Ohjaajat eivät hallitse eikä heiltä myöskään vaadita pedagogiikan osaamista, joka on oleellista opetettaessa ammattiin. Ohjaamalla kaikki eivät todellakaan opi. Siihen tarvitaan monenlaisia pedagogisia ratkaisuja. Jokaisena oppituntina, jokaisena koulupäivänä.

Peruskouluun ja lukioon sama pedagogisen osaamisen alasajo?

Leikitelläänpä ajatuksella, että myös peruskoulun tai lukion opettajia korvattaisiin ohjaajilla. Näin säästettäisiin puolet palkkakustannuksissa. Eikö olisi hienoa? No minusta ei todellakaan (mutta minä olenkin opettaja ja erityispedagogiikan asiantuntija).

Säästöjen kustannuksella tunnutaan tekevän mitä kummallisempia ratkaisuja ammatillisissa oppilaitoksissa. Missä on laatu? Laadukas opetus? Hyvinvointivaltion laadukas elinkeinoelämä?

Mikäli opettajan korvaaminen ohjaajalla onnistuu ammatillisissakin opinnoissa, kai se sopii ja hyväksytään myös peruskoulussa, lukiossa, ammattikorkeakoulussa tai yliopistossa? Näin voisimme vähentää myös korkeakoulutusta, opettajankoulutusta, mikäli opettajan ammattia ja osaamista ei enää arvosteta ja se nähdään voitavan osittain korvata toisen asteen ohjaajan tutkinnolla. Ammatillinen koulutus antaa huolestuttavaa esimerkkiä aiheeseen.

Epäilen, että sama toimintatapa ei menisi läpi peruskoulussa tai lukiossa. Peruskoulu PISA-tuloksineen ja uudistuksineen tuntuu olevan erityisessä suojeluksessa. Lukiolaisten osaamisesta taas lukiot kilpailevat yo-rankinglistoillaan. Mutta entä amis? Ei väliä? Kaikki opiskelijat valmistuvat osaamisestaan tai osaamattomuudestaan huolimatta, koska vain raha merkitsee, laadukas opetus ei. Hämmästelen.

Ohjaajan koulutuksen tutkintovaatimukset ovat aivan erilaiset kuin opettajan. Ohjaajan koulutus on toisen asteen koulutusta, opettajan korkeakoulutusta. Kyllä, koulutuksellakin on väliä. Lisäksi ohjaajan koulutukseen ei kuulu pedagogista pätevyyttä saati erityispedagogista osaamista. Kerta toisensa jälkeen pohdin itse ja käyn keskusteluja monien ammatillisten opettajien kanssa eikö amiksen opiskelijoilla todellakaan ole väliä? Näen itse joka päivä eron toisen poikani opiskellessa lukiossa ja toisen amiksessa. Toisella on kirjat, toisella ei. Toisella on kokeita, toisella ei. Toisella on vapaapäiviä, toisella ei. Ovatko he samalla viivalla jatko-opintoihin toisen asteen opintojensa jälkeen? Eivät.

On kummallista, että koulutuksen järjestäjän taholta kategorisoidaan nuoria saamaan eritasoista opetusta. Lukiossa on täydet päivät ja yliopistokoulutuksen saanut pedagoginen opetushenkilöstö. Ammatillisissa oppilaitoksissa taas ei näytä olevan juurikaan väliä käydäänkö koulua tunti päivässä tai pari päivää viikossa. Itsenäisiä opintoja, etäopintoja ja työpaikoille siirrettävää vastuuta lisätään kokoajan, Nyt vielä vaihdetaan opettajia ohjaajiksi. Tasa-arvoista? Ikävä kyllä meillä on jatkossa ammatillisesta koulutuksesta valmistuneita aikuisia, jotka eivät osaa ammattiaan.

Mitä sanovat työssäoppimispaikkojen ohjaajat ja johtajat?

Minuun ovat ottaneet yhteyttä usean työnantajayritykset, jotka ovat vuosia, jopa vuosikymmeniä ohjanneet ammattiin opiskeluun kuuluvaa työssäoppimista. He ovat nyreissään siitä, ettei heiltä ole kysytty onko heillä resursseja ohjata näitä opiskelijoita yhä enemmän ja yhä vähemmillä pohjatiedoilla. Osa on ilmoittanut, ettei ota enää työssäoppijoita oppimaan ammattia. Monessa keskustelussa he ovat todenneet osaamisen ja sitä kautta työn laadun heikentyneen. Opiskelijat voivat olla motivoituneita ammattiin, mutta pohjatietoja ei ole. Lisäksi nuorilla voi olla suuria elämänhallinnan pulmia, joihin työpaikat eivät ehdi ohjauksessaan puuttua.

OAJ:n kannanotossa puheenjohtaja Luukkainen toteaa: ”Elinkeinoelämän on lähdettävä mukaan vaatimaan ja valvomaan koulutuksen laatua. Laadukas koulutus on toimivan elinkeinoelämän peruskivi. OAJ ei jää toimettomana katsomaan kehityssuuntaa, jossa ammatillinen osaaminen romahtaa, ammattitaitoisilta opettajilta viedään työ ja siirretään selvästi opettajalle kuuluvia tehtäviä muille ammattiryhmille, Luukkainen varoittaa.” Juuri näin!

Aleksis Salusjärvi toteaa: ”Vaativiin ammatteihin, kuten hoitoalalle, on siksi lähivuosina valmistumassa ihmisiä, jotka eivät ole saaneet asianmukaista opetusta työhönsä. Julkista terveydenhuoltoa ollaan valtion toimesta rapauttamassa ruohonjuuritasolla. Vastuu tästä kehityksestä on nuorilla itsellään, käynnissä on ihmiskoe jossa koulut pakotetaan luopumaan tärkeimmästä tehtävästään, opetuksesta.”

Terveys- ja hyvinvointiaiheisiin erikoistunut toimittaja Paula Tiessalo on myös ottanut kantaa rapautuvaan toisen asteen koulutukseen: Nuoren tulisi etsiä työharjoittelupaikka, jossa ammatti pitäisi oppia, koska koulutunteja on vähennetty. Ammattikoulussa voi olla päiviä, jolloin lähiopetusta on tunti tai ei lainkaan. Nuori jätetään tuuliajolle.” Kyllä!

Miten ministeriö reagoi osaamisen alasajoon?

Opetus- ja kulttuuriministeriö käsittelee parhaillaan ammatillisten oppilaitosten järjestämislupien uusimista. Tällöin se arvioi, onko oppilaitoksilla edellytyksiä järjestää koulutusta.

Oaj:n puheenjohtaja Olli Luukkainen toteaa kannanotossaan: ”On selvää, ettei kaikilla koulutuksenjärjestäjillä enää leikkausten jälkeen ole taloudellisia eikä toiminnallisia edellytyksiä järjestää ammatillista koulutusta 1.1.2018 voimaan tulevan lain edellyttämällä tavalla. siihen varaa kun näin edelleen ajetaan suomalaista koulutusjärjestelmää alas.”

Täytyy vain toivoa, että OKM puuttuisi myös kyseenalaisiin keinoihin toteuttaa opetusta. OKM:n kanta nuoria  eriarvoistavaan toisen asteen koulutusjärjestelmään kiinnostaa myös.

Lopuksi

Kuka kysyisi ammatillisen oppilaitoksen nuorilta mitä he ajattelevat tästä kaikesta? Lapsia pitää kuulla, yhtälailla nuoria pitää kuulla. Osa nuorista on vielä lapsenkengissä ammatilliseen oppilaitokseen tullessaan. Onko koulutuksen järjestäjät kuulleet opiskelijoitaan? Entä opettajiaan?

Kun olin itse lehtorina ammatillisessa oppilaitoksessa, opiskelijat hämmästelivät tyhjiä lukujärjestyksiä eli monia vapaita koulupäiviä ja myös sitä, että opettajavetoinen opetus korvattiin osaksi itsenäisellä työskentelyllä, johon moni nuori ei kyennyt. Ne olivat opiskelijoille vapaatunteja. Alta löydät yhden koulutuskokemuksen tukea tarvitsevalta opiskelijalta.

Täältä löydät aiemman kirjoitukseni ammatillisen koulutuksen kolmasti keskeyttäneeltä opiskelijalta.

Löydät aiempia blogitekstejäni ammatillisesta koulutuksesta myös esimerkiksi täältä ja täältä.

Kirjoittajalta:

Erja Sandberg
kasvatustieteen tohtori, erityispedagogi

Täältä pääset lukemaan muita blogikirjoituksiani

Keskeyttäneen opiskelijan kokemus ammatillisista opinnoista (Erja Sandberg)

Ammatillinen koulutus on muutoksen pyörteissä. Ensi vuoden alusta otetaan käyttöön uusi reformi, jonka myötä huomiodaan yhä enemmän yhteistyötä työelämän kanssa. Myös opiskelijan henkilökohtaiset joustavat opintopolut ovat keskiössä. Samaan aikaan ammatillisesta koulutuksesta on päätetty säästää lähes 200 miljoonaa euroa, joka on heijastunut ja heijastelee vastaisuudessakin yhä vähempinä lähiopetuksena toteutettuina oppitunteina. Opiskelijoita opetetaan siis yhä vähemmän, vaikka tutkinnon ja työelämän vaatimukset ovat samat kuin ennenkin.

Samaan aikaan Eduskunnan Sivistysvaliokunta on kuitenkin korostanut jokaisen opiskelijan oikeutta saada riittävästi opetusta, opinto-ohjausta ja ohjausta, jotta hän voi saavuttaa tutkinnon perusteiden mukaiset ammattitaitovaatimukset ja osaamistavoitteet. Miten tämä yhtälö saadaan toimimaan?

Tukea tarvitsevia opiskelijoita yhä enemmän

Lisäksi samaan aikaan Tilastokeskuksen tuoreimmassa tilastossa kerrotaan tukea tarvitsevien opiskelijoiden kasvun määrästä ammatillisissa oppilaitoksissa. Erityisopetusta saaneiden opiskelijoiden määrä on tuplaantunut reilussa kymmenessä vuodessa. Uusimmat tiedot puuttuvat kesäkuun julkistetusta tiedosta, koska tilastot tulevat aina hieman jäljessä.

Esimerkiksi vuonna 2015 nuorisopuolen ammatillisen koulutuksen (oppilaitosmuotoisen opetussuunnitelmaperus-
teisen ammatillisen peruskoulutuksen) opiskelijoita oli 124 220, joista 18 prosenttia oli erityisopiskelijoita. Lisäksi on toki opiskelijoita, joilla ei ole ns. erityisopiskelijastatusta, mutta he tarvitsevat tai tarvitsisivat huomattavia tukitoimia opiskeluunsa, jotta voisivat valmistua ja osata ammattinsa. Tilastokeskuksen (2017) mukaan nuorille suunnatun ammatillisen koulutuksen erityisopiskelijoista 83 prosenttia opiskeli samassa ryhmässä (integroituina) muiden opiskelijoiden kanssa. Tämä vaatii siten tukitoimien mahdollistamista sekä käyttöä jokaisen opettajan tunneilla.

Ammatilliset opinnot keskeyttäneen opiskelijan kokemus

Tällä kertaa päästän ääneen ammatillisen tutkinnon opiskelijan. Tai nyt jo entisen opiskelijan. Henkilö haluaisi ammatin, mutta ei pysty opiskelemaan sitä näillä resursseilla ja vähäisellä tuella. Hänellä on taustallaan loppuun saakka käytynä vain peruskoulu. Hän on keskeyttänyt nyt KOLMANNEN kerran saman alan ammatillisen koulutuksensa samassa ammatillisessa oppilaitoksessa. Motivaatio saada ammatti on siten ollut suuri, mutta nyt opiskelija ei enää jaksa. Hän on nyt yhteiskunnan elätettävänä, kouluttamattomana ja työttömänä perheellisenä ihmisenä.

Opiskelijalla on merkittävää tukitoimien tarvetta. Hänellä on jo aiemmin todettu lukivaikeus (ei suomen kielen pulmia, koska hän on kantasuomalainen) sekä keskittymisen pulmia. Opiskelija tarvitsee lähiopetuksena toteutettua opetusta, monenlaisia opiskelutapoja ja enemmän aikaa sisäistää asioita. Seuraavassa hän kertoo itse kokemuksensa ammatillisesta koulutuksesta vuodelta 2017.

Olen törmännyt paljon siihen, että yritetään vaan mahdollisimman paljon kouluttaa opiskelijoita nopealla tahdilla. Tuolla ainakin opettajat hukkui työmäärään ja järkyttävä määrä asioita piti opettaa muutamassa viikossa.

Suurimmat haasteet oli juuri siinä että tunteja oli liian vähän. Kirjalliset tekstit on lukihäiriön vuoksi vaikeat. Ihmettelin myös kun teoriatietoa jäi esimerkiksi vammaisuuden osalta vajaaksi ja olisi pitäny lähteä harjoitteluun niin harjoittelun aikana selvisi, että meiltä oli yksi kokonaisuus jäänyt käymättä.. että lukujärjestys oli ollut pielessä. Mä olin kehitysvammaisten yksikössä ja tosiaan tunneilla ei avattu mitenkään mitä vammaisuus on ja mitä kuntoutussuunitelmassa vaaditaan, mikä oli yksi osio harjoittelussa. Mun mielestä tuollaisia virheitä ei pitäisi tapahtua eikä siinä vaiheessa päästää opiskelijoita vähillä tiedoilla harjoitteluun.

Harjoittelujaksoja suunniteltaessa koululla ei otettu huomioon, että olisi etsitty semmoisia paikkoja missä olisi ollut osaava ohjaaja, tiiviimmät tapaamiset opettajan kanssa ja pitemmät harjoittelujaksot, jotta ehtisi asioita sisäistää. Harjoittelupaikkoja ei etukäteen välttämättä tarkisteta, että onko siellä osaamista kouluttaa sitä opiskelijaa tai onko se sopiva paikka sen opintokokonaisuuden suorittamiselle. Moni kaveri on sanonut, että niillä ollu haastava harkkapaikka ja jälkeenpäin opettaja on todennut että olisi sopinut suuntautumisaikana ennemmin kuin alkuvaiheessa. Vasta siinä vaiheessa kun oli keskeytyksiä useampi ja harjoittelut epäonnistuneet niin sitten lopussa vasta olisi ollut semmonen ope, että olisi käynyt viikottain vaikka työpaikalla. Sitä olisi tarvittu heti alustapitäen.

Erityisopetusta ei oikeastaan ollut, mutta koululla oli semmonen apuopetusluokka minne olisi voinut varata ajan niin se opettaja olisi voinut auttaa siellä, mutta se oli aina täynnä kun nuoret erityisesti käytti sitä. Erityisopettaja olisi hyvä, että se voisi auttaa niiden oppimisvaikeuksien kanssa.

Työpaikoilla on sanottu, että he huomaavat, että opiskelijoiden taso on tippunut.. että niin paljon enemmän jää vastuuta just sinne harjoitteluun että siellä opittaisiin.

Näen suurimpana haasteena opiskeluajan lyhentämisen ja tahdin kiristämisen koko ajan. Huomioidaanko meidät, kymmenien tuhansien tukea tarvitsevien ammatillisten opiskelijoiden oppiminen näissä minimaalisissa lähiopetustunneissa jotenkin?

Säästetään toisaalta ja korjataan toisaalta?

Surullista. Kirjoituksen moneen kohtaan voisin sanoa paljonkin. Herättelen nyt kuitenkin ajattelemaan tämänkin opiskelijan kokonaisuutta, tulevaa elämää. Hän haluaisi ammatin ja sen jälkeen työpaikan, jotta voisi elättää itsensä ja perheensä. Tulla veronmaksajaksi. Nyt siihen ei ole mahdollisuuksia.

Jaksaisitko itse pyrkiä kohti toivomaasi ammattia vielä kolmen ammatillisen koulutuksen keskeytyksen jälkeen? Jokainen keskeytys on epäonnistumisen kokemus opiskelijalle. Usein itsetunto on heikentynyt muutoinkin esimerkiksi neuropsykiatrista problematiikkaa omaavilla henkilöillä. Päälle vielä kokemus, ettei voi opiskella eikä valmistu ammattiin. Se voi olla kuin piste iin päälle. Tiedämme tutkimusten perusteella, että syrjäytymisvaarassa olevilla henkilöillä on paljon neuropsykiatrista oireilua. Omassanikin tutkimuksessa nämä kaksi asiaa olivat yhteydessä tai oikeastaan jo ikävästi toteutuneet joka kolmannella informantillani. Tätäkö sitten lähdetään massiivisilla yhteiskunnallisilla syrjäytymisenpoistomekanismeilla torjumaan jälkikäteen? Pitäisikö panostaa mieluummin massiiviseen ennaltaehkäisyyn, jottei henkilö ajaudu tähän pisteeseen?

Yhtäältä leikataan resursseja, niin oppitunteja kuin tukitoimiakin. Opiskelija putoaa ja keskeyttää ammatilliset opintonsa. Tämän jälkeen yhteiskunnassa ollaan huolissaan suuresta syrjäytymisvaarassa olevien kouluttamattomien nuorten aikuisten määrästä. Siis leikataan ennaltaehkäisevistä toimenpiteistä kuten koulutuksesta ja toisaalta satsataan kymmeniä miljoonia syrjäytymisen vähentämiseen. Tämähän on kuin suoraan hölmölästä. Lyhennetään peittoa toisesta päästä ja jatketaan toisesta.

Näillä koulutusleikkauksilla ja tukitoimien liian vähillä resursseilla voidaan olla varmoja, että tulevinakin vuosina suuri määrä tukea tarvitsevia opiskelijoita keskeyttää ammatilliset opintonsa ja ovat jälleen syrjäytymisvaarassa tai ainakin negatiivisessa kehityskulussa kouluttamattomina ja työttöminä. Tämän päälle esimerkiksi neuropsykiatrinen problematiikka, joka ei helpota henkilöiden arkea, mikäli ei saada pitkäkestoista monialaista tukea. Ilmeisesti meillä on siihen varaa kun näin edelleen ajetaan suomalaista koulutusjärjestelmää alas.

Lopuksi

Kuka päättävistä poliitikoista tai puolueen johtajista uskaltaisi sanoa tämän ääneen julkisuudessa? Kuka ottaa vastuun näistä keskeyttämisen syihin johtaneista toimenpiteistä? Tänään 9.9.2017 Vihreiden puheenjohtaja Touko Aalto lausui YLE:n Ykkösaamussa, että valtiovarainvaliokunnassa kaikki kansanedustajat ovat yhtä mieltä siitä, että koulutusleikkaukset ovat järjettömiä. Joku niitä kuitenkin suosii ja niiden puolesta eduskunnassa päättää, koska ne toteutuvat näin massiivisina leikkauksina.

Kuka uskaltaa ehdottaa merkittävästi lähituntien eli kontaktiopetuksen määrän lisäämistä suomalaisessa ammatillisessa koulutuksessa?

Meidän tulee saada konkreettisia toimenpiteitä tukea tarvitsevien opiskelijoiden auttamiseksi ammatilliseen tutkintoon ja edelleen työelämään. Se ei tarkoita kaikkien opiskelijoiden hyväksymistä millä tiedoilla tahansa vaan se vaatii osaamista, laatua. Meidän tulee antaa niin paljon opetusta, että he osaavat niin teorian kuin käytännönkin tiedot ja taidot ammattialastaan. Opiskelijoita opetetaan ja tuetaan, jotta he oppivat ammattiinsa kuuluvat asiat, jolloin voivat työllistyä laadukkaina ammattilaisina suomalaiseen yhteiskuntaan. Näin se ei toimi.

Löydät aiemmat blogitekstini ammatillisesta koulutuksesta esimerkiksi täältä ja täältä.

Olen myös koonnut ammatilliseen koulutukseen pedagogisten tukitoimien paketin.

Kirjoittajalta:

Erja Sandberg
kasvatustieteen tohtori, erityispedagogi

Täältä pääset lukemaan muita blogikirjoituksiani

 

Opettajien ja huoltajien kokemuksia ammatillisesta koulutuksesta (Erja Sandberg)

Puran hieman tätä viestitulvaa nyt ammatillisesta koulutuksesta, etenkin opiskelijoiden tukemisesta ja yksilöllisesti ”poluttamisesta”. Kiitos kaikille, viestejä on tuupannut joka kautta (se oli tarkoituskin). Kiitos kaikille! Niitä oli välillä raskastakin lukea, koska tekstistä piirtyi stressi, huoli ja epätoivo. Olin ajatellut purkaa viestien sisältöä hieman myöhemmin, mutta niin monessa viestissä kerrottiin tilanteen olevan ”akuutti”, ”kuilun partaalla” tai ”räjähdysaltis”, joten kirjoitan nyt auki ainakin osan.

Selvästi eniten ovat ottaneet yhteyttä eri alojen ammatilliset opettajat ja erityisopettajat sekä opinto-ohjaajat ammatillisista oppilaitoksista ympäri maata. Vastauksia tuli laajasti pääkaupunkiseudulta aina Lappiin saakka. Toisekseen huoltajat ja opiskelijat ja opiskelijoina olleet tai nyt olevat nuoret ovat myös kertoneet kokemuksiaan asioista.

Erilaisia asioita on viesteissä ollut hyvinkin paljon, mutta suurin yhteinen nimittäjä niistä on huoli. Huolta on monenlaista. Huoli opettajan omasta jaksamisesta, huoli työyhteisöstä ja sen jaksamisesta, ja etenkin huoli tukea tarvitsevista nuorista, jotka kärsivät tässä myllerryksessä ja säästöjen myötä. Suuri huoli on myös siitä, ettei oppilaitosten päättävillä henkilöilläkään ole keinoja ratkaista vaikeita asioita. Opettajat kaipaavat myös vastuuta ammattioppilaitosten johtamiseen.

Moni opettaja kertoi etenkin tukea tarvitsevien nuorten joutuvan nyt sijaiskärsijäksi yhteiskunnan toimille, säästöille. He olivat myös sitä mieltä, että tämä löydetään vielä edestä nuorten putoamisena koulutuksesta tai puutteellisilla tiedoilla tutkintoon valmistumisesta, mikä estää työllistymisen. Tämä on mielestäni erittäin aiheellinen huoli.

”Yksilölliset polut ovat sanahelinää”

Lähes kaikissa vastauksissa kuvastui se, ettei konkreettisia ohjeita oltu annettu poluttamiseen. Opettajat kertoivat ettei asiaan ole varauduttu eikä niihin ole varattu erillisiä resursseja ja nykyresursseilla ei ole mahdollista tehdä lisätyötä. Osa opettajista ilmoitti, etteivät aio poluttaa ketään mihinkään jos ei ala tulla tunteja lisää. Opinto-ohjaajien viesti oli samankaltainen. Pari opettajaa kertoi heille annetun ohjeen, että poluttaa voi samaan aikaan kun muu ryhmä tekee muita tehtäviä eli opetuksen aikana. Opettajat hämmästelivät ettei sen vertaa ymmärretä oppitunneilla tarvittavan ohjeistusta ja opetusta, koska tukea tarvitsevia opiskelijoita on joka ryhmässä. Silloin ei ehdi tehdä muuta työtä.

Myös ammatillisten erityisopettajien vastauksissa kaivattiin selkeitä prosessikuvauksia miten erityisopetusta annetaan toisella asteella, kuinka siirtovaihe peruskoulusta tulisi tehdä, miten yksilöllisesti polutetaan ja miten tuetaan näillä resursseilla opiskelijoita. Moni koki tuen olevan ”tulipalojen sammuttelua”, ennaltaehkäisevää riittävää ja säännöllistä opiskelijan tarvitsemaa tukea ei ehditä antaa.

Jo HOJKSien tekeminen, kuka tekee ja miten tekee, vai jätetäänkö vain tekemättä ”turhana, koska tieto ei kulje” tuntuu vastausten mukaan olevan kirjavaa. Useassa vastauksessa kerrottiin ettei niiden oikeaoppiseen täyttämiseen oltu saatu mitään koulutusta, jopa opot tekivät HOJKSeja vaikka erityisopettajalla on pedagoginen asiantuntijuus niiden täyttämiseen. HOJKSien tieto ei myöskään kulkeudu opiskelijan kaikille opettajille tukitoimia varten. Opettajat pitivät sitä tärkeänä, koska erityisopettajan tuki on minimaalista yhtä opiskelijaa kohden.

Henkilöstölle myös kaivattiin lisäkoulutusta tukea opiskelijoita, koska ammatillinen erityisopettajakoulutus on suhteellisen kevyt verrattuna perusopetuksen yliopiston pitkään erityisopettajakoulutukseen. Moni ammatillinen opettaja ilmoitti ettei osaa erityispedagogiikkaa eikä tiedä miten pitäisi tukea, kaikki opettajat eivät edes havaitse oppimisen pulmia.

”Meitä vaaditaan vaikenemaan viran menettämisen pelossa”

Osassa viesteissä on kerrottu hyvinkin selvästi, etteivät opettajat saa nostaa näitä asioita työpaikallaan ammattioppilaitoksissa esiin. Asioista tulee vaieta tai niistä ei saa välittää. Opettajia on jopa uhattu ”muistaa” seuraavalla yt-kierroksella lisätukiresursseja vaativille opettajille. Moni opettaja pelkää virkansa puolesta. Osa yrittää silti ajaa vahvasti asiaa, onnistuen tai epäonnistuen. Ilmapiiri työyhteisöissä on selvästi opettajien mukaan kiristynyt, osa kuvasi esimiesten ja opettajien ”puhuvan eri kieltä”. Työpaikan vaihto tai jopa kokonaan toiselta asteelta vaihtaminen toisaalle oli usealla opettajalla mielessä. Osa oli jo vaihtanutkin muihin työtehtäviin.

Jotkut ammatilliset opettajat ovat pyytäneet oppilaitoksen johtoa vastaamaan miten tukitoimet ja opiskelijoiden poluttaminen käytännössä toteutetaan, millä resurssilla ja työajalla, niihin koskaan saamatta vastausta. Konkretiaa kaivattiin. Sähköposteihin vain kuulemma jätetään vastaamatta tai vastataan jotain ympäripyöreää minkä perusteella opettaja ei voi toimia. Opettajille tämä kuvastuu senkaltaisena, ettei vastauksia ole. Vastuunpakoiluna.

”Yhteiskunta ruokkii epäsäännöllistä elämää”

Opiskelijoiden lukujärjestyksissä on vähemmän opettajavetoisia oppitunteja kuin aiemmin. Tunnit voi olla sijoitettu siten, että joinain koulupäivinä on vain 2-3h tai niin, että osa päivistä on normaalipituisia ja osa päivistä kokonaan ilman opetusta. Etenkin huoltajat ja opiskelijat ovat tästä uudentyyppisestä tuntien sijoittelusta huolissaan. Tukea tarvitsevat nuoret kaipaavat elämään säännöllisyyttä ja struktuuria. Mikäli on päiviä kun ei tarvitse nousta sängystä koulun takia, osa ei myös sitä tee. Samaan aikaan nuoret voivat viettää tietokoneella pelaten suuren osan illasta/yöstä.

Huoltajat ovatkin monessa vastauksessa sitä mieltä, että koulu hankaloittaa nuoren elämänhallintataitoja ja ruokkii epäsäännöllistä elämää, heikentää heikoilla olevien nuorten arkea. Useassa viestissä ollaan myös huolissaan siitä miten nuoret oppivat työelämän säännöllisyyteen ja aikatauluihin nyt kun koulua käydään miten sattuu. Opettajilla oli myös huoli lukujärjestyksistä ja sen moninaisista versioista. Jotkut oppitunnit voivat jopa yön aikana poistua tai lukujärjestykseen ilmaantua yhtäkkiä jotain lisää.

Opiskelijoiden itsenäisen työn tunnit koettiin hyvin vaikeana sekä opettajien, huoltajien ja myös opiskelijoiden taholta, koska osa nuorista ei kykene itsenäiseen työskentelyyn eikä ole resurssia ohjata tai tukea itsenäiseksi merkittyjen tuntien aikana. Monelle nuorelle ne tuntuvatkin olevan vain vapaatunteja.

”Opettajat haluavat pitää kiinni osaamistavoitteista, työnantaja ei”

Huolissaan ollaan myös mahdollisuudesta opettaa tulevaa ammattia ja esimerkiksi sen teoreettisia asioita. Oppitunnit ovat vähentyneet, mutta asia ei ole vähentynyt. Samalla osalla opiskelijoista on huomattavaa tuen tarvetta ja yksi opetuskerta asiaa kohden ei riitä. Tämä on johtanut siihen, että opiskelijat eivät ehdi oppia ja omaksua kurssien asioita määritellyssä tuntikehyksessä. Opettajat haluavat pitää kiinni osaamistavoitteista ja tulevista osaavista työntekijöistä, työnantaja taas katsoo monesti asiaa rahoituksen näkökulmasta ja kehottaa tai jopa määrää opettajan päästämään kaikki opiskelijat kurssista läpi, katsomaan läpi sormien, osaavat he tai eivät. Olipa vastausten joukossa sellainenkin, että toimialan apulaisrehtori oli määrännyt antamaan ryhmälle hyväksytyn arvioinnin kurssista, jota ei oltu koskaan pidetty opettajan sairasloman takia. Nämä opiskelijat olivat valmistumassa lähiaikoina. Tutkintotodistus ei siis kerro kaikkea opiskelijalle opetetuista asioista tai osaamisesta.

Osa opettajista on huolissaan siitä etteivät saa testata opiskelijoiden osaamista, koska kirjalliset kokeet ovat kielletty. Eräs ammattiopettaja totesi ”ei ihme ettei saada pitää kokeita, eihän niistä pääsisi kuin muutama ryhmässä läpi näillä tuntimäärillä”. Suuressa osassa vastauksia todettiin rahoituksen hallitsevan liikaa ammattioppilaitoksia. Kun raha tulee tutkinnonosittain, pitää antaa tutkinnonosan suoritukset opiskelijoille.

”Työssäoppimisen monet kiemurat”

Työssäoppimisjaksoista tuli myös paljon asiaa. Monen huoltajan mielestä nuoret ”työnnetään työpaikoille kun koululla ei ole resursseja opettaa”. Työssäoppimisjaksojen aikataulu ihmetyttää myös. Esimerkiksi tämän viikon maanantaina aloittaneet ensimmäisen vuoden opiskelijat aloittavat joissain aloilla/oppilaitoksissa ensimmäisen työssäoppimisen ensi viikon maanantaina. Koulu ei ole järjestänyt työpaikkaa vaan nuoret joutuvat hakemaan sen itse, nyt heti. Koulusta ilmoitettiin nuorille ettei ole väliä mikä paikka se on, kunhan jonnekin menevät. Huoltajat ovat tyrmistyneitä miten ennen tuen tarpeen kartoittamista, yksilöllistä poluttamista tai edes oppilaitoksen ja tutkinnon yleisinfon antamista laitetaan heti ”kylmään veteen” ”jonnekin” pois oppilaitoksesta. Miten näiden opiskelijoiden tuen tarvetta voidaan edes ymmärtää tai tukea työssäoppimispaikoilla, jos ei opettaja tunne eikä tiedä tilannetta ensimmäisellä viikolla.

En voinut olla ihmettelemättä kun eräs äiti kertoi nuorensa tällä hetkellä ”opettelevansa huuliharpun soittoa kotona näin neljäntenä koulupäivänä, koska tunteja ei lukujärjestyksessä ole”. Nuori ei opiskele musiikkia vaan aivan toisaalla ammatillisessa oppilaitoksessa. Hänelläkin harjoittelujakso alkaa ensi maanantaina ilman mitään taustatietoa alasta.

Työssäoppimisesta tuntuu myös saavan ”huojennuksia” epämääräisin perustein. Esimerkiksi eräs opettaja kertoi niiden opiskelijoiden, joilla on omia lapsia, saavan 2 viikon työssäoppimisjakson lyhennyksen 5 viikon päiväkotiharjoittelusta. Työssäoppimisen ohjaajien opiskelijan tukemisen ja kokonaistilanteen ymmärtämisen perään kyseltiin ja toisaalta oltiin huolissaan myös työelämän edustajien jaksamisesta ohjata aiempaa enemmän ammattiin opiskelevia nuoria. Mikäli teoriaperustaa ei ole opiskeltu tai nuori lähtee heti koulun alussa työssäoppimaan, työpaikan ohjaajat joutuvat opettamaan asiat alustapitäen oman työnteon ohessa.

”Olen opettajana äärirajoilla”

Sain myös huolestuttavan paljon viestejä todella väsyksissä ja toisaalta hyvin turhautuneista opettajista. Heillä olisi osaamista ja kiinnostusta opettaa ammattia, mutta resurssit on viety ja jatkuvat kiristykset ja leikkaukset vievät myös työmotivaatiota ja työniloa. Opettajat kokivat olevansa puun ja kuoren välissä – toisaalta opiskelijoiden vanhemmilta ihmettelyjä saaden (esim. resursseista) ja toisaalta esimiehen alaisuudessa annetuissa resursseissa.

Useampi vastaaja kertoi voivansa tällä hetkellä erittäin pahoin työssään, sairaslomista mainittiin myös monessa vastauksessa. Työterveys kuulemma tietää näistä työkykyä heikentävistä asioista, muttei pysty konkreetisti auttamaan muuten kuin määräämään sairaslomalle. Työterveyskyselyjä tehdään, tosin osassa aloista johto ei halua julkaista niitä, koska opettajien väsymys ja voimavarojen vähyys ja toisaalta työpahoinvointi välittyy vastauksista.

”Jatko-opintokelpoisuus on retuperällä”

Vastauksessa myös kuvattiin tuntileikkausten merkitystä jatko-opintokelpoisuuteen. Toisen asteen jälkeen lukiosta valmistunut ja ammatillisesta oppilaitoksesta valmistunut nuori on aivan eri viivalla osaamisessa. Opettajat ihmettelivät miksi puhutaan vaan oikeudesta jatko-opintoihin. Miksei puhuta osaamisesta, joka tarvitaan niihin jatko-opintoihin. Esimerkiksi korkea-asteella tulee osata opiskelustrategioiden lisäksi kieliä, matematiikkaa jne. Lukiossa niitä opiskellaan intensiivisesti useampia vuosia, ammatillisessa oppilaitoksessa pari kurssia ja nekin pintaraapaisuna, koska tunteja on leikattu. ”Oppisitko itse esimerkiksi heikon peruskoulutason jälkeen ruotsin kielen tai matematiikan 28 oppitunnissa amiksessa?”

Yritin etsiä viesteistä myös positiivisia asioita. Osa niin opettajista kuin huoltajistakin ymmärsi opettajien hankalan tilanteen. Sen, että opettajat eivät voi mitään ammatillisen koulutuksen säästöille. Moni opettaja yrittää kuitenkin parhaansa ja kokee riittämättömyydentunnetta. Osa piti uutta hyväksyttyä ammatillista reformia hyvänä, osa huonona asiana.

Monessa vastauksessa kuvattiin, ettei reformi poista sitä tosiasiaa, että tukea tarvitsevia opiskelijoita on yhä enemmän, ammatillisia erityisopettajia liian vähän ja säästöt ovat menossa. Tarvitaan lisää resurssia, lisää osaamista ja lisää vastuuta kouluttaa nuoria laadukkaasti ammattiin ja työllistymään.

Ammatillinen koulutus voi tuottaa erittäin laadukkaan ja osaavan työntekijän – tai toisaalta pudottaa nuoren ja olla syrjäytymisen pontimena.

”HALOO YHTEISKUNTA! Onko ammattiin opiskelussa mitään järkee. Ei työelämä jaksa yksin opettaa nuoria työntekoon, kun muutenkin työelämä vedetty piippunsa, joilla töitä on.”

Täältä voit lukea aiheesta aiemmin kirjoittamani blogitekstin.

Kirjoittajalta:

Erja Sandberg
kasvatustieteen tohtori, erityispedagogi

Täältä pääset lukemaan muita blogikirjoituksiani

Amiksessa jokaisella opiskelijalla on oikeus tarvitsemaansa tukeen (Erja Sandberg)

Tämä kirjoitus on syntynyt tänään kuulemani asioista, jälleen kerran. Olen kirjoittanut samoista asioista jo aiemmin, myös usea muu opettaja on ilmaissut samoja asioita erilaisilla foorumeilla. Tämä kirjoitus perustuu huoleen ja tietoon, millä tolalla asiat ovat. Tiedän hyvin, että meillä on myös yksittäisiä aloja tai jopa oppilaitoksia, jotka toimivat eri tavalla, mutta samaan aikaan aivan liikaa, kymmeniä tuhansia nuoria,  ”heitteillä” toisen asteen opinnoissaan.

Huoli

Koulut ovat alkaneet, myös ammattioppilaitoksissa. Hyvä niin. Toivottavasti jokainen nuori on päässyt haluamalleen ja soveltumalleen alalle. Voisin kirjoittaa myös siitä miten kaikki ihmiset eivät sovellu kaikille aloille (kuten lähihoitajaksi), mutta jätän sen aiheen tällä kertaa. Voit lukea siitä aiheesta täältä. Voisin myös kirjoittaa siitä kuinka edesvastuutonta on poistaa pääsy- ja soveltuvuuskokeet hoitoalan koulutuksesta, mutta siitä voit lukea täältä.

Tänään minuun on ollut yhteydessä kaksi entistä kollegaani, pätevää opettajaa, ammatilliselta toiselta asteelta. Heidän sanomansa oli samankaltainen. He ovat hyvin huolissaan. Huolissaan siitä, että opiskelijat tulevat hyvin paljon peruskoulun osa-aikaisesta tai kokoaikaisesta erityisopetuksesta, opiskelijoilla on huomattavia toiminnanohjaukseen, elämänhallintaan ja oppimiseen liittyviä pulmia, kieleen liittyviä tuentarpeita (etenkin maahanmuuttajat), sosio-emotioonalisia pulmia, käytöspulmia, kokonaisuudessaan mittavia tuentarpeita. Näihin tuentarpeisiin suomalainen ammatillinen oppilaitos ei ole varautunut (esim. koulutustakuun myötä) eikä pysty tällä hetkellä tukemaan nuoria, kuten peruskoulu pystyy (ja kuten nämä nuoret ovat tuen kanssa tottuneet opiskelemaan). Meillä on siis perusopetuksen erityisopetus ja ammatillinen erityisopetus aivan eri sfääreissä (josta myöskin voisin kirjoittaa oman kirjoituksensa).

Itse olen opiskelijoista huolen lisäksi huolissani ammatillisten oppilaitoksen opettajien työhyvinvoinnista. Täytyy olla rankkaa tehdä työtään ilman tarvittavia resursseja.

Laki ja miten se toteutuu?

Laissa ammatillisesta peruskoulutuksesta (21.8.1998/630) sanotaan seuraavasti: ”Oppimisvaikeuksien, vamman, sairauden tai muun syyn vuoksi pitkäaikaista tai säännöllistä erityistä oppimisen ja opiskelun tukea tarvitsevien opiskelijoiden opetus annetaan erityisopetuksena. Erityisopetuksella tarkoitetaan opiskelijan henkilökohtaisiin tavoitteisiin ja valmiuksiin perustuvaa suunnitelmallista pedagogista tukea sekä erityisiä opetus- ja opiskelujärjestelyjä”

Jokaisella opiskelijalla, jolla on kyseisiä tuen tarpeita, on siis LAKISÄÄTEINEN OIKEUS saada opetuksensa erityisopetuksena, saada suunnitelmallista pedagogista tukea sekä erityisiä opetus- ja opiskelujärjestelyjä. Ja kun asia on laissa, ei ole merkitystä onko ammattioppilaitoksen erityisopetukseen rahaa tai muuta resurssia. Se on järjestettävä.

Ammatillisen koulutuksen tavoite on opettaa nuorelle ammatti, jonka avulla nuori työllistyy. Ikävä kyllä nykyään opettajia jopa painostetaan esimiesten taholta päästämään kaikki opiskelijat läpi kursseista, osaavat he tai eivät. Tämä on hyvin lyhytnäköistä toimintaa ja karhunpalvelus nuorelle ja hänen toimimiselle ammatissa (ja näkyy esimerkiksi meille kaikille jos puhutaan hoitajan työstä).

Miten tämä lakisääteinen erityisopetus toteutuu kun yhdellä ammatillisella erityisopettajalla on satoja tukea tarvitsevia opiskelijoita? Erityisopetusta ei ole se, että ”sammutellaan tulipaloja” esimerkiksi rästiin jääneiden opintojen ja tehtävien muodossa kun nuori on jo saanut epäonnistumisen kokemuksen opiskeluissaan. Tätä tapaa havaitsin itse ammatillisen erityisopettajan tekevän. Rästien ennaltaehkäisyyn ei ollut aikaa. Erityisopetus tarkoittaa, että nuori saa järjestelmällisesti erityisopetusta jokainen tunti ja jokainen koulupäivä kaikkiin asioihin, mihin hän sitä opiskelussaan tarvitsee. Myös puheet tukitoimista tulee saattaa käytäntöön.

Miten erityisopetus toteutuu 27 opiskelijan isoissa opetusryhmissä? Nuori, joka on opiskellut peruskoulussa tuen tarpeidensa takia pienryhmässä, on erittäin kovilla ja ihmeissään isossa ryhmässä. Hän ei ehkä pysty keskittymään isossa ryhmässä. Lisäksi peruskoulun pienryhmiä luotsaavat erityisopettajakoulutuksen saaneet opettajat, ammatillisissa oppilaitoksissa isoja ryhmissä luotsaavat tietenkin ammattiopettajat ilman erityisopettajan koulutusta. Nämä koulutukset ovat aivan erilaiset. Muistaahan peruskoulun opinto-ohjaajat kertoa tästä jokaiselle tukea tarvitsevalle opiskelijalle ja heidän huoltajilleen kun pohditaan elämää peruskoulun jälkeen? Ammattioppilaitoksessa, jossa työskentelin ja josta tämänpäiväiset yhteydenotot ovat, ei ole ainuttakaan pienryhmää sote-alalla eikä myöskään luokka-avustajia varmistamassa tukitoimia isoissa opetusryhmissä. Silti suuri osa nuorista on tukea tarvitsevia opiskelijoita. Joku ei toimi tässä yhtälössä.

Nuorta, jolla on erityisopetustausta ja mittavaa tuen tarvetta, ei voi velvoittaa itse vaatimaan erityisopetusta. Hän ei pysty sanoittamaan ehkä tarvitsemansa tuen tarvetta. Toisaalta teini-ikäisen voi olla vaikeata pyytää apua. Hän ei ehkä halua olla mitenkään ”erityinen” ja kertoa asiasta. Monesti myöskään hänen huoltajansa ei ehkä ole perillä ammatillisen opetuksen resursseista ja erityisopetuksesta. Huoltajat ovat ehkä aivan eri alalle kouluttautuneita. Huoltajien ei kuulukaan ajaa tätä asiaa.

Kuka sitten ajaa opiskelijoiden asiaa? Opettajat (sekä ammattiopettajat että erityisopettajat), sekä opetuksesta ja resursseista päättävät alojen koulutuspäälliköt, apulaisrehtorit, toimialarehtorit, viimekädessä ammatillisen oppilaitoksen rehtori. Osa heistä sitä ajaakin, ainakin opettajatasolla, mutta ääni ei tule kuuluviin (tai sitä ei noteerata) päättäviin tasoihin. Osa opettajista pelkää työpaikkansa puolesta ja näiden YT-neuvotteluiden aikana vaikenee, vaikka näkee epäreilun tilanteen tukea tarvitsevien nuorten kannalta. Osa esimiehistä tiedostaa ongelman, muttei uskalla toimia, koska hänen yläpuolellaan oleva seuraavan tason esimies on asiasta eri mieltä tai rahakirstun vartijana. Monenlaista kissa-hiiri -leikkiä on tullut nähtyä ja kuuluu jatkuvasti.

Lopuksi

Mikäli opettajat eivät uskalla pitää näiden tukea tarvitsevien nuorten puolia, kehotan tukea tarvitsevien nuorten vanhempia ottamaan selvää miten erityisopetus toteutetaan JÄRJESTELMÄLLISESTI nuorenne ammattioppilaitoksessa lain mukaisesti ennenkin nuori tipahtaa opetuksesta ja saa epäonnistumisen kokemuksen.

Mikäli toimit ammatillisessa oppilaitoksessa esimiestasolla etkä tiedä kuinka tämä tuki voitaisiin järjestää, voit ottaa minuun yhteyttä. Voin tulla konsultoimaan asiassa oppilaitostanne ja kouluttamaan opettajianne. Tiedosta tukitoimien toteutumattomuus ei jää kiinni.

Mukavaa opiskelu- ja työvuotta kaikille opettajille ja opiskelijoille, tuen tarpeella tai ilman.

omakuva1
Kirjoittajalta:

Erja Sandberg
kasvatustieteen tohtori, erityispedagogi

Täältä pääset lukemaan muita blogikirjoituksiani

Uusi tilasto ammatillisen koulutuksen tukea tarvitsevista opiskelijoista (Erja Sandberg)

Tilastokeskus on julkaissut tänään 13.6.2017 uudet erityisopetuksen tilastot. Tilastossa on monia mielenkiintoisia asioita, mutta poimin tähän edellisen ja sitä aiemman ammatillista koulutusta koskevien kirjoitusteni jatkoksi toisen asteen ammatilliseen koulutukseen liittyviä asioita.

Peruskoulusta toiselle asteelle

Pohjatiedoksi toiselle asteelle: Perusopetuksessa on noin 90 000 tehostettua tai erityistä tukea saanutta lasta ja nuorta eli joka kuudes peruskoulun oppilas saa edellämainittua tukea. Näiden lisäksi ovat yleisen tuen tukimuodot.

Tiedämme, että peruskoulun jälkeen ammatilliseen koulutukseen jatkaa huomattavasti enemmän tukea tarvitsevia nuoria lukio-opintoihin suuntaaviin verraten. Tuen pitäisi olla saumatonta nivelvaiheet huomioiden ja varsinkin siirryttäessä toiselle asteelle.

Miten sitten nuoria tuetaan tuoreen tilaston mukaan ammatillisessa koulutuksessa?

Erityisopetusta saaneiden ammatillisen koulutuksen opiskelijoiden määrän kasvu on jatkunut ainakin yli kymmenen vuotta (jolloin tilastointi aloitettiin). Tähän on varmasti monia syitä. Esimerkiksi tunnistamme yhä paremmin monimuotoiset tuen tarpeet ja myös maahanmuuttajataustaisten opiskelijoiden lukumäärä on kasvanut. Toki maahanmuuttajastatus ei suoraan merkitse tukea tarvitsevaa opiskeljaa. Maahanmuuttajien joukossa kuitenkin on paljon tuettavia nuoria ja maahanmuuttajien määrät ovat Suomessa suurempia kuin esimerkiksi 10 vuotta sitten.

Vuonna 2015 nuorille suunnatun ammatillisen peruskoulutuksen tilaston mukaan heistä oli 18 % erityisopiskelijoita, miehiä hieman enemmän kuin naisia. Tämä tarkoittaa 24 300 tukea tarvitsevaa ammatillisen koulutuksen opiskelijaa.

Luku herättää monenlaisia ajatuksia. Ensinnäkin jos peruskoulussa tuen tarvitsijoita on lähes nelinkertainen määrä ammatilliseen koulutukseen verrattuna, missä ovat ne “loput” n. 66 000 tukea tarvitsevaa nuorta? Osa heistä varmastikin on lukiossa, mutta vain osa. Osa yhdeksäsluokkalaisista ei hae yhteishaussa mihinkään (2-3 %), muutama prosentti jatkaa perusopetuksen lisäopetuksessa eikä sikäli ole toisella asteella. Toisen asteen opintoja ei aloita noin 7 prosenttia ikäluokasta, eli vuosittain noin 4 600 nuorta. Tämä selittää osan.

Entä ne nuoret, jotka puuttuvat näistäkin selitysmalleista? Väitän, että suurin osa heistä on toisella asteella ilman tukitoimia. Osalla ehkä ei ole tuen tarvettakaan, jolloin heitä ei edes kuulu tilastoida. Hyvin monella nuorella tuen tarve kuitenkin jatkuu peruskoulusta toiselle asteelle. Heidän tuen tarvettaan ei ehkä tunnisteta tai he eivät saa erityisopetuksen palveluja. Toisen asteen erityisopetusjärjestelmä lainsäädäntöineen ja resursseineen on aivan toisenlainen kuin perusasteella. Se on paljon heikompi. Myös nuorten huoltajien on hyvä tiedostaa tämä asia ja seurata nuorensa koulunkäyntiä.

Oma kokemukseni toiselta asteelta oli, että oli hyvin paljon ryhmänohjaajasta riippuvaista, tehtiinkö ryhmän tukea tarvitseville nuorille HOJKSeja vai ei. Mikäli ei tehty, ne nuoret eivät ole näissä luvuissa. Esimerkiksi yksi oman ryhmäni rinnakkaista ryhmää luotsaava ryhmänohjaaja ei tehnyt ainuttakaan HOJKSia tuentarpeesta huolimatta. Kysyin tästä oppilaitoksen ainoalta ammatilliselta erityisopettajalta, joka tiesi asian, mutta ei tiennyt miksi HOJKSeja ei tehty. Niitä vain ei tehty. Onko se oikein? Minusta ei. Minusta on nuorten heitteillejättöä, mikäli pulmat näkyvät koulutuksessa, mutta aikuiset ammattilaiset eivät tue nuorta. HOJKS avaa nuorelle toisella asteen erityisopetuksen palvelut.

Tukea tarvitsevat opiskelijat ammatillisissa oppilaitoksissa vs. erityisammattioppilaitoksissa

Nuorille suunnatun ammatillisen koulutuksen erityisopiskelijoista suurin osa (86 %) opiskeli ammatillisissa oppilaitoksissa. Ammatillisissa erityisoppilaitoksissa opiskeli vain 13 prosenttia ja muissa ammatillista koulutusta antavissa oppilaitoksissa noin prosentti erityisopiskelijoista. Tämä tarkoittaa sitä, että aivan tavallisissa ammattioppilaitoksissa, missä on suurin osa tukea tarvitsevista nuorista, tulee olla erittäin hyvin toimiva erityisopetuksen järjestelmä. Tukitoimet tulee olla monimuotoisia, koko koulutuksen kestäviä ja niitä tulee arvioida säännöllisesti esim. HOJKS-keskusteluissa.

Samaan aikaan tiedämme, että ammatilliseen koulutukseen kohdistuu valtavat säästöpaineet. Lähitunneista leikataan, opettajista leikataan. Vastuu sysätään yhä enemmän työssäoppimispaikoille (joissa ei ole ehkä erityisopetuksen menetelmiä osaavia ohjaajia) ja myös opiskelijalle itselleen. Opiskelijoiden tulee tehdä omatoimisesti ja itsenäisesti monia tehtäviä ja projekteja. Useat tukea tarvitsevat opiskelijat eivät siihen pysty.

Miten tähän tulee reagoida?

Nyt pitäisi tehdä täyskäännös ammatillisen koulutuksen säästötoimissa ja resursoida huomattavasti enemmän aivan tavallisiin ammattioppilaitoksen erityisopetuksen palveluihin. Tukea tarvitsevat nuoret tulee tunnistaa heti ammattikoulutuksen alkaessa ja heille tulee olla riittävästi resurssia tarjota tukitoimia.

Monet ammatilliset erityisopettajat ovat ottaneet minuun yhteyttä ja kertoneet, että resurssia on aivan liian vähän. He näkevät valtavan tuen tarpeen ja haluaisivat auttaa näitä nuoria, mutta tunnit eivät siihen riitä. Totesin tämän saman työskennellessäni ammatillisessa oppilaitoksessa. Nuori, joka tarvitsee tukitoimia lähes jokaikinen oppitunti, saa sitä erityisopettajalta ehkä tunnin tai kaksi viikossa. Kaikki ymmärtävät, että tämä on vain rästitehtävien setvimistä ja ns. tulipalojen sammuttamista.

Varhaista ja ennaltaehkäisevää esimerkiksi koulupudokkuuden estävää tukea ei ole tarjolla riittävästi. Tulokset näkyvät. Meillä on paljon koulunsa keskeyttäviä nuoria ensimmäisenä lukuvuotena. Itse olin ammatillisessa oppilaitoksessa, jossa toimialan johto ehdotti ettei näitä ensimmäisenä syksynä keskeyttäviä nuoria edes kirjattaisi oppilaitoksessa aloittaneiksi, koska luvut ovat niin ikäviä. Tällä halutaan myös kaunistella tilastoja. Uskomatonta.

Jos sinulla olisi jatkuvaa tuen tarvetta kaikissa oppiaineissa (esimerkiksi oman toiminnanohjauksen pulmia) ja saisit tukea tunnin silloin, toisen tällöin, miltä se tuntuisi? Kauanko jaksaisit yksin tarpoa vaikealta tuntuvia opintoja? Moni nuori ei jaksa ja keskeytys houkuttelee.

Tukea tarvitsevat nuoret opiskelevat isoissa ryhmissä

Tuoreen tilaston mukaan nuorille suunnatun ammatillisen koulutuksen erityisopiskelijoista 83 prosenttia opiskeli samassa ryhmässä (integroituina) muiden opiskelijoiden kanssa. Tämä on todella paljon. Mitä luku tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että JOKAISEN toisella asteella opettavan ja ohjaavan opettajan tulee osata erityispedagogiikkaa. Heidän tulee käyttää monenlaisia opetustapoja ja tulee tunnistaa esimerkiksi erilaiset oppimisvaikeudet ja tukea nuoria oppimaan eri tavoilla. Jos ja kun pienryhmiä ei ole, isoissa ryhmissä on saatava aivan yhtäläistä tukea kuin nuoret saavat peruskoulun pienryhmissä.

Oppilaitoksen johdon tulee olla tietoisia erilaisista opiskelijoiden tukimuodoista ja henkilöstönsä erityispedagogiikan osaamisesta. Koska esimerkiksi yksi ammatillinen erityisopettaja vastaa 500 opiskelijasta, ammatilliset erityisopettajat eivät voi olla joka tunti jokaisessa ryhmässä antamassa tukeaan. Se on KAIKKIEN opettajien tehtävä. 83 prosenttia on todella paljon integroituneita tukea tarvitsevia opiskelijoita.

Lopuksi

Jokaisella nuorella on oikeus saada tarvitsemansa tukitoimet, myös ammatillisessa koulutuksessa. Oppilaitoksen johdolla on siten tärkeä tehtävä resursoida riittävästi erityisopetuksen palveluja ja huolehtia henkilöstönsä ammattitaidon kehittämisestä. Kehotan myös jokaisen tukea tarvitsevan nuoren huoltajia olemaan valveutuneita ja selvittämään saavatko heidän nuorensa tarvittavat tukitoimia ja mikäli eivät saa, käynnistämään keskustelut asiasta erityisopettajan ja mahdollisesti myös koulutuspäällikön ja toimialan rehtorin kanssa.

Huoltaja, mikäli nuoresi on juuri päättänyt perusopetuksen ja siirtyy nyt ammatilliseen koulutukseen,  varmista, että tukitoimet jatkuvat heti ensimmäisestä koulupäivästä alkaen.

Olen myös koonnut ammatilliseen koulutukseen pedagogisten tukitoimien paketin.

Kirjoittajalta:

Erja Sandberg
kasvatustieteen tohtori, erityispedagogi

Täältä pääset lukemaan muita blogikirjoituksiani

Suurin haaste ammatillisessa koulutuksessa? (Erja Sandberg)

Kysyin ammatillisen koulutuksen tämänhetkistä suurinta haastetta tai kehttämisen kohdetta erilaisissa verkostoissani. Kysymykseeni vastasivat niin ammatillisen koulutuksen eri tehtävissä toimivaa henkilöstöä, nykyisiä ja entisiä opiskelijoita kuin opiskelijoiden huoltajiakin. Tässä kirjoituksessa läpikäyn vastauksia kysymykseeni.

Leikkausten merkitys opettajiin, opiskelijoihin ja tuntiresurssointiin

Usea henkilö oli huolissaan ammatillisen koulutuksen rahoituksesta ja sen vaikutuksesta nuorille tarjottavaan opetukseen. Ymmärrämmekö vastuumme nuorten kouluttautumisesta? Ammatilliseen koulutukseen kohdistuu valtavat leikkaukset. Tänä vuonna ammatillisesta koulutuksesta leikataan 190 miljoonaa euroa ja opetus vähenee 10-15 prosenttia. Monilla aloilla se merkitsee sitä, että opetustuntimäärä tippuu alle kahteenkymmeneen viikossa. Osa opetuksesta on ollut itsenäistä työskentelyä tähänkin saakka, jatkossa vielä enemmän. Opiskelijat tulevat monilla aloilla olemaan työssä tuplamäärän viikkotunteja (37-40h). Jo nyt ammatillisen toisen asteen opiskelijoilla on täysin opetuksesta vapaita päiviä. Onko oikea signaali oppilaitokselta tarjota ammattiin opetusta vain puolet tulevasta työajasta?

Toisekseen leikkaukset kohdistuvat tuntiresurssoinnin lisäksi opettajiin. OAJ:n mukaan jo 648 ammatillisen toisen asteen opettajaa on irtisanottu. Sen lisäksi opettajia on osa-aikaistettu ja siirretty eläkkeelle. Määräaikaisten opettajien työsuhteita on myös päätetty. Mikäli opettajia ei ole riittävästi, ei opetusresurssiakaan voi olla riittävästi. Onko tässä mitään järkeä?

Onko opetusta riittävästi oppimiseen nähden – myös tukea tarvitsevilla opiskelijoilla?

Vastauksissa oltiin huolissaan myös liian vähäisistä lähiopetustunneista suhteessa ammattitaitovaatimuksiin ja esimerkiksi ammattiosaamisen näytön kriteereihin. Kuinka opiskelijat saavuttavat nämä kriteerit, jos opetusta ei ole riittävästi? Vai saavutetaanko niitä, päästääkö osa näyttöjä ohjaavista/vastaanottavista opettajista “armosta” läpi vaikkei opiskelija täytä kriteerejä. Nyt jo kuuluu opettajakunnasta tämänkaltaista viestiä.

Osa ammattiopinnoista ja edelleen myös näytön kriteereistä on teoriatiedon hallintaa. Useat vastaajat ovat huolissaan saavatko opiskelijat riittävästi ohjausta ja teoriaopintoja ennen kuin opiskelijat lähetetään kentälle harjoitteluun ja näyttöön. Kuka varmistaa tämän opetuksen ja saumattoman ohjauksen riittävyyden?

Opiskelijat oppivat eri tahtiin ja erilaisilla opetusmäärillä. Tämä aiheuttaa epätasa-arvoa opiskelijoiden välillä. Toinen opiskelija oppii kerrasta tai pystyy itse opettelemaan asiat esimerkiksi materiaaleista. Toinen tarvitsee viisi kertaa asian opettamisen ja senkin jälkeen hyvin vahvan ohjauksen käytäntöön. Koulutustakuun myötä peruskoulusta tulee paljon erityisen tuen piirissä olevia nuoria ammatilliseen koulutukseen. Käytännössä kaikki halukkaat pääsevät toisen asteen koulutukseen aiemmasta osaamistasosta tai tuen tarpeesta huolimatta. Siten on erityisen tärkeätä, että erilaisia tukitoimia ja erityispedagogista osaamista tulee olla riittävästi tarjolla tavallisissa ammattioppilaitoksissa, kaikissa ammatillisissa koulutuksissa.

Meillä on myös opiskelijoita, joiden suomen kielen taso ei mahdollista itsenäisesti materiaalista asioiden opettelua. Meillä on myös taitavia opiskelijoita, jotka tarvitsisivat ammatillisessa koulutuksessa lisähaasteita ja ns. ylöspäin eriyttämistä, vaativampia projekteja ym. Onko myös heidän huomioitu koulutuksessa? Taitotason kirjo jo yhden opetusryhmän sisällä on suuri ja ne kaikki tulee huomioida niin perusopetuksessa kuin ammatillisessa koulutuksessakin.

Kielitaidon varmistaminen ammattiin opiskeluun

Vastauksissa oltiin myös huolissaan maahanmuuttajataustaisten (myös toisen polveen maahanmuuttajien) suomen kielen tasosta. Tästä olen saanut jo aiemmin runsaasti yhteydenottoja opettajilta. Meillä on ilmeisesti tiettyjä tahoja (esimerkiksi eräs aikuislukio pääkaupunkiseudulla, jossa maahanmuuttajien kielitaitoa määritellään), jotka kirjoittavat joillekin opiskelijoille todistuksia suomen kielen osaamisesta. Puskaradio tuntuu kertovan mistä kannattaa hakea kyseinen todistus – jopa osaamatta kieltä. Kyseisellä todistuksella vältetään nuorten koulutuksissa kielitestaukset.

Opiskelijan kielitaso on välillä kuitenkin hyvin erilainen kuin todistuksessa lukee. Olen keskutellut aiheesta pitkään maahanmuuttajien kielitestauksia tehneen ammattilaisen kanssa. Hän kertoi jo heidän ammattikuntansa sisällä olevan erimielisyyksiä kenelle ja millä perusteella kielitaitotodistus kirjoitetaan. Joku jopa kirjoittaa sen ”sopivalla” euromäärällä. Olettaisi kielitaitokriteerien olevan yhdenmukaiset ja ammattikunnan noudattavan niitä. Omassa opetuksessanikin oli aikuislukion kielitodistuksella tullut maahanmuuttajaopiskelija, joka ei sen enempää ymmärtänyt kuin osannut tuottaakaan suomen kieltä. Sama palaute tuli sekä työssäoppimispaikasta että opettajilta. Mitään ei kuitenkaan voitu tehdä, koska opiskelijalla oli todistus, että osaa suomen kielen. On todellinen karhunpalvelus opiskelijalle kirjoittaa katteettomia suomen kielen osaamistodistuksia!

Mielestäni myös nuorten koulutuksiin tulisi saada vastaavat kielitestit kuin aikuiskoulutuksissa edellytetään maahanmuuttajataustaisille suomalaisille. Opiskelijan suomen kielen taso on oltava sellainen, että se mahdollistaa ammattiin opiskelun, arkikielen lisäksi esimerkiksi ammattialan sanasto tulee ymmärtää. A-taso ei millään riitä. Opettajien lisäksi työpaikkaajaohjaajien työ on todella vaikeata, mikäli opiskelija ei ymmärrä työpaikalla puhuttua ja kirjoitettua kieltä ja osaa tuottaa sitä myös itse.

Laatua halvalla?

Vastauksissa todettiin myös haasteena olevan laadukkaan koulutuksen tuottaminen mahdollisimman halvalla. Kuinka tämä käytännössä toteutetaan? Itsenäisenä opiskeluna? Työpaikkojen ohjauksella? Useissa vastauksissa oltiin sitä mieltä, että työpaikoille sälytetään liikaa opetusvastuuta jo nyt – saati sitten jatkossa. Onhan otettu huomioon, että meillä on paljon peruskoulussa erityisopetuksen piirissä olleita opiskelijoita, jotka eivät pysty omatoimisesti opiskelemaan. He tarvitsevat opettajan.

Onko työpaikoilta kysytty työpaikkaohjaajien osaamista, halukkuutta ja resursseja ohjata ilmaiseksi opiskelijoita, jotka tarvitsevat esimerkiksi oppimisvaikeuksien takia erityispedagogisia opetus-, ohjaus- ja toimintamalleja? Pelkkä puheella ohjaaminen työhön ei usein riitä. Opiskelijoilla on oikeus laadukkaaseen opetukseen. Erityispedagogiset opetusmenetelmät ja tukimuodot ovat tukea tarvitsevan opiskelijan oikeus – myös työssäoppimisessa.

Jatko-opintokelpoisuus

Vastaajat ovat myös huolissaan opiskelijoiden jatko-opiskelukelpoisuudesta korkeakouluopintoihin. Yhteisten aineiden opetuksen tuntimäärät ovat jopa puolittautuneet. Yhteistä ainetta voi olla vain 14 tuntia lukuvuodessa. Jatko-opintokelpoisuuteen kuuluvia asioita ei ehditä käymään läpi ja näin tavoitteita yhteisissä aineissa ei voi saavuttaa. Tähän toki linkittyy peruskoulussa opittu pohjatieto oppiaineesta. Monella se on heikko.

Oman poikani ammatillisen koulutuksen ryhmänohjaaja kertoi ensimmäisessä vanhempainillassa, ettei koulu esimerkiksi pysty tarjoamaan riittävästi ruotsinopetusta, jotta opiskelijat oppisivat tarvittavat asiat. Varsinkin jos peruskoulusta tullaan heikoilla ruotsin pohjatiedoilla, on mahdotonta saada taitotaso, jolla jatko-opintokelpoisuuden tavoitteet ja edelleen korkeakouluopinnot mahdollistuisivat ja esimerkiksi ns. virkamiesruotsin taitotaso saavutettaisiin. Ammatillisen koulutuksen ryhmänohjaajan ohjeistus olikin meille huoltajille laittaa nuori kansalaisopistoon/työväenopistoon iltaopetukseen maksullisille ruotsin kielen kursseille.

Onko tämä todellakin perheiden tehtävä? Myös tämä eriarvoistaa perheitä. Kaikilla ei ole taloudellisia mahdollisuuksia kustantaa nuorelle maksullisia yhteisten aineiden kuten ruotsin kielikurssia ilta-aikaan. Jos toisen asteen tulee tuottaa jatko-opintokelpoisuus, sen tulee myös opettaa yhteisiä aineita siten, että tiedot opitaan jatko-opintoja varten pohjatiedot huomioiden.

Nuorten elämänhallinnan ongelmat ja oppimisen pulmat

Useissa vastauksissa otettiin esille, että meillä on joukko nuoria, jotka eivät pärjää tai pysy tavallisen ammatillisen koulutuksen “vauhdissa”, mutteivat he pääse myöskään erityisammattioppilaitokseen, jotka valitsevat opiskelijansa. Ikäänkuin näiden tahojen väliltä puuttuu yksi oppilaitosmalli tai ainakin tukien resurssimuoto. Tästä olen saanut myös yläkoulujen opoilta reilusti palautetta. Monesti näillä opiskelijoilla on mittavia elämänhallinnan ongelmia ja toiminnanohjauksen pulmia mahdollisten oppimisvaikeuksien lisäksi. Kotoakäsin he eivät ehkä saa tukea tai haluavat jo pärjätä itse, mutteivat silti pärjää. Millä turvaamme heidän toisen asteen opintonsa?

Toki kaikissa ammattioppilaitoksissa pitäisi olla mittava repertuaari yksilöllisiä tukitoimia ja erilaisia opintopolkujen mahdollistamista, mutta ilmeisesti käytännössä se ei kaikissa oppilaitoksissa toimi kuten pitäisi. Ns. Valma-opinnoissa saa olla vain vuoden ajan ja opiskelija, jolla on suuria toiminnanohjauksen pulmia ei pysty omatoimisesti opiskelemaan ammattiin valma-vuoden jälkeenkään. Itselläni on myös tästä kokemusta. Erityistä tukea tarvitseva nuori koki tukitoimet liian vähäisiksi tavallisessa ammattioppilaitoksessa, mutta samaan aikaan erityisammattilaitos ei hyväksynyt häntä opiskelijakseen. Tämän seurauksena tukea tarvitseva nuori keskeytti koulun. Tässäkään tapauksessa tavallisella ammattioppilaitoksella eikä erityisammattioppilaitoksella ollut mitään vastuuta opiskelijasta. Toimialan koulutuspäällikkö voivotteli, mutta se ei tilanteessa auttanut mitään. 16-vuotias tukea tarvitseva nuori jätettiin putoamaan koulutusjärjestelmästämme.

Ammatillisilla opettajilla ja resursseista päättävällä johdolla on erityispedagogista tietotaitoa liian vähän. Myös ammattioppilaitosten erityisopettajaresurssit ovat alakanttiin tämänhetkisiin tukea tarvitsevien opiskelijoiden määrään nähden (n. 30%). Moni nuori on käynyt peruskoulunsa erityisopettajan johdolla pienemmässä ryhmässä mittavin tukitoimin. Ammatillisessa koulutuksessa ei ole mahdollisuuksia samaan. Nuoret keskeyttävät koulutuksensa tukitoimien puuttuessa. He eivät itse osaa vaatia tukitoimia, se on opettajien ja oppilaitosten johdon resurssoitava.

Meidän tulisi puuttua näiden opiskelijoiden tilanteeseen jo ennen poissaoloja koulusta tai mahdollista koulupudokkuutta. Nuorisotyötä ja erityisnuoristyötä tuleekin vahvistaa jokaiseen ammatilliseen oppilaitokseen, jotta ns. riskiryhmässä olevat opiskelijat saadaan tuen piiriin heti koulutuksen alkaessa.

Vammaisten opiskelijoiden oikeus opiskella ammattiin ja työskennellä ammatissa

Vastaajien joukossa oltiin myös huolissaan vaikeimmin vammaisten opiskelijoiden koulutuksesta erityisammattioppilaitoksissa. Aloituspaikkoja koettiin olevan aivan liian vähän ja nämä oppilaitokset saavat itse valita opiskelijansa. Näin ollen osa peruskoulun päättäneistä nuorista ohjataan suoraan toimintakeskuksiin ilman toisen asteen koulutusmahdollisuutta. Vammaisten opiskelijoiden ammatillinen koulutus ei valmista useinkaan työelämään, vaikka osa-aikaiseen työhön olisi kykyä. Myöskään näiden opiskelijoiden jatko-opintokelpoisuus ei toteudu. Monet esimerkiksi vaikean autisminkirjon opiskelijoista päätyvät edelleen toimintakeskuksiin töihin ammattialan työn sijaan.

Vahvuusajattelu osana ammatillista koulutusta

Tukea tarvitsevien opiskelijoiden vahvuudet toivottiin nähtävät huomattavasti paremmin kuin tällä hetkellä. Osa koki negatiivisen “leiman” olevan opiskelijalla, joka tarvitsee erilaisia opetusjärjestelyjä ja paljon tukiresurssia. Vahvuusperustaista opetusta tai omien vahvuuksien tunnistamista ja sitä kautta nuoren itsetunnon vahvistamista ei yleisesti ammatillisessa koulutuksessa hyödynnetä tai edes tunneta. Vahvuuspedagogiikka loistaa monesti poissaolollaan.

Lopuksi

Alkuperäinen ajatukseni oli saada vastauksista suurin haaste ammatillisessa koulutuksessa. Kuten huomaamme huomioitavia asioita – haasteita – on monia. Opettajat ovat hyvin huolissaan omasta työstään ja laajemminkin suomalaisesta ammattiosaamisesta myös tulevaisuudessa.

Toivottavasti ammatillisen koulutuksen reformin asetusluonnoksen ollessa lausuntokierroksella edelläolevat asiat on huomioitu ja oikeasti pohditaan konkreettisella tasolla mihin ammatillista koulutusta ja suomalaista ammattiosaamista ollaan viemässä.

Olen tarvittaessa valmis antamaan oman erityispedagogisen osaamiseni näihin neuvotteluihin.

Kirjoittajalta:

Erja Sandberg
kasvatustieteen tohtori, erityispedagogi

Täältä pääset lukemaan muita blogikirjoituksiani