Tietokirjani ADHD:n tukimuodoista kasvatuksessa, koulutuksessa ja työelämässä (Erja Sandberg)

Olen kirjoittanut tietokirjan nimeltä ADHD ja oppimisen tuki – Huomioi yksilölliset tarpeet ja vahvuudet.  PS-kustannus julkaisee kirjan valtakunnallisten opetus- ja kasvatusalan Educa-messujen yhteydessä 26.1.2018 Helsingin messukeskuksessa. Olen myös itse paikalla koko messujen ajan.

Kirjassa tarkastelen aktiivisuuden, tarkkaavuuden sekä toiminnanohjaukseen pulmiin liittyviä, kasvatuksessa, opetuksessa ja ohjauksessa huomioitavia asioita pedagogisessa kontekstissa. Pohjaan tarvittavia toimenpiteitä mm. opetuksenjärjestäjää ja opettajaa ohjaavaan lainsäädäntöön sekä opsiin. Kirjassa on mukana väitöstutkimuksestani sitaatteja sekä myös joitakin omakohtaisia kokemuksia ja näkökulmia aiheesta oman ADHD-vahvuudella varustetun nuoreni myötä.

Kirjani pohjaa myös vahvasti positiiviseen psykologiaan ja siitä sovellettuun positiiviseen pedagogiikkaan. Kantava teema läpi kirjan on oppilaan ja opiskelijan vahvuusperustainen tukeminen, vahvuuksien merkitys kehittyvän lapsen ja nuoren itsetuntoon ja minäkuvaan. Opettajan tai ohjaajan toimet vaikuttavat toki myös oppilaan tai opiskelijan koko loppuelämään.

Kirja pohjaa kaikkeen kokemukseeni, koulutukseeni, tutkimukseeni ja työskentelyyni ADHD-ominaisuuksilla varustettujen henkilöiden kanssa lapsista aikuisiin usealla sektorilla. Näkökulma on siten hyvin moninainen ja ulottuu myös koulun toimijoiden ulkopuolelle esimerkiksi kuntoutukseen ja vanhemmuuteen, perhe-elämään.

Kirja soveltuu kaikille koulutusasteille ja niiden välille 🙂

Kirja koostuu tukitoimien tärkeyden jatkumona kronologisesti lapsuudesta nuoruuteen ja edelleen aikuisuuteen saakka. Kirjassa käsitellään siten erikseen varhaiskasvatusta, perusopetusta, toisen asteen koulusta sisältäen lukiokouluksen ja ammatillisen koulutuksen, korkeakoulutusta ja näissä kaikissa helposti mahdollistettavia tukimuotoja ADHD-ominaisuuksilla varustetuille henkilöille. Kirja ulottuu koulutuksen lisäksi henkilön työelämään saakka ja läpikäyn myös huomioitavia asioita tukea tarvitsevan aikuisen näkökulmasta työtehtävissä.

Kasvun ja koulutuksen vaiheiden lisäksi olen kirjoittanut tärkeistä koulutuksen nivelvaiheista, siirtymistä ja sen merkityksestä opettajan työhön ja oppilaan tai opiskelijan tukitoimiin. Etenkin nivelvaihe perusasteelta toiselle asteelle on väitöstutkimuksenikin mukaan merkittävä taitekohta siihen, hakeutuuko nuori perusopetuksen jälkeisiin toisen asteen opintoihin, ja pystyykö hän käymään opinnot loppuun saakka saaden esimerkiksi ammatin ja työllistyen, vai putoaako nuori opinnoista kesken matkan.

Kirjassa on esitelty myös konkrettinen malli käytettäväksi koulu- ja/tai kuntakohtaisesti perusopetuksen ja toisen asteen nivelvaiheen asianmukaisen siirtymän ja tukitoimien varmistamiseksi.

Kenelle kirja on tarkoitettu?

Kirja soveltuu opetus- ja kasvatusalan nykyisille toimijoille ja alaa opiskeleville henkilöille, niin eri alan opettajille (esimerkiksi lastentarhanopettajat, luokanopettajat, aineenopettajat, erityisopettajat) kuin opetus- ja kasvatusalan ohjaajillekin. Kirjasta on hyötyä myös erilaisille  nuorten valmentajille ja harrastusten ohjaajille. Kirjassa on paljon tietoa ja konkreettisia esimerkkejä myös ADHD-oireisten henkilöiden huoltajille ja muille läheisille. Lisäksi esimerkiksi lastensuojelun, sosiaalitoimen ja nuorten työllistymisen parissa työtä tekevät ammattilaiset saavat kirjasta varmasti paljon lisätietoa työhönsä.

Mistä voit tilata kirjan?

Voit tilata kirjan ennakkotilaajan alennuksella nyt PS-kustannuksen verkkosivuilta osoitteesta https://www.ps-kustannus.fi/6892.html.

Koulutusta kirjan oheen

Kirjan myötä tulen kouluttamaan ja luennoimaan ensi kevään monista erityispedagogiikkaan sekä lasten, nuorten ja aikuisten tukemiseen liittyvistä aihealueista erilaisissa koulutustilaisuuksissa, niin varhaiskasvatuksen, perusopetuksen, toisen asteen koulutuksen, aikuiskoulutuksen kuin korkeakoulutuksenkin toimijoille sekä lisäksi muille sektoreille.

Puheenvuoroni näkökulma voidaan räätälöidä kohdejoukon mukaan, tietyille opettajille ohjaajille tai valmentajille, kaikille koulutusasteiden toimijoille ja myös huoltajille. Mikäli haluat järjestää omassa oppilaitoksessasi tai kunnan toimijoiden kesken koulutuksen, veso-päivän tms., ota yhteyttä erja.sandberg@helsinki.fi.

Räätälöidään teille sopiva koulutuskokonaisuus esimerkiksi vahvuusperustaisista oppimisen tuen muodoista, ADHD:sta, oppimisvaikeuksien tunnistamisesta, nivelvaiheiden toteuttamisesta, positiivisesta pedagogiikasta tai työhyvinvoinnista.


Kirjoittajalta:

Erja Sandberg
kasvatustieteen tohtori, erityispedagogi

Täältä pääset lukemaan muita blogikirjoituksiani

 

Keskeyttäneen opiskelijan kokemus ammatillisista opinnoista (Erja Sandberg)

Ammatillinen koulutus on muutoksen pyörteissä. Ensi vuoden alusta otetaan käyttöön uusi reformi, jonka myötä huomiodaan yhä enemmän yhteistyötä työelämän kanssa. Myös opiskelijan henkilökohtaiset joustavat opintopolut ovat keskiössä. Samaan aikaan ammatillisesta koulutuksesta on päätetty säästää lähes 200 miljoonaa euroa, joka on heijastunut ja heijastelee vastaisuudessakin yhä vähempinä lähiopetuksena toteutettuina oppitunteina. Opiskelijoita opetetaan siis yhä vähemmän, vaikka tutkinnon ja työelämän vaatimukset ovat samat kuin ennenkin.

Samaan aikaan Eduskunnan Sivistysvaliokunta on kuitenkin korostanut jokaisen opiskelijan oikeutta saada riittävästi opetusta, opinto-ohjausta ja ohjausta, jotta hän voi saavuttaa tutkinnon perusteiden mukaiset ammattitaitovaatimukset ja osaamistavoitteet. Miten tämä yhtälö saadaan toimimaan?

Tukea tarvitsevia opiskelijoita yhä enemmän

Lisäksi samaan aikaan Tilastokeskuksen tuoreimmassa tilastossa kerrotaan tukea tarvitsevien opiskelijoiden kasvun määrästä ammatillisissa oppilaitoksissa. Erityisopetusta saaneiden opiskelijoiden määrä on tuplaantunut reilussa kymmenessä vuodessa. Uusimmat tiedot puuttuvat kesäkuun julkistetusta tiedosta, koska tilastot tulevat aina hieman jäljessä.

Esimerkiksi vuonna 2015 nuorisopuolen ammatillisen koulutuksen (oppilaitosmuotoisen opetussuunnitelmaperus-
teisen ammatillisen peruskoulutuksen) opiskelijoita oli 124 220, joista 18 prosenttia oli erityisopiskelijoita. Lisäksi on toki opiskelijoita, joilla ei ole ns. erityisopiskelijastatusta, mutta he tarvitsevat tai tarvitsisivat huomattavia tukitoimia opiskeluunsa, jotta voisivat valmistua ja osata ammattinsa. Tilastokeskuksen (2017) mukaan nuorille suunnatun ammatillisen koulutuksen erityisopiskelijoista 83 prosenttia opiskeli samassa ryhmässä (integroituina) muiden opiskelijoiden kanssa. Tämä vaatii siten tukitoimien mahdollistamista sekä käyttöä jokaisen opettajan tunneilla.

Ammatilliset opinnot keskeyttäneen opiskelijan kokemus

Tällä kertaa päästän ääneen ammatillisen tutkinnon opiskelijan. Tai nyt jo entisen opiskelijan. Henkilö haluaisi ammatin, mutta ei pysty opiskelemaan sitä näillä resursseilla ja vähäisellä tuella. Hänellä on taustallaan loppuun saakka käytynä vain peruskoulu. Hän on keskeyttänyt nyt KOLMANNEN kerran saman alan ammatillisen koulutuksensa samassa ammatillisessa oppilaitoksessa. Motivaatio saada ammatti on siten ollut suuri, mutta nyt opiskelija ei enää jaksa. Hän on nyt yhteiskunnan elätettävänä, kouluttamattomana ja työttömänä perheellisenä ihmisenä.

Opiskelijalla on merkittävää tukitoimien tarvetta. Hänellä on jo aiemmin todettu lukivaikeus (ei suomen kielen pulmia, koska hän on kantasuomalainen) sekä keskittymisen pulmia. Opiskelija tarvitsee lähiopetuksena toteutettua opetusta, monenlaisia opiskelutapoja ja enemmän aikaa sisäistää asioita. Seuraavassa hän kertoo itse kokemuksensa ammatillisesta koulutuksesta vuodelta 2017.

Olen törmännyt paljon siihen, että yritetään vaan mahdollisimman paljon kouluttaa opiskelijoita nopealla tahdilla. Tuolla ainakin opettajat hukkui työmäärään ja järkyttävä määrä asioita piti opettaa muutamassa viikossa.

Suurimmat haasteet oli juuri siinä että tunteja oli liian vähän. Kirjalliset tekstit on lukihäiriön vuoksi vaikeat. Ihmettelin myös kun teoriatietoa jäi esimerkiksi vammaisuuden osalta vajaaksi ja olisi pitäny lähteä harjoitteluun niin harjoittelun aikana selvisi, että meiltä oli yksi kokonaisuus jäänyt käymättä.. että lukujärjestys oli ollut pielessä. Mä olin kehitysvammaisten yksikössä ja tosiaan tunneilla ei avattu mitenkään mitä vammaisuus on ja mitä kuntoutussuunitelmassa vaaditaan, mikä oli yksi osio harjoittelussa. Mun mielestä tuollaisia virheitä ei pitäisi tapahtua eikä siinä vaiheessa päästää opiskelijoita vähillä tiedoilla harjoitteluun.

Harjoittelujaksoja suunniteltaessa koululla ei otettu huomioon, että olisi etsitty semmoisia paikkoja missä olisi ollut osaava ohjaaja, tiiviimmät tapaamiset opettajan kanssa ja pitemmät harjoittelujaksot, jotta ehtisi asioita sisäistää. Harjoittelupaikkoja ei etukäteen välttämättä tarkisteta, että onko siellä osaamista kouluttaa sitä opiskelijaa tai onko se sopiva paikka sen opintokokonaisuuden suorittamiselle. Moni kaveri on sanonut, että niillä ollu haastava harkkapaikka ja jälkeenpäin opettaja on todennut että olisi sopinut suuntautumisaikana ennemmin kuin alkuvaiheessa. Vasta siinä vaiheessa kun oli keskeytyksiä useampi ja harjoittelut epäonnistuneet niin sitten lopussa vasta olisi ollut semmonen ope, että olisi käynyt viikottain vaikka työpaikalla. Sitä olisi tarvittu heti alustapitäen.

Erityisopetusta ei oikeastaan ollut, mutta koululla oli semmonen apuopetusluokka minne olisi voinut varata ajan niin se opettaja olisi voinut auttaa siellä, mutta se oli aina täynnä kun nuoret erityisesti käytti sitä. Erityisopettaja olisi hyvä, että se voisi auttaa niiden oppimisvaikeuksien kanssa.

Työpaikoilla on sanottu, että he huomaavat, että opiskelijoiden taso on tippunut.. että niin paljon enemmän jää vastuuta just sinne harjoitteluun että siellä opittaisiin.

Näen suurimpana haasteena opiskeluajan lyhentämisen ja tahdin kiristämisen koko ajan. Huomioidaanko meidät, kymmenien tuhansien tukea tarvitsevien ammatillisten opiskelijoiden oppiminen näissä minimaalisissa lähiopetustunneissa jotenkin?

Säästetään toisaalta ja korjataan toisaalta?

Surullista. Kirjoituksen moneen kohtaan voisin sanoa paljonkin. Herättelen nyt kuitenkin ajattelemaan tämänkin opiskelijan kokonaisuutta, tulevaa elämää. Hän haluaisi ammatin ja sen jälkeen työpaikan, jotta voisi elättää itsensä ja perheensä. Tulla veronmaksajaksi. Nyt siihen ei ole mahdollisuuksia.

Jaksaisitko itse pyrkiä kohti toivomaasi ammattia vielä kolmen ammatillisen koulutuksen keskeytyksen jälkeen? Jokainen keskeytys on epäonnistumisen kokemus opiskelijalle. Usein itsetunto on heikentynyt muutoinkin esimerkiksi neuropsykiatrista problematiikkaa omaavilla henkilöillä. Päälle vielä kokemus, ettei voi opiskella eikä valmistu ammattiin. Se voi olla kuin piste iin päälle. Tiedämme tutkimusten perusteella, että syrjäytymisvaarassa olevilla henkilöillä on paljon neuropsykiatrista oireilua. Omassanikin tutkimuksessa nämä kaksi asiaa olivat yhteydessä tai oikeastaan jo ikävästi toteutuneet joka kolmannella informantillani. Tätäkö sitten lähdetään massiivisilla yhteiskunnallisilla syrjäytymisenpoistomekanismeilla torjumaan jälkikäteen? Pitäisikö panostaa mieluummin massiiviseen ennaltaehkäisyyn, jottei henkilö ajaudu tähän pisteeseen?

Yhtäältä leikataan resursseja, niin oppitunteja kuin tukitoimiakin. Opiskelija putoaa ja keskeyttää ammatilliset opintonsa. Tämän jälkeen yhteiskunnassa ollaan huolissaan suuresta syrjäytymisvaarassa olevien kouluttamattomien nuorten aikuisten määrästä. Siis leikataan ennaltaehkäisevistä toimenpiteistä kuten koulutuksesta ja toisaalta satsataan kymmeniä miljoonia syrjäytymisen vähentämiseen. Tämähän on kuin suoraan hölmölästä. Lyhennetään peittoa toisesta päästä ja jatketaan toisesta.

Näillä koulutusleikkauksilla ja tukitoimien liian vähillä resursseilla voidaan olla varmoja, että tulevinakin vuosina suuri määrä tukea tarvitsevia opiskelijoita keskeyttää ammatilliset opintonsa ja ovat jälleen syrjäytymisvaarassa tai ainakin negatiivisessa kehityskulussa kouluttamattomina ja työttöminä. Tämän päälle esimerkiksi neuropsykiatrinen problematiikka, joka ei helpota henkilöiden arkea, mikäli ei saada pitkäkestoista monialaista tukea. Ilmeisesti meillä on siihen varaa kun näin edelleen ajetaan suomalaista koulutusjärjestelmää alas.

Lopuksi

Kuka päättävistä poliitikoista tai puolueen johtajista uskaltaisi sanoa tämän ääneen julkisuudessa? Kuka ottaa vastuun näistä keskeyttämisen syihin johtaneista toimenpiteistä? Tänään 9.9.2017 Vihreiden puheenjohtaja Touko Aalto lausui YLE:n Ykkösaamussa, että valtiovarainvaliokunnassa kaikki kansanedustajat ovat yhtä mieltä siitä, että koulutusleikkaukset ovat järjettömiä. Joku niitä kuitenkin suosii ja niiden puolesta eduskunnassa päättää, koska ne toteutuvat näin massiivisina leikkauksina.

Kuka uskaltaa ehdottaa merkittävästi lähituntien eli kontaktiopetuksen määrän lisäämistä suomalaisessa ammatillisessa koulutuksessa?

Meidän tulee saada konkreettisia toimenpiteitä tukea tarvitsevien opiskelijoiden auttamiseksi ammatilliseen tutkintoon ja edelleen työelämään. Se ei tarkoita kaikkien opiskelijoiden hyväksymistä millä tiedoilla tahansa vaan se vaatii osaamista, laatua. Meidän tulee antaa niin paljon opetusta, että he osaavat niin teorian kuin käytännönkin tiedot ja taidot ammattialastaan. Opiskelijoita opetetaan ja tuetaan, jotta he oppivat ammattiinsa kuuluvat asiat, jolloin voivat työllistyä laadukkaina ammattilaisina suomalaiseen yhteiskuntaan. Näin se ei toimi.

Löydät aiemmat blogitekstini ammatillisesta koulutuksesta esimerkiksi täältä ja täältä.

Olen myös koonnut ammatilliseen koulutukseen pedagogisten tukitoimien paketin.

Kirjoittajalta:

Erja Sandberg
kasvatustieteen tohtori, erityispedagogi

Täältä pääset lukemaan muita blogikirjoituksiani

 

Uusi tilasto ammatillisen koulutuksen tukea tarvitsevista opiskelijoista (Erja Sandberg)

Tilastokeskus on julkaissut tänään 13.6.2017 uudet erityisopetuksen tilastot. Tilastossa on monia mielenkiintoisia asioita, mutta poimin tähän edellisen ja sitä aiemman ammatillista koulutusta koskevien kirjoitusteni jatkoksi toisen asteen ammatilliseen koulutukseen liittyviä asioita.

Peruskoulusta toiselle asteelle

Pohjatiedoksi toiselle asteelle: Perusopetuksessa on noin 90 000 tehostettua tai erityistä tukea saanutta lasta ja nuorta eli joka kuudes peruskoulun oppilas saa edellämainittua tukea. Näiden lisäksi ovat yleisen tuen tukimuodot.

Tiedämme, että peruskoulun jälkeen ammatilliseen koulutukseen jatkaa huomattavasti enemmän tukea tarvitsevia nuoria lukio-opintoihin suuntaaviin verraten. Tuen pitäisi olla saumatonta nivelvaiheet huomioiden ja varsinkin siirryttäessä toiselle asteelle.

Miten sitten nuoria tuetaan tuoreen tilaston mukaan ammatillisessa koulutuksessa?

Erityisopetusta saaneiden ammatillisen koulutuksen opiskelijoiden määrän kasvu on jatkunut ainakin yli kymmenen vuotta (jolloin tilastointi aloitettiin). Tähän on varmasti monia syitä. Esimerkiksi tunnistamme yhä paremmin monimuotoiset tuen tarpeet ja myös maahanmuuttajataustaisten opiskelijoiden lukumäärä on kasvanut. Toki maahanmuuttajastatus ei suoraan merkitse tukea tarvitsevaa opiskeljaa. Maahanmuuttajien joukossa kuitenkin on paljon tuettavia nuoria ja maahanmuuttajien määrät ovat Suomessa suurempia kuin esimerkiksi 10 vuotta sitten.

Vuonna 2015 nuorille suunnatun ammatillisen peruskoulutuksen tilaston mukaan heistä oli 18 % erityisopiskelijoita, miehiä hieman enemmän kuin naisia. Tämä tarkoittaa 24 300 tukea tarvitsevaa ammatillisen koulutuksen opiskelijaa.

Luku herättää monenlaisia ajatuksia. Ensinnäkin jos peruskoulussa tuen tarvitsijoita on lähes nelinkertainen määrä ammatilliseen koulutukseen verrattuna, missä ovat ne “loput” n. 66 000 tukea tarvitsevaa nuorta? Osa heistä varmastikin on lukiossa, mutta vain osa. Osa yhdeksäsluokkalaisista ei hae yhteishaussa mihinkään (2-3 %), muutama prosentti jatkaa perusopetuksen lisäopetuksessa eikä sikäli ole toisella asteella. Toisen asteen opintoja ei aloita noin 7 prosenttia ikäluokasta, eli vuosittain noin 4 600 nuorta. Tämä selittää osan.

Entä ne nuoret, jotka puuttuvat näistäkin selitysmalleista? Väitän, että suurin osa heistä on toisella asteella ilman tukitoimia. Osalla ehkä ei ole tuen tarvettakaan, jolloin heitä ei edes kuulu tilastoida. Hyvin monella nuorella tuen tarve kuitenkin jatkuu peruskoulusta toiselle asteelle. Heidän tuen tarvettaan ei ehkä tunnisteta tai he eivät saa erityisopetuksen palveluja. Toisen asteen erityisopetusjärjestelmä lainsäädäntöineen ja resursseineen on aivan toisenlainen kuin perusasteella. Se on paljon heikompi. Myös nuorten huoltajien on hyvä tiedostaa tämä asia ja seurata nuorensa koulunkäyntiä.

Oma kokemukseni toiselta asteelta oli, että oli hyvin paljon ryhmänohjaajasta riippuvaista, tehtiinkö ryhmän tukea tarvitseville nuorille HOJKSeja vai ei. Mikäli ei tehty, ne nuoret eivät ole näissä luvuissa. Esimerkiksi yksi oman ryhmäni rinnakkaista ryhmää luotsaava ryhmänohjaaja ei tehnyt ainuttakaan HOJKSia tuentarpeesta huolimatta. Kysyin tästä oppilaitoksen ainoalta ammatilliselta erityisopettajalta, joka tiesi asian, mutta ei tiennyt miksi HOJKSeja ei tehty. Niitä vain ei tehty. Onko se oikein? Minusta ei. Minusta on nuorten heitteillejättöä, mikäli pulmat näkyvät koulutuksessa, mutta aikuiset ammattilaiset eivät tue nuorta. HOJKS avaa nuorelle toisella asteen erityisopetuksen palvelut.

Tukea tarvitsevat opiskelijat ammatillisissa oppilaitoksissa vs. erityisammattioppilaitoksissa

Nuorille suunnatun ammatillisen koulutuksen erityisopiskelijoista suurin osa (86 %) opiskeli ammatillisissa oppilaitoksissa. Ammatillisissa erityisoppilaitoksissa opiskeli vain 13 prosenttia ja muissa ammatillista koulutusta antavissa oppilaitoksissa noin prosentti erityisopiskelijoista. Tämä tarkoittaa sitä, että aivan tavallisissa ammattioppilaitoksissa, missä on suurin osa tukea tarvitsevista nuorista, tulee olla erittäin hyvin toimiva erityisopetuksen järjestelmä. Tukitoimet tulee olla monimuotoisia, koko koulutuksen kestäviä ja niitä tulee arvioida säännöllisesti esim. HOJKS-keskusteluissa.

Samaan aikaan tiedämme, että ammatilliseen koulutukseen kohdistuu valtavat säästöpaineet. Lähitunneista leikataan, opettajista leikataan. Vastuu sysätään yhä enemmän työssäoppimispaikoille (joissa ei ole ehkä erityisopetuksen menetelmiä osaavia ohjaajia) ja myös opiskelijalle itselleen. Opiskelijoiden tulee tehdä omatoimisesti ja itsenäisesti monia tehtäviä ja projekteja. Useat tukea tarvitsevat opiskelijat eivät siihen pysty.

Miten tähän tulee reagoida?

Nyt pitäisi tehdä täyskäännös ammatillisen koulutuksen säästötoimissa ja resursoida huomattavasti enemmän aivan tavallisiin ammattioppilaitoksen erityisopetuksen palveluihin. Tukea tarvitsevat nuoret tulee tunnistaa heti ammattikoulutuksen alkaessa ja heille tulee olla riittävästi resurssia tarjota tukitoimia.

Monet ammatilliset erityisopettajat ovat ottaneet minuun yhteyttä ja kertoneet, että resurssia on aivan liian vähän. He näkevät valtavan tuen tarpeen ja haluaisivat auttaa näitä nuoria, mutta tunnit eivät siihen riitä. Totesin tämän saman työskennellessäni ammatillisessa oppilaitoksessa. Nuori, joka tarvitsee tukitoimia lähes jokaikinen oppitunti, saa sitä erityisopettajalta ehkä tunnin tai kaksi viikossa. Kaikki ymmärtävät, että tämä on vain rästitehtävien setvimistä ja ns. tulipalojen sammuttamista.

Varhaista ja ennaltaehkäisevää esimerkiksi koulupudokkuuden estävää tukea ei ole tarjolla riittävästi. Tulokset näkyvät. Meillä on paljon koulunsa keskeyttäviä nuoria ensimmäisenä lukuvuotena. Itse olin ammatillisessa oppilaitoksessa, jossa toimialan johto ehdotti ettei näitä ensimmäisenä syksynä keskeyttäviä nuoria edes kirjattaisi oppilaitoksessa aloittaneiksi, koska luvut ovat niin ikäviä. Tällä halutaan myös kaunistella tilastoja. Uskomatonta.

Jos sinulla olisi jatkuvaa tuen tarvetta kaikissa oppiaineissa (esimerkiksi oman toiminnanohjauksen pulmia) ja saisit tukea tunnin silloin, toisen tällöin, miltä se tuntuisi? Kauanko jaksaisit yksin tarpoa vaikealta tuntuvia opintoja? Moni nuori ei jaksa ja keskeytys houkuttelee.

Tukea tarvitsevat nuoret opiskelevat isoissa ryhmissä

Tuoreen tilaston mukaan nuorille suunnatun ammatillisen koulutuksen erityisopiskelijoista 83 prosenttia opiskeli samassa ryhmässä (integroituina) muiden opiskelijoiden kanssa. Tämä on todella paljon. Mitä luku tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että JOKAISEN toisella asteella opettavan ja ohjaavan opettajan tulee osata erityispedagogiikkaa. Heidän tulee käyttää monenlaisia opetustapoja ja tulee tunnistaa esimerkiksi erilaiset oppimisvaikeudet ja tukea nuoria oppimaan eri tavoilla. Jos ja kun pienryhmiä ei ole, isoissa ryhmissä on saatava aivan yhtäläistä tukea kuin nuoret saavat peruskoulun pienryhmissä.

Oppilaitoksen johdon tulee olla tietoisia erilaisista opiskelijoiden tukimuodoista ja henkilöstönsä erityispedagogiikan osaamisesta. Koska esimerkiksi yksi ammatillinen erityisopettaja vastaa 500 opiskelijasta, ammatilliset erityisopettajat eivät voi olla joka tunti jokaisessa ryhmässä antamassa tukeaan. Se on KAIKKIEN opettajien tehtävä. 83 prosenttia on todella paljon integroituneita tukea tarvitsevia opiskelijoita.

Lopuksi

Jokaisella nuorella on oikeus saada tarvitsemansa tukitoimet, myös ammatillisessa koulutuksessa. Oppilaitoksen johdolla on siten tärkeä tehtävä resursoida riittävästi erityisopetuksen palveluja ja huolehtia henkilöstönsä ammattitaidon kehittämisestä. Kehotan myös jokaisen tukea tarvitsevan nuoren huoltajia olemaan valveutuneita ja selvittämään saavatko heidän nuorensa tarvittavat tukitoimia ja mikäli eivät saa, käynnistämään keskustelut asiasta erityisopettajan ja mahdollisesti myös koulutuspäällikön ja toimialan rehtorin kanssa.

Huoltaja, mikäli nuoresi on juuri päättänyt perusopetuksen ja siirtyy nyt ammatilliseen koulutukseen,  varmista, että tukitoimet jatkuvat heti ensimmäisestä koulupäivästä alkaen.

Olen myös koonnut ammatilliseen koulutukseen pedagogisten tukitoimien paketin.

Kirjoittajalta:

Erja Sandberg
kasvatustieteen tohtori, erityispedagogi

Täältä pääset lukemaan muita blogikirjoituksiani

Suurin haaste ammatillisessa koulutuksessa? (Erja Sandberg)

Kysyin ammatillisen koulutuksen tämänhetkistä suurinta haastetta tai kehttämisen kohdetta erilaisissa verkostoissani. Kysymykseeni vastasivat niin ammatillisen koulutuksen eri tehtävissä toimivaa henkilöstöä, nykyisiä ja entisiä opiskelijoita kuin opiskelijoiden huoltajiakin. Tässä kirjoituksessa läpikäyn vastauksia kysymykseeni.

Leikkausten merkitys opettajiin, opiskelijoihin ja tuntiresurssointiin

Usea henkilö oli huolissaan ammatillisen koulutuksen rahoituksesta ja sen vaikutuksesta nuorille tarjottavaan opetukseen. Ymmärrämmekö vastuumme nuorten kouluttautumisesta? Ammatilliseen koulutukseen kohdistuu valtavat leikkaukset. Tänä vuonna ammatillisesta koulutuksesta leikataan 190 miljoonaa euroa ja opetus vähenee 10-15 prosenttia. Monilla aloilla se merkitsee sitä, että opetustuntimäärä tippuu alle kahteenkymmeneen viikossa. Osa opetuksesta on ollut itsenäistä työskentelyä tähänkin saakka, jatkossa vielä enemmän. Opiskelijat tulevat monilla aloilla olemaan työssä tuplamäärän viikkotunteja (37-40h). Jo nyt ammatillisen toisen asteen opiskelijoilla on täysin opetuksesta vapaita päiviä. Onko oikea signaali oppilaitokselta tarjota ammattiin opetusta vain puolet tulevasta työajasta?

Toisekseen leikkaukset kohdistuvat tuntiresurssoinnin lisäksi opettajiin. OAJ:n mukaan jo 648 ammatillisen toisen asteen opettajaa on irtisanottu. Sen lisäksi opettajia on osa-aikaistettu ja siirretty eläkkeelle. Määräaikaisten opettajien työsuhteita on myös päätetty. Mikäli opettajia ei ole riittävästi, ei opetusresurssiakaan voi olla riittävästi. Onko tässä mitään järkeä?

Onko opetusta riittävästi oppimiseen nähden – myös tukea tarvitsevilla opiskelijoilla?

Vastauksissa oltiin huolissaan myös liian vähäisistä lähiopetustunneista suhteessa ammattitaitovaatimuksiin ja esimerkiksi ammattiosaamisen näytön kriteereihin. Kuinka opiskelijat saavuttavat nämä kriteerit, jos opetusta ei ole riittävästi? Vai saavutetaanko niitä, päästääkö osa näyttöjä ohjaavista/vastaanottavista opettajista “armosta” läpi vaikkei opiskelija täytä kriteerejä. Nyt jo kuuluu opettajakunnasta tämänkaltaista viestiä.

Osa ammattiopinnoista ja edelleen myös näytön kriteereistä on teoriatiedon hallintaa. Useat vastaajat ovat huolissaan saavatko opiskelijat riittävästi ohjausta ja teoriaopintoja ennen kuin opiskelijat lähetetään kentälle harjoitteluun ja näyttöön. Kuka varmistaa tämän opetuksen ja saumattoman ohjauksen riittävyyden?

Opiskelijat oppivat eri tahtiin ja erilaisilla opetusmäärillä. Tämä aiheuttaa epätasa-arvoa opiskelijoiden välillä. Toinen opiskelija oppii kerrasta tai pystyy itse opettelemaan asiat esimerkiksi materiaaleista. Toinen tarvitsee viisi kertaa asian opettamisen ja senkin jälkeen hyvin vahvan ohjauksen käytäntöön. Koulutustakuun myötä peruskoulusta tulee paljon erityisen tuen piirissä olevia nuoria ammatilliseen koulutukseen. Käytännössä kaikki halukkaat pääsevät toisen asteen koulutukseen aiemmasta osaamistasosta tai tuen tarpeesta huolimatta. Siten on erityisen tärkeätä, että erilaisia tukitoimia ja erityispedagogista osaamista tulee olla riittävästi tarjolla tavallisissa ammattioppilaitoksissa, kaikissa ammatillisissa koulutuksissa.

Meillä on myös opiskelijoita, joiden suomen kielen taso ei mahdollista itsenäisesti materiaalista asioiden opettelua. Meillä on myös taitavia opiskelijoita, jotka tarvitsisivat ammatillisessa koulutuksessa lisähaasteita ja ns. ylöspäin eriyttämistä, vaativampia projekteja ym. Onko myös heidän huomioitu koulutuksessa? Taitotason kirjo jo yhden opetusryhmän sisällä on suuri ja ne kaikki tulee huomioida niin perusopetuksessa kuin ammatillisessa koulutuksessakin.

Kielitaidon varmistaminen ammattiin opiskeluun

Vastauksissa oltiin myös huolissaan maahanmuuttajataustaisten (myös toisen polveen maahanmuuttajien) suomen kielen tasosta. Tästä olen saanut jo aiemmin runsaasti yhteydenottoja opettajilta. Meillä on ilmeisesti tiettyjä tahoja (esimerkiksi eräs aikuislukio pääkaupunkiseudulla, jossa maahanmuuttajien kielitaitoa määritellään), jotka kirjoittavat joillekin opiskelijoille todistuksia suomen kielen osaamisesta. Puskaradio tuntuu kertovan mistä kannattaa hakea kyseinen todistus – jopa osaamatta kieltä. Kyseisellä todistuksella vältetään nuorten koulutuksissa kielitestaukset.

Opiskelijan kielitaso on välillä kuitenkin hyvin erilainen kuin todistuksessa lukee. Olen keskutellut aiheesta pitkään maahanmuuttajien kielitestauksia tehneen ammattilaisen kanssa. Hän kertoi jo heidän ammattikuntansa sisällä olevan erimielisyyksiä kenelle ja millä perusteella kielitaitotodistus kirjoitetaan. Joku jopa kirjoittaa sen ”sopivalla” euromäärällä. Olettaisi kielitaitokriteerien olevan yhdenmukaiset ja ammattikunnan noudattavan niitä. Omassa opetuksessanikin oli aikuislukion kielitodistuksella tullut maahanmuuttajaopiskelija, joka ei sen enempää ymmärtänyt kuin osannut tuottaakaan suomen kieltä. Sama palaute tuli sekä työssäoppimispaikasta että opettajilta. Mitään ei kuitenkaan voitu tehdä, koska opiskelijalla oli todistus, että osaa suomen kielen. On todellinen karhunpalvelus opiskelijalle kirjoittaa katteettomia suomen kielen osaamistodistuksia!

Mielestäni myös nuorten koulutuksiin tulisi saada vastaavat kielitestit kuin aikuiskoulutuksissa edellytetään maahanmuuttajataustaisille suomalaisille. Opiskelijan suomen kielen taso on oltava sellainen, että se mahdollistaa ammattiin opiskelun, arkikielen lisäksi esimerkiksi ammattialan sanasto tulee ymmärtää. A-taso ei millään riitä. Opettajien lisäksi työpaikkaajaohjaajien työ on todella vaikeata, mikäli opiskelija ei ymmärrä työpaikalla puhuttua ja kirjoitettua kieltä ja osaa tuottaa sitä myös itse.

Laatua halvalla?

Vastauksissa todettiin myös haasteena olevan laadukkaan koulutuksen tuottaminen mahdollisimman halvalla. Kuinka tämä käytännössä toteutetaan? Itsenäisenä opiskeluna? Työpaikkojen ohjauksella? Useissa vastauksissa oltiin sitä mieltä, että työpaikoille sälytetään liikaa opetusvastuuta jo nyt – saati sitten jatkossa. Onhan otettu huomioon, että meillä on paljon peruskoulussa erityisopetuksen piirissä olleita opiskelijoita, jotka eivät pysty omatoimisesti opiskelemaan. He tarvitsevat opettajan.

Onko työpaikoilta kysytty työpaikkaohjaajien osaamista, halukkuutta ja resursseja ohjata ilmaiseksi opiskelijoita, jotka tarvitsevat esimerkiksi oppimisvaikeuksien takia erityispedagogisia opetus-, ohjaus- ja toimintamalleja? Pelkkä puheella ohjaaminen työhön ei usein riitä. Opiskelijoilla on oikeus laadukkaaseen opetukseen. Erityispedagogiset opetusmenetelmät ja tukimuodot ovat tukea tarvitsevan opiskelijan oikeus – myös työssäoppimisessa.

Jatko-opintokelpoisuus

Vastaajat ovat myös huolissaan opiskelijoiden jatko-opiskelukelpoisuudesta korkeakouluopintoihin. Yhteisten aineiden opetuksen tuntimäärät ovat jopa puolittautuneet. Yhteistä ainetta voi olla vain 14 tuntia lukuvuodessa. Jatko-opintokelpoisuuteen kuuluvia asioita ei ehditä käymään läpi ja näin tavoitteita yhteisissä aineissa ei voi saavuttaa. Tähän toki linkittyy peruskoulussa opittu pohjatieto oppiaineesta. Monella se on heikko.

Oman poikani ammatillisen koulutuksen ryhmänohjaaja kertoi ensimmäisessä vanhempainillassa, ettei koulu esimerkiksi pysty tarjoamaan riittävästi ruotsinopetusta, jotta opiskelijat oppisivat tarvittavat asiat. Varsinkin jos peruskoulusta tullaan heikoilla ruotsin pohjatiedoilla, on mahdotonta saada taitotaso, jolla jatko-opintokelpoisuuden tavoitteet ja edelleen korkeakouluopinnot mahdollistuisivat ja esimerkiksi ns. virkamiesruotsin taitotaso saavutettaisiin. Ammatillisen koulutuksen ryhmänohjaajan ohjeistus olikin meille huoltajille laittaa nuori kansalaisopistoon/työväenopistoon iltaopetukseen maksullisille ruotsin kielen kursseille.

Onko tämä todellakin perheiden tehtävä? Myös tämä eriarvoistaa perheitä. Kaikilla ei ole taloudellisia mahdollisuuksia kustantaa nuorelle maksullisia yhteisten aineiden kuten ruotsin kielikurssia ilta-aikaan. Jos toisen asteen tulee tuottaa jatko-opintokelpoisuus, sen tulee myös opettaa yhteisiä aineita siten, että tiedot opitaan jatko-opintoja varten pohjatiedot huomioiden.

Nuorten elämänhallinnan ongelmat ja oppimisen pulmat

Useissa vastauksissa otettiin esille, että meillä on joukko nuoria, jotka eivät pärjää tai pysy tavallisen ammatillisen koulutuksen “vauhdissa”, mutteivat he pääse myöskään erityisammattioppilaitokseen, jotka valitsevat opiskelijansa. Ikäänkuin näiden tahojen väliltä puuttuu yksi oppilaitosmalli tai ainakin tukien resurssimuoto. Tästä olen saanut myös yläkoulujen opoilta reilusti palautetta. Monesti näillä opiskelijoilla on mittavia elämänhallinnan ongelmia ja toiminnanohjauksen pulmia mahdollisten oppimisvaikeuksien lisäksi. Kotoakäsin he eivät ehkä saa tukea tai haluavat jo pärjätä itse, mutteivat silti pärjää. Millä turvaamme heidän toisen asteen opintonsa?

Toki kaikissa ammattioppilaitoksissa pitäisi olla mittava repertuaari yksilöllisiä tukitoimia ja erilaisia opintopolkujen mahdollistamista, mutta ilmeisesti käytännössä se ei kaikissa oppilaitoksissa toimi kuten pitäisi. Ns. Valma-opinnoissa saa olla vain vuoden ajan ja opiskelija, jolla on suuria toiminnanohjauksen pulmia ei pysty omatoimisesti opiskelemaan ammattiin valma-vuoden jälkeenkään. Itselläni on myös tästä kokemusta. Erityistä tukea tarvitseva nuori koki tukitoimet liian vähäisiksi tavallisessa ammattioppilaitoksessa, mutta samaan aikaan erityisammattilaitos ei hyväksynyt häntä opiskelijakseen. Tämän seurauksena tukea tarvitseva nuori keskeytti koulun. Tässäkään tapauksessa tavallisella ammattioppilaitoksella eikä erityisammattioppilaitoksella ollut mitään vastuuta opiskelijasta. Toimialan koulutuspäällikkö voivotteli, mutta se ei tilanteessa auttanut mitään. 16-vuotias tukea tarvitseva nuori jätettiin putoamaan koulutusjärjestelmästämme.

Ammatillisilla opettajilla ja resursseista päättävällä johdolla on erityispedagogista tietotaitoa liian vähän. Myös ammattioppilaitosten erityisopettajaresurssit ovat alakanttiin tämänhetkisiin tukea tarvitsevien opiskelijoiden määrään nähden (n. 30%). Moni nuori on käynyt peruskoulunsa erityisopettajan johdolla pienemmässä ryhmässä mittavin tukitoimin. Ammatillisessa koulutuksessa ei ole mahdollisuuksia samaan. Nuoret keskeyttävät koulutuksensa tukitoimien puuttuessa. He eivät itse osaa vaatia tukitoimia, se on opettajien ja oppilaitosten johdon resurssoitava.

Meidän tulisi puuttua näiden opiskelijoiden tilanteeseen jo ennen poissaoloja koulusta tai mahdollista koulupudokkuutta. Nuorisotyötä ja erityisnuoristyötä tuleekin vahvistaa jokaiseen ammatilliseen oppilaitokseen, jotta ns. riskiryhmässä olevat opiskelijat saadaan tuen piiriin heti koulutuksen alkaessa.

Vammaisten opiskelijoiden oikeus opiskella ammattiin ja työskennellä ammatissa

Vastaajien joukossa oltiin myös huolissaan vaikeimmin vammaisten opiskelijoiden koulutuksesta erityisammattioppilaitoksissa. Aloituspaikkoja koettiin olevan aivan liian vähän ja nämä oppilaitokset saavat itse valita opiskelijansa. Näin ollen osa peruskoulun päättäneistä nuorista ohjataan suoraan toimintakeskuksiin ilman toisen asteen koulutusmahdollisuutta. Vammaisten opiskelijoiden ammatillinen koulutus ei valmista useinkaan työelämään, vaikka osa-aikaiseen työhön olisi kykyä. Myöskään näiden opiskelijoiden jatko-opintokelpoisuus ei toteudu. Monet esimerkiksi vaikean autisminkirjon opiskelijoista päätyvät edelleen toimintakeskuksiin töihin ammattialan työn sijaan.

Vahvuusajattelu osana ammatillista koulutusta

Tukea tarvitsevien opiskelijoiden vahvuudet toivottiin nähtävät huomattavasti paremmin kuin tällä hetkellä. Osa koki negatiivisen “leiman” olevan opiskelijalla, joka tarvitsee erilaisia opetusjärjestelyjä ja paljon tukiresurssia. Vahvuusperustaista opetusta tai omien vahvuuksien tunnistamista ja sitä kautta nuoren itsetunnon vahvistamista ei yleisesti ammatillisessa koulutuksessa hyödynnetä tai edes tunneta. Vahvuuspedagogiikka loistaa monesti poissaolollaan.

Lopuksi

Alkuperäinen ajatukseni oli saada vastauksista suurin haaste ammatillisessa koulutuksessa. Kuten huomaamme huomioitavia asioita – haasteita – on monia. Opettajat ovat hyvin huolissaan omasta työstään ja laajemminkin suomalaisesta ammattiosaamisesta myös tulevaisuudessa.

Toivottavasti ammatillisen koulutuksen reformin asetusluonnoksen ollessa lausuntokierroksella edelläolevat asiat on huomioitu ja oikeasti pohditaan konkreettisella tasolla mihin ammatillista koulutusta ja suomalaista ammattiosaamista ollaan viemässä.

Olen tarvittaessa valmis antamaan oman erityispedagogisen osaamiseni näihin neuvotteluihin.

Kirjoittajalta:

Erja Sandberg
kasvatustieteen tohtori, erityispedagogi

Täältä pääset lukemaan muita blogikirjoituksiani