Kiitos sinulle lukuvuodesta! (Erja Sandberg)

Lukuvuosi on lopuillaan ja kesäloma on alkamassa. Työ- tai opiskeluvuoteesi on varmasti mahtunut monenlaisia, niin ilon ja onnen hetkiä kuin tiukkoja paikkojakin, joista olet kuitenkin selviytynyt hyvin. Nyt on kiitoksen aika.

Kiitos  sinulle opettaja tästä lukuvuodesta. Olet hienosti jaksanut taiteilla mm. uuden OPSin, ilmiöpohjaisen opetuksen ja kaikenlaisen uuden digin kanssa. Olet käyttänyt vahvuuksiasi, jakanut asiantuntemustasi, huolehtinut oppijoistasi ja tukenut heitä kuten vain olet ehtinyt. Olet myös rakentanut yhteistyötä kotiin huoltajien suuntaan ja se on osaltaan auttanut sinua opettajana ja aikuisena ymmärtämään monenlaista oppijan tuen tarvetta ja tukenut oppilaidesi, lapsen ja nuoren hyvinvointia. Olet ylläpitänyt työhyvinvointia myös työyhteisössäsi kollegoidesi vahvuusalueet huomioiden. Nyt on aika levätä ja rentoutua tiivistahtisen lukuvuoden jälkeen. Lue mukava kirja riippumatossa, käy kahvilla kavereidesi kanssa, vietä aikaa perheesi kanssa. Lomasi on todella ansaittu.

Kiitos sinulle ohjaaja ja avustaja tästä lukuvuodesta. Olet ollut opettajan ”oikea käsi”, ja erittäin tarpeellinen toinen aikuinen luokassa ja ryhmässä. Olet antanut apua, ohjausta, tukea ja turvaa niille lapsille ja nuorille, jotka sitä eniten tarvitsevat. Ilman sinua ryhmä olisi varmastikin ollut aivan toisenlainen. Nyt on aika levätä ja rentoutua ansiokkaan työvuoden jälkeen.

Kiitos sinulle rehtori tästä lukuvuodesta. Olet pitänyt huolta työyhteisöstäsi, välittänyt alaisistasi ja antanut heidän potentiaalinsa tulla käyttöön kukin omilla vahvuuksillaan. Olet täyttänyt tärkeimmän tehtäväsi – saanut alaisesi loistamaan. Olet osannut määritellä raameja ja resursseja juuri sinne minne niitä eniten tarvitaan.  Nyt on aika levähtää, ladata akkuja ja unohtaa hetkeksi koulumaailma.

Kiitos sinulle oppilas/opiskelija tästä lukuvuodesta. Olet sinnikkäästi jaksanut harjoitella monenlaisia taitoja ja oppinut uusia asioita koulussa. Olet myös ollut ystävällinen läheisillesi ja osaat mainiosti olla kaikkien kaveri. Tiedät, että sinulla on monenlaisia vahvuuksia, joiden avulla tulet pääsemään vielä toteuttamaan unelmiasi. Olet loistotyyppi! Toivotan sinulle mukavaa kesälomaa. Ole paljon ulkona, vietä aikaa kavereidesi ja perheesi kanssa. Tee jotain sellaista mielekästä puuhaa mitä et ole ennen tehnyt. Olet kesälomasi ansainnut 🙂

Kiitos sinulle huoltaja yhteistyöstä koulun kanssa. Olet tukenut läksyissä ja kerrannut lapsesi tai nuoresi kanssa kokeisiin. Olet opettanut monia tärkeitä taitoja lapsellesi ja nuorellesi ollen myös erinomainen kasvattaja ja lapsesi tukija. Olet myös tarpeen vaatiessa pitänyt oppilaasi puolia ja varmistanut hänelle tarvittavaa ohjausta ja tukitoimia. Näet esimerkillisesti jälkikasvusi vahvuudet ja ihaltavasti osaat myös sanoittaa niitä hänelle. Olet lapsesi ja nuoresi paras asiantuntija. Ohjaat upeasti lastasi ja nuortasi oikeaan suuntaan. Viettäkää perheessä mukava ja rentouttava kesäloma, yhdessä teille tärkeitä asioita tehden.

Toivon sinulle rentouttavaa, lämmintä ja aurinkoista kesälomaa 🙂


Kirjoittajalta:

Erja Sandberg
kasvatustieteen tohtori, erityispedagogi

Täältä pääset lukemaan muita blogikirjoituksiani

Tästä se lähtee – nuoren hyvinvoinnin rakentaminen! (Erja Sandberg)

 Viime syksynä me kaksi opettajaa ja tutkijaa, Eliisa ja Erja, kohtasimme. Olimme puhumassa samaisessa tilaisuudessa positiivisesta pedagogiikasta, kumpikin omasta näkökulmastamme. Kahvikupin ääressä kävimme vilkasta keskustelua vahvuuksien merkityksestä ja siitä, miten tärkeää olisi rakentaa positiivisen pedagogiikan jatkumoa varhaislapsuudesta nuoruuteen. Jaoimme yhteisen kokemuksen siitä, että juuri nuorten parissa toimivat kasvattajat ja opettajat tarvitsivat kipeästi myönteisiä työkaluja arkityöhönsä. Tapaamisemme sinetiksi päätimme kirjoittaa ammatillisen tietokirjan siitä, miten positiivista pedagogiikkaa voidaan toteuttaa nuorten parissa.

Kirjaprosessimme ohessa ylläpidämme fb-sivua teemalla Rakennetaan nuori vahvaksi ja avaamme näköaloja nuorten tukemiseksi myönteisen ja vahvuusperustaisen opetuksen avulla. Olet tervetullut mukaamme rakentamaan jokaista nuorta vahvaksi!

Nuoruus on merkityksellinen elämänvaihe

Nuoruutta kuvataan usein myrskyisenä elämänvaiheena. Nuori etsii omaa paikkaansa, pohtii tulevaisuuttaan ja rakentaa niin minäkuvaansa kuin identiteettiäänkin. Nuori kysyy, kuka minä olen, mihin minä kuulun ja missä on minun tulevaisuuteni. Nuoruuteen kuuluu luonnostaan niin rajojen etsintää, epävarmuutta kuin erilaisia nuoruuden elämänvaiheen kehitystehtäviä, joiden kautta nuori vähitellen kasvaa ja kehittyy – oppii itsenäistymiseen liittyviä taitoja ja aikuistuu.

Löytääkseen oikean suuntansa nuori tarvitsee huolenpitoa, tukea ja kannustusta – niin kavereilta kuin aikuisilta. Samalla nuori luo pohjaa aikuisiän hyvinvoinnilleen, mielenterveydelle ja monenlaisille elämäntaidoille. Kodin, koulun ja vapaa-ajan toimintojen tarjoaman tuen yhdistäminen nuoren omiin voimavaroihin on avain nuoren myönteiseen kehitykseen ja auttaa nuorta rakentumaan mieleltään vahvaksi aikuiseksi.

Positiivinen pedagogiikka kannattelee nuorta

Positiivinen pedagogiikka tarjoaa nuorten kasvun ja kehityksen tukemiseen toiveikkaan  ja voimavaraperustaisen lähtökohdan. Tällöin nuoruus ei näyttäydy hankalana ja ongelmallisena elämänvaiheena, vaan monien mahdollisuuksien ajanjaksona. Tavoitteena ei ole sulkea silmiä nuoruuden kipupisteiltä, vaan fokusoida myönteisiin keinoihin, joilla voidaan vahvistaa nuorten hyvinvoinnin- ja luonteentaitoja ja näin tarjota heille konkreetteja keinoja eheän ja tyydyttävän aikuisuuden saavuttamiseksi.

Koululla on mahdollisuus nuoren rakentamiseen vahvaksi aikuiseksi

Nuori tarvitsee tukea ja ohjausta vahvuuksiensa löytämisessä ja sanallistamisessa kaikissa ympäristöissään. Koulut ovat merkityksellisiä paikkoja nuorten myönteisten kehityspolkujen vahvistamisessa, koska nuoret viettävät koulussa suuren osan ajastaan. Huomattava määrä heidän hyvinvointiinsa vaikuttavasta päivittäisestä vuorovaikutuksesta tapahtuu koulussa.

Opettajat voivat omalla toiminnallaan tukea ja kannatella nuoria sekä auttaa heitä löytämään potentiaalinsa ja uskomaan mahdollisuuksiinsa, mikä voi parhaimmillaan toimia voimavarana koko loppuelämän ajan.

Lopuksi

Jokainen nuori tarvitsee arvostavaa kohtaamista ja välittävää vuorovaikutusta. Tavoitteenamme on hyvinvoiva nuori, joka tunnistaa itsensä vahvat kohdat, löytää oman polkunsa ja osaa hyödyntää potentiaalinsa myös aikuistuessaan. Meidän aikuisten tärkeänä tehtävänä on olla turvallisia vierelläkulkijoita.

 

 

 

 

 

 

Tuotu lähteestä: Erja Sandberg

Laaja-alaisen erityisopettajan nykyaikainen työnkuva (Erja Sandberg)

Tänään esittelen blogissani tarkemmin uuden tietokirjan erityispedagogiikan saralta. Kirjalle on useitakin perusteita miksi minä pidän sitä tärkeänä perusteoksena erityisopettajan työstä juuri nyt.

Ensiksikin peruskoulun lainsäädäntö on muuttunut jo vuonna 2011 ja se asettaa esimerkiksi varhaisen tuen tunnistamiselle, konkreeteille jatkuville tukimuodoille ja moniammatilliselle yhteistyölle uusia linjauksia.
Toisekseen lähikouluperiaate on yleistynyt ja oppilaiden sijoittaminen isoon yleisopetuksen ryhmään moninaisten tukitoimien kera on kasvussa – aiemman erityisopetuksen pienryhmien sijaan.
Kolmanneksi oppilaiden taustat ja tilanteet ovat myös yhä moninaisempia ja siten pedagogista tietoa tulee saada entistä vahvemmin siirrettyä erityisopettajilta myös luokan- ja aineenopettajille –  ja myös ohjaavalle koulun henkilökunnalle.

Kirjassa painotetaan myös koulun rehtorin ja laaja-alaisen erityisopettajan yhteistyötä sekä yhteistä näkemystä tukea tarvitsevista oppilaista. Koululla tuleekin olla yhteinen tahtotila ja tavoite tukea yhdessä kaikkia oppilaitaan. Se mahdollistuu tiedon jakamisella henkilökunnan kesken. Tämä kirja erityispedagogisesta osaamisesta on sysäys siihen suuntaan.

Tänään siis laaja-alaisesta erityisopettajan nykyaikaisesta työnkuvasta kirjoittanut Tiina Vitka kertoo tärkeimpiä asioita työstään ja kirjastaan. Tiinalla on rautainen tietotaito ja asiantuntemus omasta työstään pitkällä jatkumolla ja hän on juuri henkilö kirjoittamaan aiheesta kirjan lisäksi blogiini. Ole hyvä Tiina 🙂

Minulle uusi kokemus oli kirjan kirjoittaminen, joka vei kaiken vapaa-aikani kesäkuusta 2017 alkaen. Projekti oli todella mielenkiintoinen ja haastava. Miten saada edes jollain tavalla laaja-alaisten erityisopettajien laaja ja monimuotoinen työnkuva auki paperille? Voin sanoa, että se oli todella haasteellista. Huomioiden oppilaiden tarve, puutteet, resurssit ja ennen kaikkea uudet lakimuutokset. Näitä ajatellen olen muuttanut omaa työnkuvaani radikaalisti ja saanut siitä hyvää palautetta ympäristöstä, minkä takia uskalsin edes kirjoittaa kirjan. Ja onhan minulla suuri palo tehdä tätä työtä.

Kirjan kohderyhmä

Vaikka kirja on nimellisesti suoraan kohdistettu yläkoulun laaja-alaisille, rehtoreilla ja aineenopettajillekin, soveltuu se hyvin alakoulun ja toisen asteen puolellekin. Selkeät erot alakoulussa laaja-alaisen työssä ovat alkuopetuksen lukiopetus, jota en kirjassani käsitellyt sekä luokanopettaja – aineenopettaja – järjestelmän erot. Tästä asiasta on myös kyselty, joten tuon sen esiin tässä blogi-kirjoituksessa. Kirjaa on hankittu kaikille asteille ja toivottavasti siitä saa jotain ideoita omaan työhön ja intoa kehittää omaa työtä. Minusta tuntuu, ettemme ole koskaan valmiita.

Miksi muutin työnkuvaani?

Kirjan julkistamisessa on mukavaa se, että siitä on virinnyt lisää hyvää keskustelua työstämme. Kun olin kokenut sosiaali– ja terveysalan opiston vuosityöajan, huomasin sen sopivan paremmin ELA:n työhön. Aikani pähkäiltyäni tätä eroa ja ongelmaakin hoitaa mahdollisimman kokonaisvaltaisesti työtäni, huomasin etten voi murehtia tätä yläkoulussa, vaan teen parhaani nuorten eteen enkä enää mieti kikyjä, yt, ys – ja muita aikoja, koska tulen vain vihaiseksi ajan puutteen vuoksi. Minun tehtäväni on ajaa nuorten ja lasten etua. Näin siellä ja lukioilla työskennellessäni tiettyjä useinkin esiintyviä pulmia nuorilla, jota olin ennen virkavapauttani yläkoulusta haistellutkin.

Useilta nuorilta puuttuivat keinot ja työkalut opiskella, oman toiminnan ohjauksen taidot olivat puutteellisia sekä tietämättömyys, mikä itsellä saattoi oppimisen pulman takana olla. Lukivaikeus, ADHD vai vain ne väärät oppimisstrategiat? Vai jopa vääränlainen oppimisympäristö vaikutti oppimiseen? Liian paljon tuli näitä nuoria vastaan, joiden ajatusmaailmassa he kokivat olleensa peruskoulussa tyhmiä ja laiskoja. Osa heistä todella väärinymmärrettyjä ja siksikin motivaatio oli peruskoulussa kadonnut ja alisuoriutuminen toi huonoja arvosanoja. Miten tämä voi olla mahdollista vielä 2010-luvulla?

Kokonaisvaltainen työnkuva ja pedagoginen osaaminen keskiöön

En enää itse ajattele, että työmme on pelkästään perinteistä opetusta, vaan se on kokonaisvaltaisempaa tukea kaikille yleisestä erityiseen tukeen ja myös opettajien tukemista omassa työssään, jotta he pärjäävät ja jaksavat paremmin luokkiensa kanssa. Meillä ELA:illa on vahva pedagoginen osaaminen koulutuksen myötä, jota jokainen on usein kasvattanut lisää omilla tahoillaan. Sen pedagogisen osaamisen hyödyntäminen on tärkeää jokaisella koululla. Luinkin kirjaani varten erilaisia tutkimuksia ja muistioita ja joissakin tuotiin esiin se, että olemme kouluilla suuri, hyödyntämätön resurssi. Minä koin olevani ennen pelkkä aineenopettajien jatke eikä osaamistani täysin hyödynnetty ja turhauduin työssäni.

Monipuoliset työtavat ratkaisujen hakemisessa

Tämän ajatuksen myötä ajattelenkin nykyään, että voimme jakaa työmme kolmeen työkäytänteeseen, ei pelkkään opettamiseen. Tärkeänä kokonaisvaltaisen työotteen toteutumisessa koen opettaja – ja oppilastuntemuksen:

  1. Yhteistyö ja konsultointi: Ilman näitä asiat eivät mene edes eteenpäin. Yhteistyökenttämme on todella laaja koulun ulkopuolellakin. Lisäksi verkostoituminen muiden erityisopettajien kanssa kasvattaa jatkuvasti omaa osaamistamme

  2. Ennaltaehkäisy: Jotta vältämme turhien oppimisen ja koulunkäynnin haasteiden syntymisen, ennaltaehkäisy on tärkeä keino pyrkiä välttämään niitä. Siinä vahvaa pedagogista osaamistamme on mahdollisuus käyttää laajastikin tukemalla parhaassa tapauksessa koko kouluyhteisöä.

  3. Opetus: Näen itse sen, että varsinkin näin koulun ainoana ELA:na, resurssit pitää jakaa tarpeen mukaan, koska ne ovat niukassa. Miten parhaiten saan kohdennettua ne kaikkien avuksi mahdollisimman paljon? Joka tilanteessa mahdollisimman hyvää ratkaisua etsiessä mietin tarkkaan opettajan kanssa onko tarpeen yksilö-, pienryhmä vai samanaikaisopetuksen tarve vai riittääkö pelkkä opettajan konsultointi. Lisäksi mietin aina sitä, miten tuen oppilasta selviämään myös yksin. Mitkä ovat ne keinot omatoimisempaan oppimiseen sekä miten opettaja alkaa ryhmässä pärjätä entistä paremmin. Ratkaisuja mietitään monelta kantilta. Aina se ei ole helppoakaan. Riippuu myös opettajasta, miten hän lähtee mukaan pohtimaan onko parasta muuttaa omaa oppimisympäristöä vai miten toimia oppilaan parasta ajatellen.

Keskustelua konsultoinnista

Some-keskusteluissa ja minulle tulleissa yksityisissä viesteissä on tullut mm esiin se asia, milloin konsultoida, kun ei vain aika riitä. Työmme on todella hektistä. Vuosia sitten yksi aineenopettajamme heitti minulle vinkiksi, mikset kokoa itsellesi listoiksi muistiin tärkeimpiä konsultoitavia asioita. Minähän otin neuvosta vaarin ja listaan edelleenkin uusia tukitoimia tehden eriyttämislistoja, arvioinnin eriyttämislistoja, vinkkejä luokkien strukturointiin ja lukilausepankkiin. Liitin ne esimerkiksi kirjaani ajatuksella, että jokainen voi hyödyntää niitä työssään ja lisätä sinne jatkuvasti omia vinkkejä lisää. Helpottaa kovasti omaa työtäni, kun otan listan esiin esim levottoman luokan tilannetta miettiessä, rastitan sopivat strukturointi – ja eriyttämiskeinot ja alan keskustella niistä opettajien kanssa. Joka tapauksessa konsultoinnin avulla saa kummasti vähennettyä niitä pienempiä haasteita kasaantumasta suuremmiksi. Korjaavan työn tarvettahan on aina tarkoitus vähentää. Mieluummin kuuntelen opettajaa kahvitunnilla, kun suurempien ongelmien edessä yritän sammutella liekeissä olevaa tulipaloa.

Yhteistyötä oppilaiden tueksi

Oman työn ja koulun toimintakulttuurin kehittäminen ei ole helppo asia. Siihen tarvitaan etunenässä hyvää yhteistyötä rehtorin kanssa ja etenemistä joissakin kouluissa todella pienin askelin. Luokan – ja aineenopettajat tarvitsevat tukeamme luokkien kanssa viimeistään silloin, kun heidän omat pedagogiset keinonsa eivät enää riitä. Toivottavasti aiemmin, ettei ongelmia edes syntyisi. Sehän on aina tavoitteemme. On hyvä myös muistaa, että jokaiselle koululle ja jokaisella erityisopettajalla on omat tapansa työskennellä. Tärkeintä on kuitenkin aina lapsen ja nuoren etu. Jatketaan hyvää ja positiivista keskustelua työstämme. Jokainen meistä on tärkeällä asialla lasten ja nuorten tukena. Sitä oikeaa ja väärää tapaa ei ole varmasti toimia. Olemme tärkeällä asialla lisäämässä muiden ymmärrystä oppilaista ja luokista erilaisissa tilanteissa kouluilla, miksi oppilas/luokka käyttäytyy tietyllä tavalla ja mitä sen takana mahdollisesti on? Aina pulman takaa löytyy vastaus, kun tarpeeksi kaivamme.Kirja on vain alku kaikelle, jota jokainen voi jalostaa mielensä mukaan ja kehittää ideoita entistä paremmiksi ja itselleen sopiviksi.

Tsemppiä ja voimia jokaiselle kiireiseen loppukevääseen!

Tiina Vitka
KM, laaja-alainen erityisopettaja

 

P. S. Kurkistus kirjani ”Laaja-alainen erityisopetus yläkoulussa” sisällysluetteloon:

 

 

 

 

 

Täältä pääset lukemaan muita blogikirjoituksiani

 

”Mitä mä tääl oikeen teen?” – tätä pohdin ammatillisen koulutuksen opettajana (Erja Sandberg)

Tänään annan blogissani puheenvuoron ammatillisen koulutuksen keskeyttämisen syitä tutkineen,  Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulusta sosionomiopintojen lopputyön tehneelle Sari Laiholle. Ole hyvä Sari.
____

Vastausta kysymykseen etsin tutkimalla ammatillisen koulutuksen keskeyttämisen syitä ja ohjauksen tarpeita laadullisen haastattelututkimuksen menetelmin. Haastattelin ammatillisen koulutuksen keskeyttäneitä nuoria, jotka luokittelivat itse itsensä syrjäytyneiksi.

Faktaa keskeyttämisten takana

Nuorten toisen asteen ammatillisen koulutuksen keskeyttäneiden prosentuaalinen määrä tuoreimpana tilastointivuonna 2015 oli 7,6 %, mikä lukumääräisesti tarkoittaa noin 9400 nuorta ihmistä. Näistä tutkintoon johtavan koulutuksen keskeytti kokonaan noin 8400 opiskelijaa. Vain pieni osa siis vaihtoi koulutussektoria ja jatkoi opintojaan toisella alalla. Suurin osa keskeytti ja keskeyttää edelleen ammatillisen koulutuksen ns. negatiivisesti eli vailla tietoa jatkosta.

Vaikuttaa siis siltä, että opiskelijan mitta tulee täyteen jossakin vaiheessa koulutusta niin, että pois on päästävä hinnalla millä hyvänsä. Miksi ammatillisessa koulutuksessa opiskelusta muodostuu kestämätön taakka? Tutkimuksessani haastattelemani nuoret eivät kokeneet valitsemaansa substanssia vaikeaksi, epämiellyttäväksi tai vääräksi, vaan pulmat olivat ohjauksessa, käytänteissä ja laajemmissa elämään liittyvissä kokonaisuuksissa.

Ammatillisen koulutuksen opettajana koen itse vastuun keskeyttämisen ehkäisemisestä olevan varsinkin minulla, joka tunnen opiskelijan parhaiten ja joka työskentelen hänen rinnallaan arjessa. Otsikon kysymys ”Mitä mä tääl oikeen teen?” onkin nimenomaan minulle itselleni opettajana esittämäni kysymys. Onko perimmäinen tehtäväni opettaa ainetta vai ohjata opiskelijaa?

Miksi nuori keskeyttää ammatillisen koulutuksen?

Keskeyttämistä tarkasteltiin pitkään väärien alavalintojen tulokulmasta, koska ammatillisissa oppilaitoksissa kerätyn tiedon perusteella voitiin todeta, että tavanomaisin, opiskelijan itsensä ilmoittama keskeyttämisen syy oli ”väärä alavalinta”. Tutkimuksessani kävi ilmi, että opiskelijat kokivat tuon syyn hyväksyttävimmäksi syyksi keskeyttää opinnot. Todellinen syy jäi kuitenkin käsittelemättä ja istahti elefantiksi nuoren harteille. Tämän tutkimukseni haastateltavat kokivat hyvin ratkaisevana heidän tulevaisuuden valintojaan ajatellen.

Voidaksemme opiskelun arjessa entistä paremmin ennaltaehkäistä ammatillisen koulutuksen keskeyttämistä, tarvitsemme lisää tietoa todellisista keskeyttämisen syistä. Itse ajattelen, että viisaus asuu nuorissa itsessään. Opettajana ja ohjaajana minun täytyy uskaltaa kuunnella sekä myös uskoa opiskelijoita eli onnistua dialogissa heidän kanssaan. Huolestun usein siitä, että kohtaako oma ammatillinen kieleni enää ihmisen kieltä ja säilyykö tasa-arvo dialogissa ohjattavan kanssa.

Tutkimukseni mukaan nuoret kokivat olevansa hyvin motivoituneita opiskelemaan ja työllistymään. Minun tehtäväni opettajana ja ohjaajana on mahdollistaa noiden maalien saavuttaminen ja tehtävässäni onnistumista varten minulla on oltava tarpeeksi laaja-alaista ohjauksen osaamista. Tänä päivänä kuumana puheenaiheena on ammatillisen opettajuuden muuttuminen ohjaajuudeksi, jolloin pedagogisen, erityispedagogisen sekä sosiaalipedagogisen osaamisen kombinaatio opettajuuden uutena, tuoreena käyttöteoriana tuntuisi toimivalta.

Tutkimukseni nuoret olivat koulutuksen keskeyttämisen prosessissaan saaneet omasta mielestään riittävästi opiskeluhuollon palveluita, kuten kuraattorin, opinto-ohjaajan, terveydenhoitajan ja psykologin ohjausta. Saamistaan palveluista haastateltavillani ei ollut mitään negatiivista sanottavaa, päinvastoin, mutta he eivät kokeneet saaneensa konkreettista apua pulmiinsa mm. keskeyttämisen ehkäisemiseksi.

No miksi eivät? Ajanvaraus, ajanrajaus ja ammattilaisen ammatillisuus koettiin kylmäksi ja viralliseksi ja ”työn puolesta” tapahtuvaksi kohtaamiseksi sekä kiinnostukseksi. Tutkimukseni nuoret kaipasivat kokemusta henkilökohtaisemmasta kohtaamisesta aikuisen kanssa.

Minkälaista ohjausta ja keneltä opintonsa keskeyttämistä pohtivat nuoret sitten haluaisivat?

Tutkimukseni mukaan tukea ja ohjausta kaivattiin joltakulta yhdeltä, tutulta aikuiselta, joka luontevalla tavalla arjessa on oppinut tuntemaan nuoren haasteet, pulmat ja ilon aiheet koskien koko elämänkenttää ja opiskelua. Tätä aikuista ohjaa holistinen ihmiskäsitys ja hänellä on mahdollisuus kädestä pitäen ohjata nuorta juuri siinä ajassa, hetkessä ja paikassa, jossa nuori ohjausta ja tukea tarvitsee.

Lopuksi

Aikuisen koulutuksella, sukupuolella, iällä tai työtehtävällä oppilaitoksessa ei tutkimukseni mukaan ole merkitystä eikä sillä, minkä tyyppisessä tilassa ohjausta annetaan. Koulun talkkarin rappukäytävässä antama tuki ja ohjaus voivat olla kohdalleen osuessaan nuoren näkökulmasta kaikkein merkityksellisintä ohjausta, jota hän on ammatillisessa oppilaitoksessa saanut. Tutkimuksessani löytämiäni avainsanoja ammatillisen koulutuksen keskeyttämisen ehkäisemisessä ovat tuttuus, arkisuus, turvallisuus, ajantasaisuus ja jatkuvuus.

– Omalta osaltani vastaan otsikossa asettamaani kysymykseen, että nyt teen talkkarin hommia.

14.2.2018

Sari Laiho

P.S. Opinnäytetyö löytyy kokonaisuudessaan täältä.

Tuotu lähteestä: Erja Sandberg

Tietokirjani ADHD:n tukimuodoista kasvatuksessa, koulutuksessa ja työelämässä (Erja Sandberg)

Olen kirjoittanut tietokirjan nimeltä ADHD ja oppimisen tuki – Huomioi yksilölliset tarpeet ja vahvuudet.  PS-kustannus julkaisee kirjan valtakunnallisten opetus- ja kasvatusalan Educa-messujen yhteydessä 26.1.2018 Helsingin messukeskuksessa. Olen myös itse paikalla koko messujen ajan.

Kirjassa tarkastelen aktiivisuuden, tarkkaavuuden sekä toiminnanohjaukseen pulmiin liittyviä, kasvatuksessa, opetuksessa ja ohjauksessa huomioitavia asioita pedagogisessa kontekstissa. Pohjaan tarvittavia toimenpiteitä mm. opetuksenjärjestäjää ja opettajaa ohjaavaan lainsäädäntöön sekä opsiin. Kirjassa on mukana väitöstutkimuksestani sitaatteja sekä myös joitakin omakohtaisia kokemuksia ja näkökulmia aiheesta oman ADHD-vahvuudella varustetun nuoreni myötä.

Kirjani pohjaa myös vahvasti positiiviseen psykologiaan ja siitä sovellettuun positiiviseen pedagogiikkaan. Kantava teema läpi kirjan on oppilaan ja opiskelijan vahvuusperustainen tukeminen, vahvuuksien merkitys kehittyvän lapsen ja nuoren itsetuntoon ja minäkuvaan. Opettajan tai ohjaajan toimet vaikuttavat toki myös oppilaan tai opiskelijan koko loppuelämään.

Kirja pohjaa kaikkeen kokemukseeni, koulutukseeni, tutkimukseeni ja työskentelyyni ADHD-ominaisuuksilla varustettujen henkilöiden kanssa lapsista aikuisiin usealla sektorilla. Näkökulma on siten hyvin moninainen ja ulottuu myös koulun toimijoiden ulkopuolelle esimerkiksi kuntoutukseen ja vanhemmuuteen, perhe-elämään.

Kirja soveltuu kaikille koulutusasteille ja niiden välille 🙂

Kirja koostuu tukitoimien tärkeyden jatkumona kronologisesti lapsuudesta nuoruuteen ja edelleen aikuisuuteen saakka. Kirjassa käsitellään siten erikseen varhaiskasvatusta, perusopetusta, toisen asteen koulusta sisältäen lukiokouluksen ja ammatillisen koulutuksen, korkeakoulutusta ja näissä kaikissa helposti mahdollistettavia tukimuotoja ADHD-ominaisuuksilla varustetuille henkilöille. Kirja ulottuu koulutuksen lisäksi henkilön työelämään saakka ja läpikäyn myös huomioitavia asioita tukea tarvitsevan aikuisen näkökulmasta työtehtävissä.

Kasvun ja koulutuksen vaiheiden lisäksi olen kirjoittanut tärkeistä koulutuksen nivelvaiheista, siirtymistä ja sen merkityksestä opettajan työhön ja oppilaan tai opiskelijan tukitoimiin. Etenkin nivelvaihe perusasteelta toiselle asteelle on väitöstutkimuksenikin mukaan merkittävä taitekohta siihen, hakeutuuko nuori perusopetuksen jälkeisiin toisen asteen opintoihin, ja pystyykö hän käymään opinnot loppuun saakka saaden esimerkiksi ammatin ja työllistyen, vai putoaako nuori opinnoista kesken matkan.

Kirjassa on esitelty myös konkrettinen malli käytettäväksi koulu- ja/tai kuntakohtaisesti perusopetuksen ja toisen asteen nivelvaiheen asianmukaisen siirtymän ja tukitoimien varmistamiseksi.

Kenelle kirja on tarkoitettu?

Kirja soveltuu opetus- ja kasvatusalan nykyisille toimijoille ja alaa opiskeleville henkilöille, niin eri alan opettajille (esimerkiksi lastentarhanopettajat, luokanopettajat, aineenopettajat, erityisopettajat) kuin opetus- ja kasvatusalan ohjaajillekin. Kirjasta on hyötyä myös erilaisille  nuorten valmentajille ja harrastusten ohjaajille. Kirjassa on paljon tietoa ja konkreettisia esimerkkejä myös ADHD-oireisten henkilöiden huoltajille ja muille läheisille. Lisäksi esimerkiksi lastensuojelun, sosiaalitoimen ja nuorten työllistymisen parissa työtä tekevät ammattilaiset saavat kirjasta varmasti paljon lisätietoa työhönsä.

Mistä voit tilata kirjan?

Voit tilata kirjan ennakkotilaajan alennuksella nyt PS-kustannuksen verkkosivuilta osoitteesta https://www.ps-kustannus.fi/6892.html.

Koulutusta kirjan oheen

Kirjan myötä tulen kouluttamaan ja luennoimaan ensi kevään monista erityispedagogiikkaan sekä lasten, nuorten ja aikuisten tukemiseen liittyvistä aihealueista erilaisissa koulutustilaisuuksissa, niin varhaiskasvatuksen, perusopetuksen, toisen asteen koulutuksen, aikuiskoulutuksen kuin korkeakoulutuksenkin toimijoille sekä lisäksi muille sektoreille.

Puheenvuoroni näkökulma voidaan räätälöidä kohdejoukon mukaan, tietyille opettajille ohjaajille tai valmentajille, kaikille koulutusasteiden toimijoille ja myös huoltajille. Mikäli haluat järjestää omassa oppilaitoksessasi tai kunnan toimijoiden kesken koulutuksen, veso-päivän tms., ota yhteyttä erja.sandberg@helsinki.fi.

Räätälöidään teille sopiva koulutuskokonaisuus esimerkiksi vahvuusperustaisista oppimisen tuen muodoista, ADHD:sta, oppimisvaikeuksien tunnistamisesta, nivelvaiheiden toteuttamisesta, positiivisesta pedagogiikasta tai työhyvinvoinnista.


Kirjoittajalta:

Erja Sandberg
kasvatustieteen tohtori, erityispedagogi

Täältä pääset lukemaan muita blogikirjoituksiani

 

Suomalaisen koulun 100 vuotta! (Erja Sandberg)

Suomalaisessa koulussa on tapahtunut merkityksellisiä ja merkittäviä asioita viimeisen sadan vuoden aikana. Näin Suomen itsenäisyyden juhlavuonna on hyvä muistella hieman myös koululaitoksemme kehittymistä ja nykytilaa. Seuraavassa muutamia näkökohtia aiheeseen.

Kansakoulusta peruskouluun

Kansakoulujen historia ulottuu yli sadan vuoden tarkastelujakson aina 1850-luvulle saakka. Alun perin kansakoulun tarkoituksena oli saada peruskoulutusta myös maaseudulla asuville lapsille ja nuorille. Käytännölliset oppiaineet kuten käsityö, puutarhanhoito sekä taloustyöt olivat vahvasti mukana kansakoulun opetettavina aiheina. Kuusivuotinen kansakoulu korvasi ensin esimerkiksi pappiloissa järjestetettyjä kiertokouluja ja vähitellen ne vakiintuivat omaksi järjestelmäkseen.

Rinnakkaiskoulujärjestelmän toinen puoli, erikseen pyrittäviin oppikouluihin ja keskikouluihin muodostui kansakoulun kaksi viimeistä luokkaa. Haettaessa maksulliseen ja osin yksityiseen oppikouluun painotettiin riittävää koulumenestystä sekä taloudellisia mahdollisuuksia käydä koulua. Ns. alakansakoulun oli määrä tarjota alkuopetusta ja oppikoulun taas jatko-opetusta. Keskikoulussa koulutusjärjestelmä oli vahvasti sukupuolittunutta. Perustettiin erikseen tyttökouluja ja poikakouluja, usein nimityksillä tyttölyseo ja poikalyseo.

100 vuotta sitten kansakoulu tavoitti noin 60 % kouluikäisistä lapsista ja nuorista. Oppivelvollisuuslaki tuli voimaan vuonna 1921, jolloin kunnat velvoitettiin entistä tiiviimmin perustamaan ja ylläpitämään kansakouluja. Kansakoulua käytiin kuutena päivänä viikossa, myös lauantaisin.

Aluksi kansakoulun opettaja(t) saattoi(vat) olla kylän ainoita kirjoitustaitoisia henkilöitä. Heitä hyödynnettiinkin esimerkiksi luottamistehtävissä kunnallishallinnossa. Näin kansakoulujen yhteiskunnallinen merkitys korostui varsinkin maaseudulla Suomen itsenäistymistä edeltäneinä vuosikymmeninä muutenkin kuin opettajien tekemän opetustyön ansiosta.

Yleissivityksen kehittäminen oli katkonaista toisen maailmansodan ja 1930-luvun laman aikana. Suomalaista koulujärjestelmää pidettiinkin 1950-luvulla muusta Länsi-Euroopasta jälkeenjääneenä ja sitä moitittiin yhteiskunnallista epätasa-arvoa korostamavana kansan jakauduttua kansakouluun ja oppikouluun. Taloudellisesti heikommilla olevien perheiden (kuten maanviljelien tai työläisten) ei useinkaan ollut mahdollista kustantaa lapsensa opiskelua maksullisessa oppikoulussa.

Kansakoulujärjestelmä oli vahva instituutio aina peruskoulujärjestelmän lanseeraamiseen saakka. Samassa yhteydessä koulutyöviikko supistettiin viisipäiväiseksi. Myös kansakoulunkoulutarkastajien virat lakkautettiin. Peruskoulujärjestelmään siirryttiin vaiheittain lapista alkaen vuodesta 1972 – ja viimeisetkin peruskoulut aloittivat toimintansa pääkaupunkiseudulla vuonna 1977.

Kaikki kansakoulut muuttuivat peruskoulujen ala-asteiksi, vuosiluokiksi 1–6. Jatkoluokat eli kouluvuodet 7–8 sulautettiin yhdessä keskikoulujen kanssa peruskoulujen yläasteiksi. Kansakoulunopettajat siirtyivät ala-asteiden luokanopettajiksi. Opetuksen järjestäjiksi nimitettiin kaikki kunnat ja siten maksullinen oppikoulujärjestelmä muutettiin maksuttomaksi kunnan alaisuudessa toimiviksi yläasteiksi. Peruskoulujärjestelmä oli ns. yhteiskoulua, jolloin erillisen tyttökoulut ja poikakoulut sulautettiin yhteiseksi kouluksi. Vähitellen ala-asteita ja yläasteita alettiin kutsua alakouluksi ja yläkouluksi ja myös yhtenäiskoulu-nimitystä käytettiin kuvaamaan koko peruskoulua. Peruskoulujärjestelmä luotiin koko kansakunnan kouluttamiseen.

Tukea tarvitsevien oppilaiden opetuksen kehittyminen

Erityisryhmien opetus voidaan katsoa alkaneen 1800-luvun loppupuolella aluksi aistivammaisuuden, erillisten kuurojen ja sokeiden koulujen, myötä. Vammaisten lasten opetuksesta määrättiin ensi kertaa Suomen suurruhtinaan julistuksella 1900-luvun taitteessa. Ensimmäisiä ja edelleen voimissaan olevia valtion omistamia erityisryhmien kouluja olivat Tervaväylän koulu Oulussa, Haukkarannan koulu Jyväskylässä ja Mikael-koulu Mikkelissä. Helsingissä toimi myös ns. Raajarikkoisten työkoulu, ja se tunnetaan nykyisessä muodossaan Ruskeasuon kouluna.

1900-luvun taitteessa perustettiin myös ns. heikkolahjaisten erikoiskouluja. Näiden nimitystä muutettiin myöhemmin apukouluiksi. Samaan aikaan aloitettiin myös kehitysvammaisten opetus, aluksi ns. tylsämielisten kasvatuslaitoksena. Nämä erilaisia ihmisryhmiä koskevat nimitykset ovat vahvasti vaihtuneet tutkimustiedon kartuttua ja yhteiskunnan kehittymisen myötä.

Oppivelvollisuuskaan vuonna 1921 ei tuonut kaikkia lapsia peruskoulutuksen piiriin. Esimerkiksi “tylsämielisistä lapsista” säädettiin erikseen. Tylsämielisenä pidettiin lasta, joka ei osannut selvästi puhua. Koulun johtokunnalle annettiin oikeus vapauttaa lapsi oppivelvollisuudesta heikon käsityskyvyn perusteella. Lääkärintodistuksen perusteella oppilas voitiin vapauttaa oppivelvollisuudesta ruumiinvian tai heikon terveyden takia.

1940-luvulta alkaen perustettiin myös ”Ruotsin malliin” tarkkailuluokkia eri kaupunkeihin. Nämä luokat olivat erityisesti tarkoitettu ”tunne-elämältään häiriytyneille ja sosiaalisesti sopeutumattomille” lapsille. Samaan aikaan aloitettiin perinteisin osa-aikaisen erityisopetuksen muoto – puhe- ja lukiopetus.

Vuoden 1957 kansakouluasetuksessa säädettiin oppilaasta, joka ei menestynyt kansakoulussa eikaä häntä voitu sijoittaa apukouluun tai muuhunkaan erityiskouluun. Oppilas siirrettiin tarkkailuluokalle, alun perin siksi, että häntä voitaisiin tarkkailla ja määritellä sen mukaan tuleva koulupaikka. Käytännössä tarkkailuluokka jäi pysyväksi koulupaikaksi.

Vähitellen kehitysvammaisten opetus sai uusia muotoja kehitysvammahuollon ja erityishuoltopiirien sekä kehitysvammalainsäädännön toimista. Perustettiin harjaantumiskouluja, joissa annettiin ns. harjaantumisopetusta. Vasta vuonna 1997 oppivelvollisuuden piiriin tulivat vaikeimminkin kehitysvammaiset lapset.

Perusopetuslakiuudistus tuli voimaan vuonna 1998 ja siinä määriteltiin erityisoppilaaksi ottaminen sekä siirtäminen ja esimerkiksi HOJKSien laadinta erityisoppilaille. Perusopetuslaki mahdollisti myös oppiaineiden yksilöllistämisen. Vaikeimmin kehitysvammaisten oppilaiden opetus voidaan järjestää lakisääteisesti myös oppiaineiden sijaan toiminta-alueittain. Nykyinen, voimassaoleva perusopetuslaki on vuodelta 2010. Erityisopetuksen voimakkaan vuosittaisen kasvun myötä lakiin lisättiin yleisopetuksen ja erityisopetuksen väliin yksi tuen taso, tehostettu tuki. Lainsäädännössä on tarkennettu myös opiskeluhuollon alaisten palvelujen oikeutta ja merkitystä jokaiselle oppilaalle.

Segregoinnista integrointiin ja inkluusioon

100 vuotta sitten erityisryhmien, tukea tarvitsevien koululaisten opetus järjestettiin erillisissä kouluissa. Monesti nämä koulut sijaitsivat fyysisesti erillään yleisopetuksen kouluista. Tällöin puhuttiin segregaatiosta eli koulujen eriytymistä. Osa tukea tarvitsevista lapsista ja nuorista kulki pitkiäkin koulumatkoja esimerkiksi toiselle paikkakunnalle tiettyyn erityiskouluun. Osa kouluista oli myös sisäoppilaitoksia, sisältäen asuntolan. Monet lapset joutuivat asumaan erillään perheestään koulupäivinä jo varhaisessa vaiheessa elämäänsä, lapsuudessa.

Suomi on sitoutunut allekirjoituksellaan vuoden 1994 kansainväliseen ns. Salamancan julistukseen, jossa määritellään jokaisen lapsen oikeutta käydä kotiosoitteen mukaista lähintä koulua lapsen tuentarpeesta, sairaudesta tai vammasta huolimatta. Sopimuksen myötä suomalaista erityiskouluverkostoa on viime vuosikymmeninä huomattavasti supistettu ja erityiskouluja on lakkautettu. Inklusiivisella opetuksella viitataan tähän lähikouluperiaatteeseen. Samoin oppilaita on integroitu yhä enemmän yleisopetukseen lähikouluun aiempien erityisluokkasijoitusten myötä. Jokaisella oppilaalla on oikeus saada tämän päivän koulussa tarvitsemansa tukitoimet lähikoulussa, mahdollisuuksien mukaan yleisopetuksen luokassa. Meillä toki on ja tulee olemaan aina oppilaita, joiden tuen tarve, sairaus tai vamma vaatii erityisluokkapaikkaa koulunkäynnin muotona.

Suomalainen peruskoulu – maailman paras koulu?

Suomessa on ainutlaatuinen ja maailmallakin hyvin arvossa pidetty koulujärjestelmä. Olen itsekin tutustunut usean muun maan koulujärjestelmään ja olen saanut olla luennoimassa suomalaisesta koulujärjestelmästä eri maiden koulujen edustajille, viimeksi viikko sitten venäläisille rehtoreille ja kouluhallinnon virkamiehille. Suomalaista koulua arvostetaan poikkeuksetta.

Mikä sitten tekee suomalaisesta koulusta erinomaisen? Seuraavassa muutamia asioita.

Ensinnäkin, meillä on järjestelmällisesti korkeakoulutetut opettajat. Yliopistotasoinen opettajankoulutus on pituudeltaan ja laajuudeltaan huomattava. Meillä on maisteritasoiset opettajat, ja opettajan kelpoisuudet myös määritellään lainsäädännössä. Haluamme ylläpitää laadukasta ja osaavaa opettajakuntaa.

Toisekseen, meillä on jokaiselle koululaiselle ilmainen koulujärjestelmä. Tämä on hyvin harvinaista maailmalla. Maksuton koulutus takaa jokaiselle lapselle ja nuorelle mahdollisuuden käydä esi- ja peruskoulua, toisen asteen koulutusta ja korkeakoulutusta perheen taustasta ja esim. tulotasosta riippumatta. Meillä on myös tarjolla jokaiselle lapselle ja nuorelle ilmainen kouluruoka, joka on sekin hyvin poikkeuksellista muihin maihin nähden. Myös koulukuljetuksesta on laissa säädetty. Edelleen meillä on maksuttomat koulukirjat ja -tarvikkeet perusopetuksessa. Yhteiskunta siis on huolehtinut hyvin monelta kannalta jokaisen oikeudesta kouluun ja myös mahdollistanut sen em. toimilla.

Suomessa on kunnallinen, julkinen koulutusjärjestelmä, joka toimii. Tämäkin on monessa mussa maassa aivan utopiaa, tai ainakin hyvin erilaisella tasolla kuin Suomessa. Monissa maissa kunnallista koulua pidetään ”toissijaisena” vaihtoehtona, yksityiskoulujen vastatessa esimerkiksi paremmin oppilaiden turvallisuudesta ja opetuksen laadusta. Suomessa panostus julkiseen koulujärjestelmään on myös aiheuttanut sen, että meillä on vain vähän yksityisiä koulutuksenjärjestäjiä perusasteella ja lukiokoulutuksessa.

Meillä on paljon tutkimusta koulutuksesta, opettajuudesta ja esimerkiksi tukea tarvitsevien lasten ja nuorten opetuksesta ja toisaalta oppimisen pulmakohdista. Tutkimusperustainen opetus ja monet tukimuodot on saatu vietyä käytäntöön. Myös laaja-alaisten erityisopettajan ainutlaatuinen järjestelmä perusopetuksessa on merkittävä tuki monelle oppilaalle ja luokan- ja aineenopettajalle. Ulkomaisten koulujen edustajien on hyvin vaikeata ymmärtää mitä edes tarkoittaa laaja-alainen erityisopettaja ja mikä on hänen työnkuvansa.

Suomessa myös esimerkiksi tasa-arvon merkitys ja korruptoitumattomuus ovat selkeitä ansioita myös koululaitokselle.

Ollaan iloisia ja ylpeitä mahtavasta koulujärjestelmästämme. Onnea Suomi 100 vuotta!


Kirjoittajalta:

Erja Sandberg
kasvatustieteen tohtori, erityispedagogi

Täältä pääset lukemaan muita blogikirjoituksiani

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tasa-arvoinen inkluusio? (Erja Sandberg)

Viime aikoina on kirjoitettu ja lausuttu monenlaisia asioita inkluusiosta, jopa todettu sen liian usein olevan ”säästöinkluusiota”. Esimerkiksi Turun Sanomat kirjoitti kuntien moninaisista käytännöistä tukea tarvitsevien oppilaiden opiskeluista verraten opetusta yleisopetuksen luokkaan ja kokoaikaisen erityisopetukseen. 

Niin kansainvälinen sopimus, Salamancan julistus, kuin Suomen perusopetuslakikin velvoittaa suosimaan inklusiivista opetusta ts. järjestämään kaikille lapsille ja nuorille tarvittavat tukitoimet yleisopetuksen luokassa, mahdollisuuksien mukaan oppilaan kotiosoitetta lähimmässä koulussa.

On hieno ajatus, että kaikenlaiset oppilaat kävisivät koulua yhdessä samoissa luokissa. Toisaalta se asettaa myös haasteen koulutuksenjärjestäjälle. Jokaisella oppilaalla on lakisääteinen oikeus saada tarvitsemansa tuen muodot myös inklusiivisessa opetuksessa. Koulu ei siis voi supistaa tarjottavista tukitoimista tai mahdollisten aikuisten määrästä (esim. avustajat). Myös opettajan on tällöin osattava tukea kaikenlaisia lapsia ja hallittava erityispedagogisia työmenetelmiä ja asiantuntemusta.

 

Tasa-arvoinen inkluusio?

Inkluusion perusteluna mainitaan usein oppilaiden tasa-arvoisuus. Omassa väitöstutkimuksessani keskittymisen pulmia ja toisaalta merkittäviä aistiherkkyyksiä omaavat oppilaat kuvasivat ja pitivät erityisopetusta poikkeuksetta sopivana opetusryhmänä itselleen. Varsinkin osan kouluajasta isossa yleisopetuksen ryhmässä olleet, ja jossain vaiheessa pienryhmään siirretyt henkilöt kokivat nyt aikuistuneena, että näiden opetusryhmien ero on merkittävä nimenomaan keskittymiskyvyn ja oppimisrauhan kannalta. Erityisopetuksen ryhmää pidettiin poikkeuksetta soveltuvampana, koska siellä opettajalla oli enemmän aikaa ohjeistaa ja tukea koululaista, mahdollisesti avustajaresurssia oli käytettävissä ja myös pienen ryhmäkoon myötä keskittyminen ja oppiminen sujuivat paremmin. Lisäksi erityisopettajan tietotaitoa tukea tarvitsevista oppilaista kiiteltiin ja toisaalta kuvattiin ja ihmeteltiin miksi luokanopettajan koulutukseen ei kuulu erityispedagogisia opintoja perusteita enempää.

Voidaankin perustellusti kysyä onko oppilaalle, joka häiriintyy ison ryhmän hälystä, aistia kuormittavista häiriötekijöistä ja omaa keskittymisen pulmia, tasa-arvoista ”joutua” tai ”päästä” opiskelemaan isossa yleisopetuksen ryhmässä. Hänen tukimuotonsa keskittymisen kannalta voi joissain tapauksissa nimenomaan olla pienempi ryhmä.

 

Painotetusta opetuksesta

Turun sanomien jutussa myös pohdittiin painotettua opetusta ja kyseltiin onko oikein, että tukea tarvitsevat oppilaat saavat hakeutua myös painotetun opetuksen, kuten matematiikkaa, kieliä tai taito- ja taideaineita enemmän sisältävän opetuksen, piiriin. Tuntuu hassulta, että toisaalta tukea tarvitsevat oppilaat tulisi tasa-arvoisuudenkin näkökulmasta ohjata yleisopetuksen ryhmiin, jos he toisaalta eivät saisi hakeutua painotettuun opetukseen. Tasa-arvoisuus taisi unohtua tässä välissä.

Lisäksi on hyvä muistaa, että tukea tarvitseva oppilas ei tarkoita vain oppilasta, jolla on oppimisen pulmia. Oppimisvaikeudet ovat vain yksi näkökulma tukitoimien tarpeeseen ja esimerkiksi tehostettuun tai erityiseen tukeen. Omassa tutkimuksessani oli merkittävästi henkilöitä, jotka olivat erinomaisia kognitiivisilta taidoiltaan ilman oppimisvaikeuksia ja silti he tarvitsivat tukitoimia muihin osa-alueisiin koulupäivän aikana. He kuvasivat olevansa parhaimmillaan – ja keskittymisen pulmien olevan vähimmillään – tilanteessa, jossa saivat sisäisen motivaationsa ohjaamana opiskella itselle kiinnostavia oppiaineita, niitä samoja oppiaineita, joita painotetuilla luokilla painotetaan.

Lopuksi

Itselläni on tutkimukseni ja erityisopettajan käytännön työn ohella vanhemman kosketuspintaa myös aiheeseen. Minulla on nuori, joka on käynyt koko peruskoulunsa erityisen tuen oppilaana noin kympin keskiarvolla. Hän oli yläkoulun ajan painotetussa opetuksessa, mihin haettiin erikseen pääsykokeilla. Nuoreni suoriutui koko kaupungin parhaimpana oppilaana pääsykokeessa täysillä pisteillä. Nuori ponnisti painotetun opetuksen kautta myös lukioon, jolla on erityistehtävä luonnontieteiden saralla – ja pärjää siellä edelleen kiitettävästi. Tällä nuorella on kaikki samat mahdollisuudet opiskella haluamaansa alalle ja koulutustasolle kuin kaikilla muillakin nuorilla, vaikka hän on ollut erityistä tukea tarvinnut peruskoululainen. Hänelle on annettu tasa-arvoinen mahdollisuus opiskella ja se tuottaa nyt hedelmää – jatkossa koko yhteiskunnan hyväksi.

Kirjoittajalta:

Erja Sandberg
kasvatustieteen tohtori, erityispedagogi

Täältä pääset lukemaan muita blogikirjoituksiani

Johtamisen kolme kovaa ja yksinkertaista kysymystä (Erja Sandberg)

Tällä kertaa päästän poikkeuksellisesti ääneen johtajan ja johtajia sekä monenlaisia esimiehiä valmentavan Ira Langen. Hän kertoo miten organisaatiota, kuten isoa oppilaitosta, tulisi johtaa. Ole hyvä Ira 🙂

Millaista johtamista tarvitaan?

Johtaminen on taito- ja kyvykkyyskysymys. Haluatko palvella ja auttaa ihmisiä ottamaan käyttöön omia voimavarojaan? Haluatko auttaa ihmisiä kehittämään omaa ajatteluaan ja vastuunottamisen taitoa? Oletko johtaja, joka kilvoittelee siinä, miten nostat ihmisiä siiville ja vahvistat heidän kyvykkyyttään ja vahvuuksiaan?

Johtaminen on myös persoonakysymys. Sanotaan, että jokainen johtaa persoonallaan ja omalla tyylillään. Kyllä ja juuri siksi persoona on työkalu, jota pitää terottaa ja kehittää. Johtamistaitoja voi kehittää, omaa persoonaansa voi ja pitää kehittää. Jokaisen johtajan velvollisuus on altistaa itsensä kasvulle – sen pitäisi olla ehdoton minimivaatimus, jotta voi toisia ihmisiä johtaa.

Johtamisen kolme tärkeätä taitoaluetta

Pysähdyn tässä tarkastelemaan johtamisen kolmea konkreettista taitoaluetta, jotka hallitessaan johtaja vääjäämättä vie asioita organisaatiossaan hienosti maaliin ja synnyttää samalla sitoutuneen ja päämäärähakuisen tiimin.

Minkälaisia tunnusmerkkejä tuloksekkaassa ja arvokkaassa johtamisessa tulisi olla? Johtamisen parhaat käytänteet (Work of Leaders) antaa erinomaiset suuntaviivat arvoa ja tulosta lisäävälle johtamiselle. Näillä kriteereillä johtamista pitäisi myös rohkaistua mittaamaan.

Johtaja, luotko visiota rohkeasti?

Visiossa on kysymys sellaista kuvitellusta tulevaisuuden tilasta, jossa yhdessä luodaan jotakin ainutlaatuisen arvokasta toisten hyväksi. Miksi me olemme olemassa ja mitä me olemme yhdessä tekemässä? Mikä on tarkoituksemme?

Lähestyykö johtaja visiota avoimesti ja rohkeasti? Synnyttääkö hän keskustelua visiosta ja kykeneekö johtaja pilkkomaan organisaation ison vision oman tiiminsä ja lopulta yksilötason mielekkääksi visioksi? Visio on se komponentti, joka ohjaa tavoitteiden määrittelemistä ja yhdistää ihmiset saman asian taakse.

Johtaja, saatko ihmiset sitoutumaan?

Sitoutumisessa on kysymys jatkuvasta dynaamisesta vuorovaikutusprosessista. Me ihmiset haluamme ja kaipaamme sitoutua, mutta meillä on oltava jotakin mihin sitoutua. Meidän on myös saatava puhua ja ilmaista eriävätkin ajatuksemme visiosta. Vasta, tultuamme kuulluksi, voimme kiinnittyä, sitoutua ja myös innostua visiosta. Sitoutumista syntyy siellä, missä ihmiset kokevat tekevänsä lisäarvoa tuottavaa ja siis jotakin mielekästä. Sitoutumista syntyy myös kun ihmiset saavat kysyä ja ilmaista huoliaan ilman minkäänlaista sosiaalista tai psykologista tai muuta rangaistuksen pelkoa. Minkälaista vuorovaikuttamista sitoutumisen synnyttäminen johtajalta edellyttää? Miten selkeää on johtajan viestiminen ja miten hän synnyttää vuoropuhelua erilaisista näkemyksistä? Onko johtaja vastaanottavainen erilaisille ajatuksille ja miten hän ilmaisee, että on itse innostunut ja sitoutunut?

Johtaja, varmistatko ja johdatko toteutusta?

Yksinkertaisimmillaan toteutuksessa on kysymys vision muuttamisesta toiminnaksi. Jos visiossa annetaan lupaus jostakin mitä tavoitellaan, niin toteutus on tuon lupauksen lunastamista yhdessä. Onnistuneen johtamisen tuloksena syntyy kollektiivista saavutuksen tunnetta. Millä tavalla tekemisen tahtia määritellään ja johdetaan? Entä miten tekemistä suunnitellaan ja analysoidaan? Johdetaanko palautteen antamista, tartutaanko ongelmiin ja annetaanko ihmisille aidosti kiitosta?

Miten sinä johtajana mittaat onnistumistasi ja miten lisäät osaamistasi ja kasvuasi näillä johtamistaitojen ydinalueilla?

 

Tämä kirjoitus oli ensimmäinen osa johtamisen taitoja. Ira jatkaa vielä ensi viikolla blogissani peloista johtamisessa ja luottamuksen rakentamisen esteinä organisaatiossa. Teksti julkaistaan 29.9.2017.

kirjoittajalta:

Ira Lange

CEO
Johtamiseen, yksilö- ja tiimi- sekä ryhmätyöskentelyyn erikoistunut ammatticoach,
valmentaja ja puhuja sekä yrittäjä.

Voit lukea minusta ja tekemisestäni lisää www.qmotion.fi

Täältä pääset lukemaan muita blogikirjoituksiani

 

Onko pedagogisella osaamisella enää mitään merkitystä ammatillisessa oppilaitoksessa? (Erja Sandberg)

Opettajan korvaaminen ohjaajalla? Ikävä kyllä. HYRIA-koulutus, Hyvinkään ja Riihimäen alueella toimiva ammatillinen oppilaitos irtisanoi 11 opettajaa ja palkkasi heidän tilalleen 15 ohjaajaa.

OAJ tyrmää opettajien korvaamisen ohjaajilla. OAJ:n kannanoton mukaan tämä tarkoittaa sitä, että kyseisen oppilaitoksen opiskelijat saavat lähes 420 tuntia vähemmän opettajan antamaa opetusta viikossa. Vuositasolla vähennys on jo 16 000 tuntia. Myös koulutuskeskus Salpaus Lahden seudulla on OAJ:n tietojen mukaan tehnyt samankaltaisen ratkaisun.

Tämä antaa ikävän ja huolestuttavan signaalin siitä, että pedagogista koulutusta ja opettajan osaamista ei enää arvosteta ammatillisessa koulutuksessa. Irtisanotuille HYRIAn opettajille tarjottiin ammatillisen ohjaajan paikkaa puolta pienemmällä palkalla. Yksikään opettajista ei siirtynyt ohjaajan tehtäviin. En ihmettele, jokainen koulutustaan ja osaamistaan arvostava opettaja ei siirry ohjaajaksi. En siirtyisi minäkään.

Kuinka ohjaajat osaavat pedagogiikkaa?

Samaan aikaan meillä on ammatillisessa koulutuksessa yhä enemmän erilaisia ja monenlaisia mittavia tukitoimia tarvitsevia nuoria sekä aikuisia. Koulutustakuun myötä ammatillisissa oppilaitoksissa on lähes avoimet ovet eli kaikki hakijat tulee ottaa opiskelijoiksi. Pitäisikö heidän myös saada tarvittava opetus tukitoimien kerta, jotta he valmistuvat osaajiksi, ammattialansa laadukkaiksi edustajiksi? Minusta pitäisi, ehdottomasti. Se on osa opiskelijan oikeusturvaa. Kun nyt on jo havaittu opiskelija-aineksen muutos, minkä takia pedagogisen osaamisen vahvistamisen sijaan heikennetään opettajavetoista opiskelua siirtymällä ohjaajiin?

Aleksis Salusjärvi on kiertänyt ammattioppilaitoksia kuluneen vuoden ja kirjoittaa ammattioppilaitosten vaarallisesta ihmiskokeesta opiskelijoiden kustannuksella. Aleksis toteaa: ”Vanhalla opettajakaartilla on siksi jo valmiiksi entistä haastavampi työ, jota pitäisi tukea paremmin. Nyt sen sijaan vähennetään tunteja ja oppilaat pakotetaan itsenäiseen työskentelyyn.” Olen hänen kanssaan aivan samaa mieltä. Nyt olisi aika vahvistaa opettajien ammattitaitoa, antaa tukea ja konkreettisia työvälineitä toimia yhä haasteellisempien ja moninaisempien opiskelijoiden kanssa.

Kauppiaitten kauppaoppilaitos Mercurian rehtori Tiina Immonen kirjoitti muutama päivä sitten seuraavasti: ”Valitettavasti Opintopolun kautta valituksi tuli myös opiskelijoita, joilla on haasteita suoriutua ammatillisista opinnoista. Osalla on elämänhallintataidoissa oppimista, osalla terveydellisiä ongelmia ja joillakin on opiskelun kannalta puutteellinen suomen kielen taito. Suuressa ryhmässä opettajan aika menee siihen, että hän selostaa useita kertoja, miten koneelle kirjaudutaan, kun osa opiskelijoista ei kerta kaikkiaan ymmärrä.” Hän jatkaa seuraavasti: ”Jos opiskelija on käynyt erityisopetuksessa koko peruskoulun, miten hän voisi olla valmis suorittamaan toisen asteen tutkinnon kriteereiden mukaisesti, kun pohjatiedot puuttuvat?”. Juuri näin. Meillä on huomattavan paljon nuoria, jotka ovat käyneet peruskoulunsa osa-aikaisessa tai kokoaikaisessa erityisopetuksessa, tehostetulla tai erityisellä tuella.

Ohjaajat eivät hallitse eikä heiltä myöskään vaadita pedagogiikan osaamista, joka on oleellista opetettaessa ammattiin. Ohjaamalla kaikki eivät todellakaan opi. Siihen tarvitaan monenlaisia pedagogisia ratkaisuja. Jokaisena oppituntina, jokaisena koulupäivänä.

Peruskouluun ja lukioon sama pedagogisen osaamisen alasajo?

Leikitelläänpä ajatuksella, että myös peruskoulun tai lukion opettajia korvattaisiin ohjaajilla. Näin säästettäisiin puolet palkkakustannuksissa. Eikö olisi hienoa? No minusta ei todellakaan (mutta minä olenkin opettaja ja erityispedagogiikan asiantuntija).

Säästöjen kustannuksella tunnutaan tekevän mitä kummallisempia ratkaisuja ammatillisissa oppilaitoksissa. Missä on laatu? Laadukas opetus? Hyvinvointivaltion laadukas elinkeinoelämä?

Mikäli opettajan korvaaminen ohjaajalla onnistuu ammatillisissakin opinnoissa, kai se sopii ja hyväksytään myös peruskoulussa, lukiossa, ammattikorkeakoulussa tai yliopistossa? Näin voisimme vähentää myös korkeakoulutusta, opettajankoulutusta, mikäli opettajan ammattia ja osaamista ei enää arvosteta ja se nähdään voitavan osittain korvata toisen asteen ohjaajan tutkinnolla. Ammatillinen koulutus antaa huolestuttavaa esimerkkiä aiheeseen.

Epäilen, että sama toimintatapa ei menisi läpi peruskoulussa tai lukiossa. Peruskoulu PISA-tuloksineen ja uudistuksineen tuntuu olevan erityisessä suojeluksessa. Lukiolaisten osaamisesta taas lukiot kilpailevat yo-rankinglistoillaan. Mutta entä amis? Ei väliä? Kaikki opiskelijat valmistuvat osaamisestaan tai osaamattomuudestaan huolimatta, koska vain raha merkitsee, laadukas opetus ei. Hämmästelen.

Ohjaajan koulutuksen tutkintovaatimukset ovat aivan erilaiset kuin opettajan. Ohjaajan koulutus on toisen asteen koulutusta, opettajan korkeakoulutusta. Kyllä, koulutuksellakin on väliä. Lisäksi ohjaajan koulutukseen ei kuulu pedagogista pätevyyttä saati erityispedagogista osaamista. Kerta toisensa jälkeen pohdin itse ja käyn keskusteluja monien ammatillisten opettajien kanssa eikö amiksen opiskelijoilla todellakaan ole väliä? Näen itse joka päivä eron toisen poikani opiskellessa lukiossa ja toisen amiksessa. Toisella on kirjat, toisella ei. Toisella on kokeita, toisella ei. Toisella on vapaapäiviä, toisella ei. Ovatko he samalla viivalla jatko-opintoihin toisen asteen opintojensa jälkeen? Eivät.

On kummallista, että koulutuksen järjestäjän taholta kategorisoidaan nuoria saamaan eritasoista opetusta. Lukiossa on täydet päivät ja yliopistokoulutuksen saanut pedagoginen opetushenkilöstö. Ammatillisissa oppilaitoksissa taas ei näytä olevan juurikaan väliä käydäänkö koulua tunti päivässä tai pari päivää viikossa. Itsenäisiä opintoja, etäopintoja ja työpaikoille siirrettävää vastuuta lisätään kokoajan, Nyt vielä vaihdetaan opettajia ohjaajiksi. Tasa-arvoista? Ikävä kyllä meillä on jatkossa ammatillisesta koulutuksesta valmistuneita aikuisia, jotka eivät osaa ammattiaan.

Mitä sanovat työssäoppimispaikkojen ohjaajat ja johtajat?

Minuun ovat ottaneet yhteyttä usean työnantajayritykset, jotka ovat vuosia, jopa vuosikymmeniä ohjanneet ammattiin opiskeluun kuuluvaa työssäoppimista. He ovat nyreissään siitä, ettei heiltä ole kysytty onko heillä resursseja ohjata näitä opiskelijoita yhä enemmän ja yhä vähemmillä pohjatiedoilla. Osa on ilmoittanut, ettei ota enää työssäoppijoita oppimaan ammattia. Monessa keskustelussa he ovat todenneet osaamisen ja sitä kautta työn laadun heikentyneen. Opiskelijat voivat olla motivoituneita ammattiin, mutta pohjatietoja ei ole. Lisäksi nuorilla voi olla suuria elämänhallinnan pulmia, joihin työpaikat eivät ehdi ohjauksessaan puuttua.

OAJ:n kannanotossa puheenjohtaja Luukkainen toteaa: ”Elinkeinoelämän on lähdettävä mukaan vaatimaan ja valvomaan koulutuksen laatua. Laadukas koulutus on toimivan elinkeinoelämän peruskivi. OAJ ei jää toimettomana katsomaan kehityssuuntaa, jossa ammatillinen osaaminen romahtaa, ammattitaitoisilta opettajilta viedään työ ja siirretään selvästi opettajalle kuuluvia tehtäviä muille ammattiryhmille, Luukkainen varoittaa.” Juuri näin!

Aleksis Salusjärvi toteaa: ”Vaativiin ammatteihin, kuten hoitoalalle, on siksi lähivuosina valmistumassa ihmisiä, jotka eivät ole saaneet asianmukaista opetusta työhönsä. Julkista terveydenhuoltoa ollaan valtion toimesta rapauttamassa ruohonjuuritasolla. Vastuu tästä kehityksestä on nuorilla itsellään, käynnissä on ihmiskoe jossa koulut pakotetaan luopumaan tärkeimmästä tehtävästään, opetuksesta.”

Terveys- ja hyvinvointiaiheisiin erikoistunut toimittaja Paula Tiessalo on myös ottanut kantaa rapautuvaan toisen asteen koulutukseen: Nuoren tulisi etsiä työharjoittelupaikka, jossa ammatti pitäisi oppia, koska koulutunteja on vähennetty. Ammattikoulussa voi olla päiviä, jolloin lähiopetusta on tunti tai ei lainkaan. Nuori jätetään tuuliajolle.” Kyllä!

Miten ministeriö reagoi osaamisen alasajoon?

Opetus- ja kulttuuriministeriö käsittelee parhaillaan ammatillisten oppilaitosten järjestämislupien uusimista. Tällöin se arvioi, onko oppilaitoksilla edellytyksiä järjestää koulutusta.

Oaj:n puheenjohtaja Olli Luukkainen toteaa kannanotossaan: ”On selvää, ettei kaikilla koulutuksenjärjestäjillä enää leikkausten jälkeen ole taloudellisia eikä toiminnallisia edellytyksiä järjestää ammatillista koulutusta 1.1.2018 voimaan tulevan lain edellyttämällä tavalla. siihen varaa kun näin edelleen ajetaan suomalaista koulutusjärjestelmää alas.”

Täytyy vain toivoa, että OKM puuttuisi myös kyseenalaisiin keinoihin toteuttaa opetusta. OKM:n kanta nuoria  eriarvoistavaan toisen asteen koulutusjärjestelmään kiinnostaa myös.

Lopuksi

Kuka kysyisi ammatillisen oppilaitoksen nuorilta mitä he ajattelevat tästä kaikesta? Lapsia pitää kuulla, yhtälailla nuoria pitää kuulla. Osa nuorista on vielä lapsenkengissä ammatilliseen oppilaitokseen tullessaan. Onko koulutuksen järjestäjät kuulleet opiskelijoitaan? Entä opettajiaan?

Kun olin itse lehtorina ammatillisessa oppilaitoksessa, opiskelijat hämmästelivät tyhjiä lukujärjestyksiä eli monia vapaita koulupäiviä ja myös sitä, että opettajavetoinen opetus korvattiin osaksi itsenäisellä työskentelyllä, johon moni nuori ei kyennyt. Ne olivat opiskelijoille vapaatunteja. Alta löydät yhden koulutuskokemuksen tukea tarvitsevalta opiskelijalta.

Täältä löydät aiemman kirjoitukseni ammatillisen koulutuksen kolmasti keskeyttäneeltä opiskelijalta.

Löydät aiempia blogitekstejäni ammatillisesta koulutuksesta myös esimerkiksi täältä ja täältä.

Kirjoittajalta:

Erja Sandberg
kasvatustieteen tohtori, erityispedagogi

Täältä pääset lukemaan muita blogikirjoituksiani

Keskeyttäneen opiskelijan kokemus ammatillisista opinnoista (Erja Sandberg)

Ammatillinen koulutus on muutoksen pyörteissä. Ensi vuoden alusta otetaan käyttöön uusi reformi, jonka myötä huomiodaan yhä enemmän yhteistyötä työelämän kanssa. Myös opiskelijan henkilökohtaiset joustavat opintopolut ovat keskiössä. Samaan aikaan ammatillisesta koulutuksesta on päätetty säästää lähes 200 miljoonaa euroa, joka on heijastunut ja heijastelee vastaisuudessakin yhä vähempinä lähiopetuksena toteutettuina oppitunteina. Opiskelijoita opetetaan siis yhä vähemmän, vaikka tutkinnon ja työelämän vaatimukset ovat samat kuin ennenkin.

Samaan aikaan Eduskunnan Sivistysvaliokunta on kuitenkin korostanut jokaisen opiskelijan oikeutta saada riittävästi opetusta, opinto-ohjausta ja ohjausta, jotta hän voi saavuttaa tutkinnon perusteiden mukaiset ammattitaitovaatimukset ja osaamistavoitteet. Miten tämä yhtälö saadaan toimimaan?

Tukea tarvitsevia opiskelijoita yhä enemmän

Lisäksi samaan aikaan Tilastokeskuksen tuoreimmassa tilastossa kerrotaan tukea tarvitsevien opiskelijoiden kasvun määrästä ammatillisissa oppilaitoksissa. Erityisopetusta saaneiden opiskelijoiden määrä on tuplaantunut reilussa kymmenessä vuodessa. Uusimmat tiedot puuttuvat kesäkuun julkistetusta tiedosta, koska tilastot tulevat aina hieman jäljessä.

Esimerkiksi vuonna 2015 nuorisopuolen ammatillisen koulutuksen (oppilaitosmuotoisen opetussuunnitelmaperus-
teisen ammatillisen peruskoulutuksen) opiskelijoita oli 124 220, joista 18 prosenttia oli erityisopiskelijoita. Lisäksi on toki opiskelijoita, joilla ei ole ns. erityisopiskelijastatusta, mutta he tarvitsevat tai tarvitsisivat huomattavia tukitoimia opiskeluunsa, jotta voisivat valmistua ja osata ammattinsa. Tilastokeskuksen (2017) mukaan nuorille suunnatun ammatillisen koulutuksen erityisopiskelijoista 83 prosenttia opiskeli samassa ryhmässä (integroituina) muiden opiskelijoiden kanssa. Tämä vaatii siten tukitoimien mahdollistamista sekä käyttöä jokaisen opettajan tunneilla.

Ammatilliset opinnot keskeyttäneen opiskelijan kokemus

Tällä kertaa päästän ääneen ammatillisen tutkinnon opiskelijan. Tai nyt jo entisen opiskelijan. Henkilö haluaisi ammatin, mutta ei pysty opiskelemaan sitä näillä resursseilla ja vähäisellä tuella. Hänellä on taustallaan loppuun saakka käytynä vain peruskoulu. Hän on keskeyttänyt nyt KOLMANNEN kerran saman alan ammatillisen koulutuksensa samassa ammatillisessa oppilaitoksessa. Motivaatio saada ammatti on siten ollut suuri, mutta nyt opiskelija ei enää jaksa. Hän on nyt yhteiskunnan elätettävänä, kouluttamattomana ja työttömänä perheellisenä ihmisenä.

Opiskelijalla on merkittävää tukitoimien tarvetta. Hänellä on jo aiemmin todettu lukivaikeus (ei suomen kielen pulmia, koska hän on kantasuomalainen) sekä keskittymisen pulmia. Opiskelija tarvitsee lähiopetuksena toteutettua opetusta, monenlaisia opiskelutapoja ja enemmän aikaa sisäistää asioita. Seuraavassa hän kertoo itse kokemuksensa ammatillisesta koulutuksesta vuodelta 2017.

Olen törmännyt paljon siihen, että yritetään vaan mahdollisimman paljon kouluttaa opiskelijoita nopealla tahdilla. Tuolla ainakin opettajat hukkui työmäärään ja järkyttävä määrä asioita piti opettaa muutamassa viikossa.

Suurimmat haasteet oli juuri siinä että tunteja oli liian vähän. Kirjalliset tekstit on lukihäiriön vuoksi vaikeat. Ihmettelin myös kun teoriatietoa jäi esimerkiksi vammaisuuden osalta vajaaksi ja olisi pitäny lähteä harjoitteluun niin harjoittelun aikana selvisi, että meiltä oli yksi kokonaisuus jäänyt käymättä.. että lukujärjestys oli ollut pielessä. Mä olin kehitysvammaisten yksikössä ja tosiaan tunneilla ei avattu mitenkään mitä vammaisuus on ja mitä kuntoutussuunitelmassa vaaditaan, mikä oli yksi osio harjoittelussa. Mun mielestä tuollaisia virheitä ei pitäisi tapahtua eikä siinä vaiheessa päästää opiskelijoita vähillä tiedoilla harjoitteluun.

Harjoittelujaksoja suunniteltaessa koululla ei otettu huomioon, että olisi etsitty semmoisia paikkoja missä olisi ollut osaava ohjaaja, tiiviimmät tapaamiset opettajan kanssa ja pitemmät harjoittelujaksot, jotta ehtisi asioita sisäistää. Harjoittelupaikkoja ei etukäteen välttämättä tarkisteta, että onko siellä osaamista kouluttaa sitä opiskelijaa tai onko se sopiva paikka sen opintokokonaisuuden suorittamiselle. Moni kaveri on sanonut, että niillä ollu haastava harkkapaikka ja jälkeenpäin opettaja on todennut että olisi sopinut suuntautumisaikana ennemmin kuin alkuvaiheessa. Vasta siinä vaiheessa kun oli keskeytyksiä useampi ja harjoittelut epäonnistuneet niin sitten lopussa vasta olisi ollut semmonen ope, että olisi käynyt viikottain vaikka työpaikalla. Sitä olisi tarvittu heti alustapitäen.

Erityisopetusta ei oikeastaan ollut, mutta koululla oli semmonen apuopetusluokka minne olisi voinut varata ajan niin se opettaja olisi voinut auttaa siellä, mutta se oli aina täynnä kun nuoret erityisesti käytti sitä. Erityisopettaja olisi hyvä, että se voisi auttaa niiden oppimisvaikeuksien kanssa.

Työpaikoilla on sanottu, että he huomaavat, että opiskelijoiden taso on tippunut.. että niin paljon enemmän jää vastuuta just sinne harjoitteluun että siellä opittaisiin.

Näen suurimpana haasteena opiskeluajan lyhentämisen ja tahdin kiristämisen koko ajan. Huomioidaanko meidät, kymmenien tuhansien tukea tarvitsevien ammatillisten opiskelijoiden oppiminen näissä minimaalisissa lähiopetustunneissa jotenkin?

Säästetään toisaalta ja korjataan toisaalta?

Surullista. Kirjoituksen moneen kohtaan voisin sanoa paljonkin. Herättelen nyt kuitenkin ajattelemaan tämänkin opiskelijan kokonaisuutta, tulevaa elämää. Hän haluaisi ammatin ja sen jälkeen työpaikan, jotta voisi elättää itsensä ja perheensä. Tulla veronmaksajaksi. Nyt siihen ei ole mahdollisuuksia.

Jaksaisitko itse pyrkiä kohti toivomaasi ammattia vielä kolmen ammatillisen koulutuksen keskeytyksen jälkeen? Jokainen keskeytys on epäonnistumisen kokemus opiskelijalle. Usein itsetunto on heikentynyt muutoinkin esimerkiksi neuropsykiatrista problematiikkaa omaavilla henkilöillä. Päälle vielä kokemus, ettei voi opiskella eikä valmistu ammattiin. Se voi olla kuin piste iin päälle. Tiedämme tutkimusten perusteella, että syrjäytymisvaarassa olevilla henkilöillä on paljon neuropsykiatrista oireilua. Omassanikin tutkimuksessa nämä kaksi asiaa olivat yhteydessä tai oikeastaan jo ikävästi toteutuneet joka kolmannella informantillani. Tätäkö sitten lähdetään massiivisilla yhteiskunnallisilla syrjäytymisenpoistomekanismeilla torjumaan jälkikäteen? Pitäisikö panostaa mieluummin massiiviseen ennaltaehkäisyyn, jottei henkilö ajaudu tähän pisteeseen?

Yhtäältä leikataan resursseja, niin oppitunteja kuin tukitoimiakin. Opiskelija putoaa ja keskeyttää ammatilliset opintonsa. Tämän jälkeen yhteiskunnassa ollaan huolissaan suuresta syrjäytymisvaarassa olevien kouluttamattomien nuorten aikuisten määrästä. Siis leikataan ennaltaehkäisevistä toimenpiteistä kuten koulutuksesta ja toisaalta satsataan kymmeniä miljoonia syrjäytymisen vähentämiseen. Tämähän on kuin suoraan hölmölästä. Lyhennetään peittoa toisesta päästä ja jatketaan toisesta.

Näillä koulutusleikkauksilla ja tukitoimien liian vähillä resursseilla voidaan olla varmoja, että tulevinakin vuosina suuri määrä tukea tarvitsevia opiskelijoita keskeyttää ammatilliset opintonsa ja ovat jälleen syrjäytymisvaarassa tai ainakin negatiivisessa kehityskulussa kouluttamattomina ja työttöminä. Tämän päälle esimerkiksi neuropsykiatrinen problematiikka, joka ei helpota henkilöiden arkea, mikäli ei saada pitkäkestoista monialaista tukea. Ilmeisesti meillä on siihen varaa kun näin edelleen ajetaan suomalaista koulutusjärjestelmää alas.

Lopuksi

Kuka päättävistä poliitikoista tai puolueen johtajista uskaltaisi sanoa tämän ääneen julkisuudessa? Kuka ottaa vastuun näistä keskeyttämisen syihin johtaneista toimenpiteistä? Tänään 9.9.2017 Vihreiden puheenjohtaja Touko Aalto lausui YLE:n Ykkösaamussa, että valtiovarainvaliokunnassa kaikki kansanedustajat ovat yhtä mieltä siitä, että koulutusleikkaukset ovat järjettömiä. Joku niitä kuitenkin suosii ja niiden puolesta eduskunnassa päättää, koska ne toteutuvat näin massiivisina leikkauksina.

Kuka uskaltaa ehdottaa merkittävästi lähituntien eli kontaktiopetuksen määrän lisäämistä suomalaisessa ammatillisessa koulutuksessa?

Meidän tulee saada konkreettisia toimenpiteitä tukea tarvitsevien opiskelijoiden auttamiseksi ammatilliseen tutkintoon ja edelleen työelämään. Se ei tarkoita kaikkien opiskelijoiden hyväksymistä millä tiedoilla tahansa vaan se vaatii osaamista, laatua. Meidän tulee antaa niin paljon opetusta, että he osaavat niin teorian kuin käytännönkin tiedot ja taidot ammattialastaan. Opiskelijoita opetetaan ja tuetaan, jotta he oppivat ammattiinsa kuuluvat asiat, jolloin voivat työllistyä laadukkaina ammattilaisina suomalaiseen yhteiskuntaan. Näin se ei toimi.

Löydät aiemmat blogitekstini ammatillisesta koulutuksesta esimerkiksi täältä ja täältä.

Olen myös koonnut ammatilliseen koulutukseen pedagogisten tukitoimien paketin.

Kirjoittajalta:

Erja Sandberg
kasvatustieteen tohtori, erityispedagogi

Täältä pääset lukemaan muita blogikirjoituksiani