Haastavaan käyttäytymiseen toimivat myönteiset keinot ja oppimisen tuki (Erja Sandberg)

Opettajat, ohjaajat ja yleisestikin koulun henkilöstö ovat välillä ihmeissään miten saisi oppilaan käyttäytymisen haasteita vähemmäksi ja käyttäytymistä kohti toivottua. Hankalia tilanteita tulee varmasti jokaisessa koulussa päivittäin. Opettajat pohtivat omia käytänteitään ja kokevat myös riittämättömyyden tunnetta asiaa kohtaan. Myös huoltajat pohtivat samoja asioita ja kuuntelevat myös koulun toimintatapoja tarkasti.

Sain tänään yhden toimintavan ihmettelyä huoltajan taholta, jonka oma ammattietiikkani pedagogina sysäsi nyt nostamaan julki keskusteluun. Haastavasti käyttäytynyt oppilas sai heti näin lukuvuoden alkajaisiksi peruskoulusta monisteen, jossa lukee seuraavasti:

_________________________________________________________________________________

XX-luokan oppilas YY on käyttäytynyt epätoivottavalla tavalla. Ettei tällainen enää toistuisi, oppilaan on kirjoitettava 50 kertaa virke
Ajattelen, mitä sanon, etten sanoisi, mitä ajattelen.
Huoltaja kuittaa tehtävän suoritetuksi monisteen loppuun.

Tämän jälkeen monisteessa on tyhjiä numeroituja rivejä, joihin virkettä on tarkoitus kirjoittaa.
_________________________________________________________________________________

Kyselin huoltajalta hieman lisää asiasta ja hän kertoi tämän olevan yleinen koulun toimintatapa monenlaiseen oppilaiden negatiiviseen toimintaan. Oppilas siis kirjoittaa saman lauseen 50 kertaa hauki on kala –tyyppisesti ja sen katsotaan muuttavan epätoivottua käyttäytymistä. Mikäli monistetta ei täytä, on määrätty jälki-istuntoa, näin myös tällä kertaa.

Täytyy sanoa, että olen hyvin ihmeissäni näin vuonna 2018, että näen tällaisen koulun ammattilaisten toimintatavan. En millään tasolla usko kirjoittamisen muuttavan käyttäytymistä. Itsekin olen jo vuosia opettanut hyvin erilaista toimintamallia, myönteisen palautteen voimaa oppilaan käyttäytymisessä sekä toisaalta erityispedagogisia menetelmiä jokaisen opettajan työotteena.

Näytin oppilaan huoltajan luvalla kuvaa monisteesta myös muutamille erityisopetuksen kollegoille ja opetusalan asiantuntijoille. Sain heiltä samantyyppistä ihmettelyä ja epäuskoa että ei kai tämä enää ole totta.  Esimerkiksi aivotutkija ja kasvatustieteen professori Minna Huotilaisen ensimmäiset kommentit olivat seuraavat:
”Kirjoittamisesta pitäisi yrittää tehdä ihan kivaa eikä käyttää rangaistuksena. Asia alkaa takkuamaan jo pelkästään siksi, että se on rangaistus. Rangaistaanko tässä myös huoltajaa: huoltaja kuittaa. Eli huoltajan tehtävä on pakottaa lapsi kirjoittamaan. Ja mitä he siinä oppivat? Parempaa käytöstä?

Kasvatustieteen tohtori Juho Honkasilta toteaa: ”Olisi pohdinnan paikka mikä on opettajan motiivi rangaistuksen taustalla: edistää oppimista ja pedagogista suhdetta vai tukahduttaa pienikin kipinä oppia kyseisen opettajan kanssa. Oletan että ensimmäinen. Silloin kehottaisin pedagogisiin ratkaisuihin oppimisen edistämiseksi ja molemminpuoliseen luottamukseen ja kunnioitukseen perustuvan vuorovaikutussuhteen rakentamisen aloittamiseksi.”

Opetan itse tuleville ja nykyisille opettajille tietoa ja toimintatapoja haastavaan käyttäytymiseen ja otan tästä nyt muutamia nostoja opetusmateriaalistani.

Monenlaisia selitysmalleja haastavaan käyttäytymiseen

Katsellaanpa hieman haastavan käyttäytymisen taakse erilaisia selitysmalleja. Ensinnäkin kannattaa pohtia omaa näkökulmaansa kenen mielestä käyttäytyminen haastaa ja mitä itse ajattelee asiasta. Onko haastavasti käyttäytyvä oppilas helppo ”sysätä” jonkun muun hoteisiin vai voinko itse ymmärtää haastavan käyttäytymisen taustaa paremmin ja tehdä sellaisia asioita, joilla käyttäytymistä voidaan ohjata kohti toivottavaa.

  1. Biologisessa selitysmallissa (esim. lääkärit) haastavan käyttäytymisen ongelma tai syy nähdään yksilön neurobiologiassa. Monesti katsellaan toimintaa ja käyttäytymistä jonkin lääketieteellisen luokituksen näkökulmasta (esim. ADHD) ja se toimii myös selittävänä tekijänä käyttäytymisen haasteille. Biologisen selitysmallin keinona ja ”hoitona” on usein lääkehoito.
  2. Psykososiaalisen selitysmallin (esim. psykologit) taustalla taas ajatellaan olevan vuorovaikutukselliset tekijät henkilöt ja hänen ympäristönsä välillä. Tässä mallissa helposti syyllistetään esimerkiksi huoltajien vaikutusta kasvattajina käyttäytymisen haasteisiin ja katsellaan asiaa taustan tai epätoivotun mallin oppimisen kautta.
  3. Yhteiskunnallisessa selitysmallissa (esim. sosiologit) katse kohdistuu yhteiskunnan monenlaisiin syrjiviin käytäntöihin ja yhteiskunnalliset kipukohdat siirretään yksilön kipukohdiksi. Tähän nähdään avuksi erilaisten valtarakenteiden kriittistä tarkastelua ja yhteiskunnan järjestelmien muuttamista.
  4. Erilaisten taitojen näkökulmassa (esim. pedagogit) haastavassa käyttäytymisessä taas koetaan olevan ristiriitaa henkilön taidoissa ympäristön vaatimuksiin nähden. Apuna haastavaan käytökseen on siis erilaisen toimintamallin ja taidon harjoittelu ja kehittymisestä positiivisen palautteen antaminen.

Haastava käyttäytyminen koulussa

Kun puhutaan koulukontekstista, pedagogiset toimet ovat aina ensisijaisena toimenpiteenä. Koulun henkilöstön tulee yhdessä rakentaa luottamusta oppilaisiin, kasvattaa, opettaa, ohjata ja mallittaa oppilaita kohti toivottavaa käyttäytymistä. Myönteinen palaute onnistuneesta tilanteesta muuttaa tutkimusten mukaan käyttäytymistä kaikkein tehokkaimmin.

Rankaisuista taas ei ole todettu olevan hyötyä oppilaalle. Tämän takia myös jälki-istunnot on onneksi suurelta osin korvattu kasvatuskeskusteluilla ja toisenlaisen mallin opettamisella. Pelkkä jälki-istunto ei opeta lapselle tai nuorelle mitään. Se voi jopa lisätä haastavaa käyttäytymistä. Kehotan siis olemaan käyttämättä sitä. Jälki-istunnot tulevat myös liian myöhään ja hetkessä elävät lapset ja nuoret eivät aina ymmärrä syy-seuraus -yhteyttä toiminnan ja rangaistuksen välillä.

Mikäli kyseessä on ns. tuen oppilas (kuten tässä tapauksessa on), on entistä vahvemmin mietittävä ja toteutettava pedagogisia tukikeinoja haastavan käyttäytymisen vähenemiseen ja samalla onnistumisenkokemuksien saamiseen.

Pedagogien kannattaa myös pohtia mitä on haastavan käyttäytymisen takana. Onko jokin tietty tilanne koulussa oppilaalle hankala tai epämieluinen, jolloin lapsen tai nuoren mielestä helppo ratkaisu on keskustelun sijaan epätoivottu käyttäytyminen. Myös pulmat tunnetaidoissa tai sosiaalisissa taidoissa heijastuvat niopeasti haastavana käyttäytymisenä. Tällöin on oltava tuki näiden taitojen opettelemiseen.

Kasvatustieteen tohtori Irene Rämä toteaa:

Kirjoitusharjoitusten ei ole todettu vaikuttavan käyttäytymisen muuttumiseen eikä ajattelemaan käskeminen edesauta ajattelun kehittymistä.

Olen itse vahvasti samaa mieltä. Oppilas ei opi mitään sillä, että kirjoittaa samaa lausetta 20, 50 tai 100 kertaa. Se voi aiheuttaa myös vastenmielisyyttä kirjoittamiseen.

Miten opettajana kannattaa toimia haastavan käyttäytymisen tilanteissa?

Seuraavassa esittelen pitkäaikaisen laaja-alaisen erityisopettajan KM Tiina Vitkan näkökulmia käytännön tukikeinoihin haastavan käyttäytymisen tilanteissa.

Nykyään jokaisesta luokasta löytyy haastavasti käyttäytyvä lapsi tai nuori. Vaikea on sanoa yhtä oikeaa tapaa, miten toimia mutta aivan ensimmäinen on se, ettei opettajana provosoituisi eikä olisi aikuisena hyökkäävä oppilasta kohtaan. Negatiivinen suhtautuminen tuo herkästi oppilaalle olon, ettei hänestä pidetä ja kierre on valmis. Lapset ja nuoret aistivat enemmän kuin me aikuiset tiedämmekään. Jopa se, että joutuu haastavan käytöksen takia erityisopettajalle, voi johtaa negatiiviseen kierteeseen. Mieluummin haen oppilaalle ratkaisua luokkatilanteeseen kuin eristän oppilaan erilliseen tilaan. Koen itse, koska olen toiminut entisajan – ja lakien ”klinikkamallissa” ja nykyisessä laaja-alaisen erityisoettajan työssäni, että keskustelu ja se, miten tilanteeseen haetaan ratkaisua ja miten me aikuiset voidaan oppilasta auttaa, vie huomattavasti paremmin tilannetta eteenpäin.  Olen ollut selvittelemässä haastavaa käytöstä, joka voi olla jopa heijastuma aikuisen käytöksestä tai pelkästä väärinymmärryksestä. Mikäli asiaan ei nopeasti puututa, alkaa se ilmetä opettajan ja oppilaan välisessä kemiassa, jota on vaikeampi muuttaa pitkällä aikavälillä.

Kerran selvitellessäni haastavaa käytösmallia oppilaalla, kävi ilmi niin yksinkertainen asia ettei hän ymmärtänyt opettajan puhetta. Opettajan puhetempo oli tunneilla liian nopea ja ohjeistukset liian pitkiä, jolloin oppilaan keskittyminen herpaantui tunnilla, koska hänellä ei ollut aavistustakaan mitä piti tehdä. Nuori ei osannut itse sanoa, miksi käyttäytyi jatkuvasti tietyllä tavalla, vaan tilanne piti rauhoittaa ja rauhassa positiivisessa hengessä kahdenkeskinen keskustelu. Ratkaisu oli niin yksinkertainen kuin puhetempo rauhallisemmaksi ja opettaja lyhensi ohjeitaan, laittaen ne myös visuallisesti tuntirakenteena taululle. Onhan meillä aikuisillakin koulutuksissa tieto, mitä tapahtuu. Miksei siis oppilaan koulupäivässä? Lisäksi tein lukitestaukset ja ilmeni taustalla oleen selvittämätön oppimisen haaste eli lukivaikeus, johon oppitunneille kokonaisuudessaan rakennettiin oppimisen tuki. On siis huomioitava haastavan käyttäytymisen tausta.

Kerran kokonaisen luokan ollessa todella haasteellinen, rohkeasti kokeilimme aineenopettajan kanssa uutta opetusmenetelmää luokalle (urakkamalli) ja positiivista palkkiojärjestelmää. Se oli yksinkertainen, että parhaiten onnistuneet oppilaat pääsivät vuorollaan käytävälle tekemään keskenään tehtäviä. Toki opettaja piti heitä silmällä, mutta homma alkoi pyöriä ja koko luokka rauhoittui. Positiivisuutta oikein metsästettiin kilpaa ja sitä tekemisen meininkiä. Oppilaat luottivat aikuiseen ja aikuinen oppilaisiin. Koko homma alkoi perustua luottamukseen.

Kun tiedetään luokassa oppilaat, joilla on haastavaa käytöstä, on tärkeää erityisopettajana yhdessä aineen- tai luokanopettajan kanssa luoda luokalle ennalta struktuurit sekä eriyttämisen keinot, miettiä oppimisympäristöä ja – menetelmiä jo ennalta. Positiivinen, rakentava palaute on ehdottoman tärkeää. Mietitään ennakointia ja siirtymiä. Parasta ennaltaehkäisyä luokkatilanteisiin on miettiä omaa opetustaan ja oppimisympäristöään, miten välttää ennalta mahdollisimman paljon haastavia tilanteita. Yhtä valmista ratkaisua ei ole, kun on kyse tukea tarvitsevista oppilaista.

Tarvitaan yhteistyötä ja erityisopettajan erityispedagogisia keinoja tukemaan tuntitilanteita ennalta suunnittelussa. Se ei tarkoita sitä, että erityisopettaja on luokassa kokoajan mukana, vaan luodaan mahdollisuudet yhdessä ja suunnitellaan mahdollisimman toimivaa, selkeää oppimisympäristöä ja kokeillaan sitä. Yleensä pieniä muutoksia tarvitaan eli toivon opettajien pyytävän erityisopettajien apua mahdollisimman nopeasti, mieluummin jo ennakoiden. Välillä mennään kokeiluissa suohon, mutta sitten on kokeiltava toista ratkaisua. Välillä ”strukturoin” opettajien käyttöön suoraan malleja, joita he voivat ottaa luokkiin käyttöönsä, jotta tuntitilanteet saataisiin pidettyä mahdollisimman sujuvina ja turvallisina.

Useimmiten haastavan nuoren käytöksen takana on ollut jokin selvittämätön oppimisen haaste, ehkä mahdollinen ADHD tai väärinymmärrykset. Kotona voi olla vaikea elämänvaihe kokonaisuudessaan menossa. Erityisopettajilla on tärkeä rooli selvittää pulmat taustalla ja luoda oppitunneille turvallinen oppimisympäristö yhdessä opettajan kanssa. Tässäkin hyvänä tukena on tarpeen vaatiessa koulun oppilashuoltoväki ja/tai muu ulkopuolinen taho, jos tällaisiä yhteyksiä on. Riippuu aina, millaisesta haastavasta käytöksestä on kyse. Kodin tuki ja kaikkien aikuisten yhteinen linja asiassa on ensiarvoisen tärkeää kun koulussa rakennetaan tukea oppilaalle. Mikäli luokassa on mietitty ja kokeiltu kaikki mahdolliset yleiset pedagogiset keinot eivätkä nekään toimi, olen itse käyttänyt nuorten kanssa kevyttä coachingia, jossa mietitään pienet tavoitteet (nämä löytyvät kirjasta ”Laaja-alainen erityisopetus yläkoulussa”). Vastaavaa mallia löytyy mm NMI:n cico-mallista, joka on jämerämpi menetelmä, mutta tukee oppilaan myönteistä käytöstä. Rinnalla on hyvä käyttää koulun oppilashuoltohenkilöstön tukea ja yhteistyötä.

Laaja-alainen erityisopettaja yleisopetuksessa on oppilaan etujen ajaja, jonka keskeinen tehtävä on löytää oikeanlainen ja mahdollisimman hyvä ratkaisu tilanteisiin oppilaiden parhaaksi. Nykykoulussa kukaan ei pärjää yksin. Onnistumisen mahdollisuus on sitä parempi, mitä enemmän yhteistyötä tehdään niin opettajien kuin vanhempien kanssa. Täytyy vain muistaa se, kun kaikki on koulun sisällä yritetty eikä muutosta tapahdu, on tärkeää hakea apua ulkopuoliselta taholta tilanteeseen ja oppilaan edun toteutumiseksi.

Tutkittua tuoretta tietoa haastavan käyttäytymisen mekanismeista

Helsingin sanomat julkaisi tiistaina 28.8.2018 tiedeosiossaan artikkelin otsikolla Lapsen biologinen alttius väkivaltaan vähenee kehumalla – myönteinen palaute vaikuttaa lapsen neurobiologiaan. Artikkelissa on haastateltu Turun yliopiston psykiatrian professoria Andre Souranderia. Hän kertoo tutkimuksesta, josta on saatu jälleen kannustavia tuloksia haastavan käyttäytymisen muuttamiseen kohti toivottua käyttäytymistä.  Artikkelissa todetaan mm. seuraavasti ”Johtuivatpa käytöshäiriöt synnynnäisistä taipumuksista, varhaislapsuuden kokemuksista tai niiden yhteispelistä, niihin voi vaikuttaa.”

Samaisessa artikkelissa on myös tärkeä viesti meille kaikille aikuisille. ”Arki perheissä on usein sitä, että torutaan ja kielletään. Kun haastava lapsi saa jatkuvasti kotona ja koulussa kuulla olevansa pahis, se muuttaa hänen aivojaan.” Suunnan voi korjata, sillä myös myönteinen palaute vaikuttaa lapsen neurobiologiaan.

Lopuksi

Haastavan käyttäytymisen tilanteet ja taustat ovat moninaisia. Yhtä oikeata ratkaisukeinoa ei ole olemassa, mutta tutkimusten mukaan myönteiset menetelmät rankaisun sijaan sekä asianmukaiset tukitoimet mahdollisiin haastavan käyttäytymisen taustasyihin ovat avainasemassa. Julkituomani tapaus ei varmastikaan ole yleistä koulussa. Korostan kuitenkin, että jokainen tapaus on liikaa. Rangaistuksilla rikomme lapsen ja nuoren psyykkistä kehitystä, aiheutamme negatiivista minäkuvaa ja ajamme alas luottamuksen aikuisiin. Toimikaamme siis jokaista lasta ja nuorta vahvistavalla myönteisellä tavalla. Lopuksi välitän Väestöliiton asiantuntijalääkäri, lastenpsykiatri Raisa Cacciatoren terveiset opettajille:

”Neljä-viisivuotiaalla on maailman paras itsetunto. Sitä pitää suojata. Kuusi-seitsemän vuotiaalla on mahtava kouluinto. Sitäkin kannattaisi vaalia! Oppimisen iloa ja innostusta ruokitaan kannustuksella. Alakoulun opettaja on lapsen opintiellä avainasemassa. Yläkoululaisen itsetuntokuopassa kaikkia aikuisia tarvitaan kannattelemaan nuoren jaksamista ja luottamusta kykyihinsä.”


Kirjoittajalta:

Erja Sandberg
kasvatustieteen tohtori, erityispedagogi
ADHD-asiantuntija

Täältä pääset lukemaan muita blogikirjoituksiani

Tästä se lähtee – nuoren hyvinvoinnin rakentaminen! (Erja Sandberg)

 Viime syksynä me kaksi opettajaa ja tutkijaa, Eliisa ja Erja, kohtasimme. Olimme puhumassa samaisessa tilaisuudessa positiivisesta pedagogiikasta, kumpikin omasta näkökulmastamme. Kahvikupin ääressä kävimme vilkasta keskustelua vahvuuksien merkityksestä ja siitä, miten tärkeää olisi rakentaa positiivisen pedagogiikan jatkumoa varhaislapsuudesta nuoruuteen. Jaoimme yhteisen kokemuksen siitä, että juuri nuorten parissa toimivat kasvattajat ja opettajat tarvitsivat kipeästi myönteisiä työkaluja arkityöhönsä. Tapaamisemme sinetiksi päätimme kirjoittaa ammatillisen tietokirjan siitä, miten positiivista pedagogiikkaa voidaan toteuttaa nuorten parissa.

Kirjaprosessimme ohessa ylläpidämme fb-sivua teemalla Rakennetaan nuori vahvaksi ja avaamme näköaloja nuorten tukemiseksi myönteisen ja vahvuusperustaisen opetuksen avulla. Olet tervetullut mukaamme rakentamaan jokaista nuorta vahvaksi!

Nuoruus on merkityksellinen elämänvaihe

Nuoruutta kuvataan usein myrskyisenä elämänvaiheena. Nuori etsii omaa paikkaansa, pohtii tulevaisuuttaan ja rakentaa niin minäkuvaansa kuin identiteettiäänkin. Nuori kysyy, kuka minä olen, mihin minä kuulun ja missä on minun tulevaisuuteni. Nuoruuteen kuuluu luonnostaan niin rajojen etsintää, epävarmuutta kuin erilaisia nuoruuden elämänvaiheen kehitystehtäviä, joiden kautta nuori vähitellen kasvaa ja kehittyy – oppii itsenäistymiseen liittyviä taitoja ja aikuistuu.

Löytääkseen oikean suuntansa nuori tarvitsee huolenpitoa, tukea ja kannustusta – niin kavereilta kuin aikuisilta. Samalla nuori luo pohjaa aikuisiän hyvinvoinnilleen, mielenterveydelle ja monenlaisille elämäntaidoille. Kodin, koulun ja vapaa-ajan toimintojen tarjoaman tuen yhdistäminen nuoren omiin voimavaroihin on avain nuoren myönteiseen kehitykseen ja auttaa nuorta rakentumaan mieleltään vahvaksi aikuiseksi.

Positiivinen pedagogiikka kannattelee nuorta

Positiivinen pedagogiikka tarjoaa nuorten kasvun ja kehityksen tukemiseen toiveikkaan  ja voimavaraperustaisen lähtökohdan. Tällöin nuoruus ei näyttäydy hankalana ja ongelmallisena elämänvaiheena, vaan monien mahdollisuuksien ajanjaksona. Tavoitteena ei ole sulkea silmiä nuoruuden kipupisteiltä, vaan fokusoida myönteisiin keinoihin, joilla voidaan vahvistaa nuorten hyvinvoinnin- ja luonteentaitoja ja näin tarjota heille konkreetteja keinoja eheän ja tyydyttävän aikuisuuden saavuttamiseksi.

Koululla on mahdollisuus nuoren rakentamiseen vahvaksi aikuiseksi

Nuori tarvitsee tukea ja ohjausta vahvuuksiensa löytämisessä ja sanallistamisessa kaikissa ympäristöissään. Koulut ovat merkityksellisiä paikkoja nuorten myönteisten kehityspolkujen vahvistamisessa, koska nuoret viettävät koulussa suuren osan ajastaan. Huomattava määrä heidän hyvinvointiinsa vaikuttavasta päivittäisestä vuorovaikutuksesta tapahtuu koulussa.

Opettajat voivat omalla toiminnallaan tukea ja kannatella nuoria sekä auttaa heitä löytämään potentiaalinsa ja uskomaan mahdollisuuksiinsa, mikä voi parhaimmillaan toimia voimavarana koko loppuelämän ajan.

Lopuksi

Jokainen nuori tarvitsee arvostavaa kohtaamista ja välittävää vuorovaikutusta. Tavoitteenamme on hyvinvoiva nuori, joka tunnistaa itsensä vahvat kohdat, löytää oman polkunsa ja osaa hyödyntää potentiaalinsa myös aikuistuessaan. Meidän aikuisten tärkeänä tehtävänä on olla turvallisia vierelläkulkijoita.

 

 

 

 

 

 

Tuotu lähteestä: Erja Sandberg

Tietokirjani ADHD:n tukimuodoista kasvatuksessa, koulutuksessa ja työelämässä (Erja Sandberg)

Olen kirjoittanut tietokirjan nimeltä ADHD ja oppimisen tuki – Huomioi yksilölliset tarpeet ja vahvuudet.  PS-kustannus julkaisee kirjan valtakunnallisten opetus- ja kasvatusalan Educa-messujen yhteydessä 26.1.2018 Helsingin messukeskuksessa. Olen myös itse paikalla koko messujen ajan.

Kirjassa tarkastelen aktiivisuuden, tarkkaavuuden sekä toiminnanohjaukseen pulmiin liittyviä, kasvatuksessa, opetuksessa ja ohjauksessa huomioitavia asioita pedagogisessa kontekstissa. Pohjaan tarvittavia toimenpiteitä mm. opetuksenjärjestäjää ja opettajaa ohjaavaan lainsäädäntöön sekä opsiin. Kirjassa on mukana väitöstutkimuksestani sitaatteja sekä myös joitakin omakohtaisia kokemuksia ja näkökulmia aiheesta oman ADHD-vahvuudella varustetun nuoreni myötä.

Kirjani pohjaa myös vahvasti positiiviseen psykologiaan ja siitä sovellettuun positiiviseen pedagogiikkaan. Kantava teema läpi kirjan on oppilaan ja opiskelijan vahvuusperustainen tukeminen, vahvuuksien merkitys kehittyvän lapsen ja nuoren itsetuntoon ja minäkuvaan. Opettajan tai ohjaajan toimet vaikuttavat toki myös oppilaan tai opiskelijan koko loppuelämään.

Kirja pohjaa kaikkeen kokemukseeni, koulutukseeni, tutkimukseeni ja työskentelyyni ADHD-ominaisuuksilla varustettujen henkilöiden kanssa lapsista aikuisiin usealla sektorilla. Näkökulma on siten hyvin moninainen ja ulottuu myös koulun toimijoiden ulkopuolelle esimerkiksi kuntoutukseen ja vanhemmuuteen, perhe-elämään.

Kirja soveltuu kaikille koulutusasteille ja niiden välille 🙂

Kirja koostuu tukitoimien tärkeyden jatkumona kronologisesti lapsuudesta nuoruuteen ja edelleen aikuisuuteen saakka. Kirjassa käsitellään siten erikseen varhaiskasvatusta, perusopetusta, toisen asteen koulusta sisältäen lukiokouluksen ja ammatillisen koulutuksen, korkeakoulutusta ja näissä kaikissa helposti mahdollistettavia tukimuotoja ADHD-ominaisuuksilla varustetuille henkilöille. Kirja ulottuu koulutuksen lisäksi henkilön työelämään saakka ja läpikäyn myös huomioitavia asioita tukea tarvitsevan aikuisen näkökulmasta työtehtävissä.

Kasvun ja koulutuksen vaiheiden lisäksi olen kirjoittanut tärkeistä koulutuksen nivelvaiheista, siirtymistä ja sen merkityksestä opettajan työhön ja oppilaan tai opiskelijan tukitoimiin. Etenkin nivelvaihe perusasteelta toiselle asteelle on väitöstutkimuksenikin mukaan merkittävä taitekohta siihen, hakeutuuko nuori perusopetuksen jälkeisiin toisen asteen opintoihin, ja pystyykö hän käymään opinnot loppuun saakka saaden esimerkiksi ammatin ja työllistyen, vai putoaako nuori opinnoista kesken matkan.

Kirjassa on esitelty myös konkrettinen malli käytettäväksi koulu- ja/tai kuntakohtaisesti perusopetuksen ja toisen asteen nivelvaiheen asianmukaisen siirtymän ja tukitoimien varmistamiseksi.

Kenelle kirja on tarkoitettu?

Kirja soveltuu opetus- ja kasvatusalan nykyisille toimijoille ja alaa opiskeleville henkilöille, niin eri alan opettajille (esimerkiksi lastentarhanopettajat, luokanopettajat, aineenopettajat, erityisopettajat) kuin opetus- ja kasvatusalan ohjaajillekin. Kirjasta on hyötyä myös erilaisille  nuorten valmentajille ja harrastusten ohjaajille. Kirjassa on paljon tietoa ja konkreettisia esimerkkejä myös ADHD-oireisten henkilöiden huoltajille ja muille läheisille. Lisäksi esimerkiksi lastensuojelun, sosiaalitoimen ja nuorten työllistymisen parissa työtä tekevät ammattilaiset saavat kirjasta varmasti paljon lisätietoa työhönsä.

Mistä voit tilata kirjan?

Voit tilata kirjan ennakkotilaajan alennuksella nyt PS-kustannuksen verkkosivuilta osoitteesta https://www.ps-kustannus.fi/6892.html.

Koulutusta kirjan oheen

Kirjan myötä tulen kouluttamaan ja luennoimaan ensi kevään monista erityispedagogiikkaan sekä lasten, nuorten ja aikuisten tukemiseen liittyvistä aihealueista erilaisissa koulutustilaisuuksissa, niin varhaiskasvatuksen, perusopetuksen, toisen asteen koulutuksen, aikuiskoulutuksen kuin korkeakoulutuksenkin toimijoille sekä lisäksi muille sektoreille.

Puheenvuoroni näkökulma voidaan räätälöidä kohdejoukon mukaan, tietyille opettajille ohjaajille tai valmentajille, kaikille koulutusasteiden toimijoille ja myös huoltajille. Mikäli haluat järjestää omassa oppilaitoksessasi tai kunnan toimijoiden kesken koulutuksen, veso-päivän tms., ota yhteyttä erja.sandberg@helsinki.fi.

Räätälöidään teille sopiva koulutuskokonaisuus esimerkiksi vahvuusperustaisista oppimisen tuen muodoista, ADHD:sta, oppimisvaikeuksien tunnistamisesta, nivelvaiheiden toteuttamisesta, positiivisesta pedagogiikasta tai työhyvinvoinnista.


Kirjoittajalta:

Erja Sandberg
kasvatustieteen tohtori, erityispedagogi

Täältä pääset lukemaan muita blogikirjoituksiani

 

Suomalaisen koulun 100 vuotta! (Erja Sandberg)

Suomalaisessa koulussa on tapahtunut merkityksellisiä ja merkittäviä asioita viimeisen sadan vuoden aikana. Näin Suomen itsenäisyyden juhlavuonna on hyvä muistella hieman myös koululaitoksemme kehittymistä ja nykytilaa. Seuraavassa muutamia näkökohtia aiheeseen.

Kansakoulusta peruskouluun

Kansakoulujen historia ulottuu yli sadan vuoden tarkastelujakson aina 1850-luvulle saakka. Alun perin kansakoulun tarkoituksena oli saada peruskoulutusta myös maaseudulla asuville lapsille ja nuorille. Käytännölliset oppiaineet kuten käsityö, puutarhanhoito sekä taloustyöt olivat vahvasti mukana kansakoulun opetettavina aiheina. Kuusivuotinen kansakoulu korvasi ensin esimerkiksi pappiloissa järjestetettyjä kiertokouluja ja vähitellen ne vakiintuivat omaksi järjestelmäkseen.

Rinnakkaiskoulujärjestelmän toinen puoli, erikseen pyrittäviin oppikouluihin ja keskikouluihin muodostui kansakoulun kaksi viimeistä luokkaa. Haettaessa maksulliseen ja osin yksityiseen oppikouluun painotettiin riittävää koulumenestystä sekä taloudellisia mahdollisuuksia käydä koulua. Ns. alakansakoulun oli määrä tarjota alkuopetusta ja oppikoulun taas jatko-opetusta. Keskikoulussa koulutusjärjestelmä oli vahvasti sukupuolittunutta. Perustettiin erikseen tyttökouluja ja poikakouluja, usein nimityksillä tyttölyseo ja poikalyseo.

100 vuotta sitten kansakoulu tavoitti noin 60 % kouluikäisistä lapsista ja nuorista. Oppivelvollisuuslaki tuli voimaan vuonna 1921, jolloin kunnat velvoitettiin entistä tiiviimmin perustamaan ja ylläpitämään kansakouluja. Kansakoulua käytiin kuutena päivänä viikossa, myös lauantaisin.

Aluksi kansakoulun opettaja(t) saattoi(vat) olla kylän ainoita kirjoitustaitoisia henkilöitä. Heitä hyödynnettiinkin esimerkiksi luottamistehtävissä kunnallishallinnossa. Näin kansakoulujen yhteiskunnallinen merkitys korostui varsinkin maaseudulla Suomen itsenäistymistä edeltäneinä vuosikymmeninä muutenkin kuin opettajien tekemän opetustyön ansiosta.

Yleissivityksen kehittäminen oli katkonaista toisen maailmansodan ja 1930-luvun laman aikana. Suomalaista koulujärjestelmää pidettiinkin 1950-luvulla muusta Länsi-Euroopasta jälkeenjääneenä ja sitä moitittiin yhteiskunnallista epätasa-arvoa korostamavana kansan jakauduttua kansakouluun ja oppikouluun. Taloudellisesti heikommilla olevien perheiden (kuten maanviljelien tai työläisten) ei useinkaan ollut mahdollista kustantaa lapsensa opiskelua maksullisessa oppikoulussa.

Kansakoulujärjestelmä oli vahva instituutio aina peruskoulujärjestelmän lanseeraamiseen saakka. Samassa yhteydessä koulutyöviikko supistettiin viisipäiväiseksi. Myös kansakoulunkoulutarkastajien virat lakkautettiin. Peruskoulujärjestelmään siirryttiin vaiheittain lapista alkaen vuodesta 1972 – ja viimeisetkin peruskoulut aloittivat toimintansa pääkaupunkiseudulla vuonna 1977.

Kaikki kansakoulut muuttuivat peruskoulujen ala-asteiksi, vuosiluokiksi 1–6. Jatkoluokat eli kouluvuodet 7–8 sulautettiin yhdessä keskikoulujen kanssa peruskoulujen yläasteiksi. Kansakoulunopettajat siirtyivät ala-asteiden luokanopettajiksi. Opetuksen järjestäjiksi nimitettiin kaikki kunnat ja siten maksullinen oppikoulujärjestelmä muutettiin maksuttomaksi kunnan alaisuudessa toimiviksi yläasteiksi. Peruskoulujärjestelmä oli ns. yhteiskoulua, jolloin erillisen tyttökoulut ja poikakoulut sulautettiin yhteiseksi kouluksi. Vähitellen ala-asteita ja yläasteita alettiin kutsua alakouluksi ja yläkouluksi ja myös yhtenäiskoulu-nimitystä käytettiin kuvaamaan koko peruskoulua. Peruskoulujärjestelmä luotiin koko kansakunnan kouluttamiseen.

Tukea tarvitsevien oppilaiden opetuksen kehittyminen

Erityisryhmien opetus voidaan katsoa alkaneen 1800-luvun loppupuolella aluksi aistivammaisuuden, erillisten kuurojen ja sokeiden koulujen, myötä. Vammaisten lasten opetuksesta määrättiin ensi kertaa Suomen suurruhtinaan julistuksella 1900-luvun taitteessa. Ensimmäisiä ja edelleen voimissaan olevia valtion omistamia erityisryhmien kouluja olivat Tervaväylän koulu Oulussa, Haukkarannan koulu Jyväskylässä ja Mikael-koulu Mikkelissä. Helsingissä toimi myös ns. Raajarikkoisten työkoulu, ja se tunnetaan nykyisessä muodossaan Ruskeasuon kouluna.

1900-luvun taitteessa perustettiin myös ns. heikkolahjaisten erikoiskouluja. Näiden nimitystä muutettiin myöhemmin apukouluiksi. Samaan aikaan aloitettiin myös kehitysvammaisten opetus, aluksi ns. tylsämielisten kasvatuslaitoksena. Nämä erilaisia ihmisryhmiä koskevat nimitykset ovat vahvasti vaihtuneet tutkimustiedon kartuttua ja yhteiskunnan kehittymisen myötä.

Oppivelvollisuuskaan vuonna 1921 ei tuonut kaikkia lapsia peruskoulutuksen piiriin. Esimerkiksi “tylsämielisistä lapsista” säädettiin erikseen. Tylsämielisenä pidettiin lasta, joka ei osannut selvästi puhua. Koulun johtokunnalle annettiin oikeus vapauttaa lapsi oppivelvollisuudesta heikon käsityskyvyn perusteella. Lääkärintodistuksen perusteella oppilas voitiin vapauttaa oppivelvollisuudesta ruumiinvian tai heikon terveyden takia.

1940-luvulta alkaen perustettiin myös ”Ruotsin malliin” tarkkailuluokkia eri kaupunkeihin. Nämä luokat olivat erityisesti tarkoitettu ”tunne-elämältään häiriytyneille ja sosiaalisesti sopeutumattomille” lapsille. Samaan aikaan aloitettiin perinteisin osa-aikaisen erityisopetuksen muoto – puhe- ja lukiopetus.

Vuoden 1957 kansakouluasetuksessa säädettiin oppilaasta, joka ei menestynyt kansakoulussa eikaä häntä voitu sijoittaa apukouluun tai muuhunkaan erityiskouluun. Oppilas siirrettiin tarkkailuluokalle, alun perin siksi, että häntä voitaisiin tarkkailla ja määritellä sen mukaan tuleva koulupaikka. Käytännössä tarkkailuluokka jäi pysyväksi koulupaikaksi.

Vähitellen kehitysvammaisten opetus sai uusia muotoja kehitysvammahuollon ja erityishuoltopiirien sekä kehitysvammalainsäädännön toimista. Perustettiin harjaantumiskouluja, joissa annettiin ns. harjaantumisopetusta. Vasta vuonna 1997 oppivelvollisuuden piiriin tulivat vaikeimminkin kehitysvammaiset lapset.

Perusopetuslakiuudistus tuli voimaan vuonna 1998 ja siinä määriteltiin erityisoppilaaksi ottaminen sekä siirtäminen ja esimerkiksi HOJKSien laadinta erityisoppilaille. Perusopetuslaki mahdollisti myös oppiaineiden yksilöllistämisen. Vaikeimmin kehitysvammaisten oppilaiden opetus voidaan järjestää lakisääteisesti myös oppiaineiden sijaan toiminta-alueittain. Nykyinen, voimassaoleva perusopetuslaki on vuodelta 2010. Erityisopetuksen voimakkaan vuosittaisen kasvun myötä lakiin lisättiin yleisopetuksen ja erityisopetuksen väliin yksi tuen taso, tehostettu tuki. Lainsäädännössä on tarkennettu myös opiskeluhuollon alaisten palvelujen oikeutta ja merkitystä jokaiselle oppilaalle.

Segregoinnista integrointiin ja inkluusioon

100 vuotta sitten erityisryhmien, tukea tarvitsevien koululaisten opetus järjestettiin erillisissä kouluissa. Monesti nämä koulut sijaitsivat fyysisesti erillään yleisopetuksen kouluista. Tällöin puhuttiin segregaatiosta eli koulujen eriytymistä. Osa tukea tarvitsevista lapsista ja nuorista kulki pitkiäkin koulumatkoja esimerkiksi toiselle paikkakunnalle tiettyyn erityiskouluun. Osa kouluista oli myös sisäoppilaitoksia, sisältäen asuntolan. Monet lapset joutuivat asumaan erillään perheestään koulupäivinä jo varhaisessa vaiheessa elämäänsä, lapsuudessa.

Suomi on sitoutunut allekirjoituksellaan vuoden 1994 kansainväliseen ns. Salamancan julistukseen, jossa määritellään jokaisen lapsen oikeutta käydä kotiosoitteen mukaista lähintä koulua lapsen tuentarpeesta, sairaudesta tai vammasta huolimatta. Sopimuksen myötä suomalaista erityiskouluverkostoa on viime vuosikymmeninä huomattavasti supistettu ja erityiskouluja on lakkautettu. Inklusiivisella opetuksella viitataan tähän lähikouluperiaatteeseen. Samoin oppilaita on integroitu yhä enemmän yleisopetukseen lähikouluun aiempien erityisluokkasijoitusten myötä. Jokaisella oppilaalla on oikeus saada tämän päivän koulussa tarvitsemansa tukitoimet lähikoulussa, mahdollisuuksien mukaan yleisopetuksen luokassa. Meillä toki on ja tulee olemaan aina oppilaita, joiden tuen tarve, sairaus tai vamma vaatii erityisluokkapaikkaa koulunkäynnin muotona.

Suomalainen peruskoulu – maailman paras koulu?

Suomessa on ainutlaatuinen ja maailmallakin hyvin arvossa pidetty koulujärjestelmä. Olen itsekin tutustunut usean muun maan koulujärjestelmään ja olen saanut olla luennoimassa suomalaisesta koulujärjestelmästä eri maiden koulujen edustajille, viimeksi viikko sitten venäläisille rehtoreille ja kouluhallinnon virkamiehille. Suomalaista koulua arvostetaan poikkeuksetta.

Mikä sitten tekee suomalaisesta koulusta erinomaisen? Seuraavassa muutamia asioita.

Ensinnäkin, meillä on järjestelmällisesti korkeakoulutetut opettajat. Yliopistotasoinen opettajankoulutus on pituudeltaan ja laajuudeltaan huomattava. Meillä on maisteritasoiset opettajat, ja opettajan kelpoisuudet myös määritellään lainsäädännössä. Haluamme ylläpitää laadukasta ja osaavaa opettajakuntaa.

Toisekseen, meillä on jokaiselle koululaiselle ilmainen koulujärjestelmä. Tämä on hyvin harvinaista maailmalla. Maksuton koulutus takaa jokaiselle lapselle ja nuorelle mahdollisuuden käydä esi- ja peruskoulua, toisen asteen koulutusta ja korkeakoulutusta perheen taustasta ja esim. tulotasosta riippumatta. Meillä on myös tarjolla jokaiselle lapselle ja nuorelle ilmainen kouluruoka, joka on sekin hyvin poikkeuksellista muihin maihin nähden. Myös koulukuljetuksesta on laissa säädetty. Edelleen meillä on maksuttomat koulukirjat ja -tarvikkeet perusopetuksessa. Yhteiskunta siis on huolehtinut hyvin monelta kannalta jokaisen oikeudesta kouluun ja myös mahdollistanut sen em. toimilla.

Suomessa on kunnallinen, julkinen koulutusjärjestelmä, joka toimii. Tämäkin on monessa mussa maassa aivan utopiaa, tai ainakin hyvin erilaisella tasolla kuin Suomessa. Monissa maissa kunnallista koulua pidetään ”toissijaisena” vaihtoehtona, yksityiskoulujen vastatessa esimerkiksi paremmin oppilaiden turvallisuudesta ja opetuksen laadusta. Suomessa panostus julkiseen koulujärjestelmään on myös aiheuttanut sen, että meillä on vain vähän yksityisiä koulutuksenjärjestäjiä perusasteella ja lukiokoulutuksessa.

Meillä on paljon tutkimusta koulutuksesta, opettajuudesta ja esimerkiksi tukea tarvitsevien lasten ja nuorten opetuksesta ja toisaalta oppimisen pulmakohdista. Tutkimusperustainen opetus ja monet tukimuodot on saatu vietyä käytäntöön. Myös laaja-alaisten erityisopettajan ainutlaatuinen järjestelmä perusopetuksessa on merkittävä tuki monelle oppilaalle ja luokan- ja aineenopettajalle. Ulkomaisten koulujen edustajien on hyvin vaikeata ymmärtää mitä edes tarkoittaa laaja-alainen erityisopettaja ja mikä on hänen työnkuvansa.

Suomessa myös esimerkiksi tasa-arvon merkitys ja korruptoitumattomuus ovat selkeitä ansioita myös koululaitokselle.

Ollaan iloisia ja ylpeitä mahtavasta koulujärjestelmästämme. Onnea Suomi 100 vuotta!


Kirjoittajalta:

Erja Sandberg
kasvatustieteen tohtori, erityispedagogi

Täältä pääset lukemaan muita blogikirjoituksiani