Upeita ja osaavia nuoria! (Erja Sandberg)

Lupasin näille salolaisille nuorille kirjoittaa blogitekstin jo viime lukuvuoden viimeisenä koulupäivänä, Armfeltin yhtenäiskoulun, peruskoulun päättäjäisissä, mutta teksti on jäänyt kesälomien jalkoihin ja tulee nyt tässä. Lisään vielä, että nämä pojat ovat antaneet luvan käyttää tätä kuvaa ja tietoja tässä kirjoituksessa.

Ohjelmointi, robotiikka, logiikka. Mobiilit, padit, tabletit ja monet muut laitteet. Ohjelmistot ja tekeminen tietotekniikan ympärilllä on saavuttanut peruskoulun. Upeata! Itse ”vanhana” ICT-asiantuntijana olen tästä mieluissani ja niin näyttävät olevan lapset ja nuoretkin.

Mistä kaikki lähti omalla kohdaltani?

Muistan päivän yli 20 vuoden takaa kun tietotekniikka, kännykät sun muut tekivät vahvaa tuloaan 1990-luvulla. Ne kiinnostivat, mutten toisaalta tiennyt asiasta mitään. Päätin ottaa haasteen vastaan ja aloittaa nollasta aiheen opiskelun. Hakeuduin lukion ja varhaiskasvatusalan tutkinnon jälkeen datanomi-opintoihin. Se oli loistovalinta! Olin ICT-alalla töissä valmistumiseni jälkeen ja opin alan monet kuviot.  En tiedä mistä muusta koulutuksesta voisi olla tänä päivänä niin suurta hyötyä opettajana ja opettajankouluttajana.

Oli huikea kokemus oppia esimerkiksi koodaamaan erilaisilla ohjelmointikielillä –merkkipohjaisilla ja visuaalisilla. Rakensimme myös tietokoneen alusta pitäen, asensimme koneita, ohjelmistoja, verkkoja ja koulutimme ohjelmistojen käyttöön jo opiskeluaikoina ns. tietokonneen ajokorttitutkintoa. Innostuin aiheesta todella. Välitänkin kiitokset näin kahden vuosikymmenen jälkeen etenkin ”raudan” opettajalleni Petri Nuortevalle ja ohjelmoinnin opettajalleni Hely Kilpeläiselle. Ehkä he ovat opettajina vielä HAMK:ssa (silloin opiskeltiin HLTI:ssä). Se onnistumisen kokemus ja innostuneisuus oli läsnä jokaisena opiskelupäivänä. Itsenäistä opiskelua ei juuri ollut vaan opiskelimme aamusta iltapäivään aiheen parissa oppilaitoksessa. Jo silloin ajattelin, että joku päivä – paljon myöhemmin – tämä kaikki oppi tuodaan peruskouluun, jolloin innokkaat lapset ja nuoret saavat saman kokemuksen. Nyt se on totta. Onneksi.

Ja mitä sen jälkeen on tapahtunut?

2010-luvun alussa havaitsin markkinoilla olevan opetukseen tarkoitetut Mindstormit eli palikoista ja osista rakennettavia ja ohjelmoitavia ”älykkäitä” robotteja. Ostin silloin suhteellisen kalliinkin sarjan kotikäyttöön ajatuksena herätellä ensin omia koodarintaitoja ja sovelluksia erityisopettajana aiheeseen (alanvaihdon jälkeen) ja toisekseen antaa silloiselle alakoululaiselleni, neljäsluokkalaiselle pojalleni mahdollisuus tutustua aiheeseen. Herättelin aihetta myös hänen alakoulunsa suuntaan, erityisopettaja innostui, mutta rehtori ei ollut valmis aiheeseen silloin. Samaan aikaan liityin itse opettajille suunnattuun ns. Innokas-verkostoon. Innokas-verkosto haluaa kehittää koulua teknologiaa monipuolisesti hyödyntäen.

Meillä oli yhtäkkiä kotona innokas pikkukoodari

Huomasin hyvin pian, että poikani halusi kokeilla omatoimisesti erilaisia asioita Mindstormien parissa. Poika on rakentanut lapsuutensa ajan innostuneesti legoja, sen jälkeen tekniikkalegoja ilman ohjeita, itse soveltaen ja kehitellen. Tämä Mindstorm Education EV3 tuntui olevan seuraava askel. Pojalla on aina ollut vahva looginen ajattelukyky ja ilmiömäinen muisti.

Päivä toisensa jälkeen jo aamuvarhaisella poika levitti sadat Mindstormin osaset huoneensa lattialle ja omatoimisesti rakenteli erilaisia robotteja. Tämän jälkeen hän harjoitteli yksin, aivan nollasta, niiden ohjelmointia. Tarjosimme välineet kuten tietokoneen ohjelmineen pojalle. Me vanhemmat (puolisoni on myös ICT-alalla) kannustimme, muttemme juurikaan puuttuneet pojan kokeiluihin. Mikäli hän kyseli jotain koodauksesta, kerroimme ja autoimme, mutta halusimme antaa hänelle mahdollisuuden kokeilla, oppia ja erehtyäkin omassa tahdissaan. Se näyttäisi olleen hyvä ratkaisu. Jos pojalta kysyisi asiasta, hän varmastikin sanoisi, ettemme me vanhemmat ole olleet opettamassa hänelle näitä taitoja – emmekä olekaan. Lapsi tai nuori oppii ja opettelee itse kun on kiinnostunut aiheesta. Aikuiset vain mahdollistavat oppimisen ja ovat saatavilla.

Joskus pojan kaverit tulivat katsomaan robotteja meille, niitä ei tuntunut olevan kavereiden kotona eikä koulussakaan vielä silloin. Alakoulun päätteeksi poika osasi koodata Mindstromien lisäksi jo parilla muullakin ohjelmistolla. Hän opetteli itse kaiken alusta kiinnostuksensa ohjaamana. Koulussa ei aihetta vielä silloin ollut. Poikani oli mukanani pari kertaa Innokas-verkoston tilaisuuksissa ja kerran robotiikkakilpailuissa, missä oli samaisia robotteja käytössä. Arvelin poikaa ne kiinnostavan ja anoin koulusta vapaapäivän teknologiaan tutustuakseen. Poika näki (itse pystymättä osallistumaan) miten koululuokat olivat rakentaneet yhdessä robotteja ja kisailivat niiden kanssa. Havaitsin miten seuraava askel oli pojalla jo mielessä – toteutus vain puuttui.

Alakoulusta yläkouluun –aihe jatkuu

Poikani halusi luonnontiede- ja matematiikkapainotteiselle yläkoululuokalle, koska kiinnostus niitä kohtaan oli vahvaa. Yläkoulun puolella LUMA-luokalla poikani tapasi samoista asioista kiinnostuneita uusia kavereita, joista yhdellä oli kotona myöskin Mindstormit, tosin eri malli käytössä. Rakentelu ja oppiminen aiheesta jatkui meillä kotona. Joskus kyselinkin seiskaluokalla, onko koulussa robotteja, ei ollut.

Kahdeksannen luokan alkaessa koulun matematiikanopettaja oli kuullut Innokas-verkostosta ja siihen liittyvistä ohjelmoitavista roboteista. Opettaja kyseli LUMA-luokan nuorilta tunteeko joku aihetta. Poikani ja tämä toinen poika tunsi. He saivat luvan kerätä kiinnostuneista oppilaista LUMA-luokalta joukkueen harjoitellakseen Innokas-verkoston järjestämään maanlaajuiseen robotiikkaturnaukseen. Tässä vaiheessa koulu hankki Mindstorm Education – robotiikkaosat, samat kuin meillä oli ollut jo vuosia kotona käytössä. Nämä nuoret saivat käyttää joitakin matematiikantunteja ennen kilpailuja robottien valmistukseen, mutta pääasiassa innokkaat oppilaat ovat opetelleet ja työstäneet robottejaan kouluajan jälkeen koulun tiloissa. Koulussa ei ollut aihetta osaavaa opettajaa, tosin aina joku opettaja oli valvontatehtävissä ja oppilaat innovoivat. Poikani koulupäivät loppuivat klo 15 ja sen jälkeen yleisesti viikoittain 2-3h koulupäivän jälkeen pojat rakensivat ja ohjelmoivat roboteilla, valmistautuivat robotiikkaturnaukseen.

Kohti robotiikkaturnausta

Innokas-verkoston järjestämässä robotiikkakilpailussa on monia sarjoja, joissa kisaillaan hieman erilaisissa lajeissa tai erilaisilla roboteilla. RoboCup Junior-lajeina olivat  silloin jalkapallo, tanssi/teatteri ja pelastus sekä Innokas-lajeina Freestyle ja X-Sumo. Kahdeksannen luokan (vuoden 2016) robotiikkakilpailu pidettiin Helsingin kaapelitehtaalla.

Poikani LUMA-luokalta lähetettiin kaksi joukkuetta kilpailuihin ja molemmat valitsivat sarjakseen X-sumon. Poikani joukkue voitti tämän lajin ja luokan toinen joukkuen sijoittui toiseksi. Hienoa! Nuoret olivat jälleen intoa täynnä onnistumisenkokemuksen saattelemana. He näkivät, että osaaminen oli kehittynyt omatoimisestikin ilman opettajaa hyvälle tasolle.

Koulu hyödyntää nuorten osaamista

Yhdeksännellä luokalla koulu teki fiksun liikkeen ja hyödynsi robotiikkaa osaavien oppilaidensa taitoja. Heillähän ei ollut yläkoulussa opettajaa, joka olisi robotiikkaa osannut opettaa. Tietotekniikan opettaja osasi toki ohjelmoida, muttei osallistunut robottien rakentamiseen ja siihen liitettyyn ohjelmointiin. Tämä samainen roboteista kiinnostunut kuusikko nuoria opetti yhdeksännellä luokalla kouluajan jälkeen aiheesta kiinnostuneita 7. ja 8 -luokkien oppilaita robotiikkaan ja toisaalta rakensivat kokoajan omia robottejaan ja kehittyivät ohjelmoinnissa. Näin osaaminen siirtyi ja nuoremmat oppilaat oppivat myös aihetta. Tilat he saivat koululta tietotekniikkaluokasta.

Viime keväänä (v. 2017) Innokas-verkoston robotiikkakilpailut järjestettiin Oulun yliopiston tiloissa. Armfeltin koulusta lähti yhdeksännen luokan joukkue, jossa oli sama poikaporukka kuin edellisenäkin vuonna – kuvassa olevat 4 nuorta. Koulusta lähti myös nuorempien oppilaiden, nämä poikien ohjaamat oppilaat eli useampikin joukkue katsomaan ja kisaamaan X-sumo-lajissa. Ysiluokkalaiset konkarit päättivät vaihtaa lajinsa haastavaan Pelastus 3 -luokkaan. Kolmeksi päiväksi kohti Oulua lähti bussilastillinen robotiikasta innostuneita nuoria koulun rehtorin ja parin opettajan johdolla. Turnauksessa Armfeltin koulun ysiluokkalaiset, kuvan pojat, voittivat jälleen sarjansa ja nuoremmat harjoittelivat omissa sarjoissaan, kaikki yhtä innostuneina.

On ollut hienoa seurata ensinnäkin oman pojan taituruuden ja loogisen ajattelukyvyn kehittymistä ohjelmoinnissa. Toisekseen olen iloinen, että hän löysi tämän kaveriporukan, joilla oli samat mielenkiinnon kohteet. Kolmannekseen on hienoa, että he saivat yläkoulunsa rehtorin kiinnostumaan aiheesta niin, että nuoret saivat opettaa myös nuorempiaan. Kun tarvittavat välineet ja osaaminen on koululla, aihe tulee jatkumaan.

Entä nyt?

 

Tällä hetkellä tämä kuvassa oleva neljän nuoren joukkue, Frans, Emil, Miro ja Roni ovat siirtyneet toiselle asteelle, kukin eri oppilaitoksiin kiinnostuksen kohteidensa mukaan. Oma poikani halusi Helsingin luonnontiedelukioon jatkamaan opiskeluaan. Robotiikka on kuitenkin juurrutettu poikien yläkouluun ja nuoret jatkavat harrastustaan. Toivottavasti nuorten osaamista hyödynnetään myös toisella asteella!

Saman yhtenäiskoulun alakoulun puolella alkaa nyt robotiikka-valinnaisaine. Nuorin pojistani aloittaa ohjelmoinnin huomenna tämän valitsemansa valinnaisaineen myötä. Innolla odotan mitä siitä seuraa. Tämäkin vitosluokkalainen on ollut jo parilla Innokas-verkoston robottiaiheisella kesäleirillä Helsingin yliopistolla ja nähnyt vuosia isoveljensä rakentavan robotteja kotona. Ainakin vitosluokkalaiselle löytyy kotoa osaava lukiolainen sparraaja ja kaikki samat välineet mitä koulussa. Toivotan innokasta kouluvuotta ohjelmoinnin ja robottien parissa!

Tällaisia osaavia nuoria Suomi tarvitsee. Hienoa pojat. Olkaa ylpeitä osaamisestanne!

Innokas-verkostosta löydät lisätietoa www.innokas.fi. Suosittelen sitä kaikille opettajille osana nykykoulun taitoja. Opetelkaa itse ja innostukaa! Antakaa oppilaidenne kokeilla, mahdollistakaa innostuminen.

Kirjoittajalta:

Erja Sandberg
kasvatustieteen tohtori, erityispedagogi

Täältä pääset lukemaan muita blogikirjoituksiani

 

 

 

 

 

 

 

 

Suurin haaste ammatillisessa koulutuksessa? (Erja Sandberg)

Kysyin ammatillisen koulutuksen tämänhetkistä suurinta haastetta tai kehttämisen kohdetta erilaisissa verkostoissani. Kysymykseeni vastasivat niin ammatillisen koulutuksen eri tehtävissä toimivaa henkilöstöä, nykyisiä ja entisiä opiskelijoita kuin opiskelijoiden huoltajiakin. Tässä kirjoituksessa läpikäyn vastauksia kysymykseeni.

Leikkausten merkitys opettajiin, opiskelijoihin ja tuntiresurssointiin

Usea henkilö oli huolissaan ammatillisen koulutuksen rahoituksesta ja sen vaikutuksesta nuorille tarjottavaan opetukseen. Ymmärrämmekö vastuumme nuorten kouluttautumisesta? Ammatilliseen koulutukseen kohdistuu valtavat leikkaukset. Tänä vuonna ammatillisesta koulutuksesta leikataan 190 miljoonaa euroa ja opetus vähenee 10-15 prosenttia. Monilla aloilla se merkitsee sitä, että opetustuntimäärä tippuu alle kahteenkymmeneen viikossa. Osa opetuksesta on ollut itsenäistä työskentelyä tähänkin saakka, jatkossa vielä enemmän. Opiskelijat tulevat monilla aloilla olemaan työssä tuplamäärän viikkotunteja (37-40h). Jo nyt ammatillisen toisen asteen opiskelijoilla on täysin opetuksesta vapaita päiviä. Onko oikea signaali oppilaitokselta tarjota ammattiin opetusta vain puolet tulevasta työajasta?

Toisekseen leikkaukset kohdistuvat tuntiresurssoinnin lisäksi opettajiin. OAJ:n mukaan jo 648 ammatillisen toisen asteen opettajaa on irtisanottu. Sen lisäksi opettajia on osa-aikaistettu ja siirretty eläkkeelle. Määräaikaisten opettajien työsuhteita on myös päätetty. Mikäli opettajia ei ole riittävästi, ei opetusresurssiakaan voi olla riittävästi. Onko tässä mitään järkeä?

Onko opetusta riittävästi oppimiseen nähden – myös tukea tarvitsevilla opiskelijoilla?

Vastauksissa oltiin huolissaan myös liian vähäisistä lähiopetustunneista suhteessa ammattitaitovaatimuksiin ja esimerkiksi ammattiosaamisen näytön kriteereihin. Kuinka opiskelijat saavuttavat nämä kriteerit, jos opetusta ei ole riittävästi? Vai saavutetaanko niitä, päästääkö osa näyttöjä ohjaavista/vastaanottavista opettajista “armosta” läpi vaikkei opiskelija täytä kriteerejä. Nyt jo kuuluu opettajakunnasta tämänkaltaista viestiä.

Osa ammattiopinnoista ja edelleen myös näytön kriteereistä on teoriatiedon hallintaa. Useat vastaajat ovat huolissaan saavatko opiskelijat riittävästi ohjausta ja teoriaopintoja ennen kuin opiskelijat lähetetään kentälle harjoitteluun ja näyttöön. Kuka varmistaa tämän opetuksen ja saumattoman ohjauksen riittävyyden?

Opiskelijat oppivat eri tahtiin ja erilaisilla opetusmäärillä. Tämä aiheuttaa epätasa-arvoa opiskelijoiden välillä. Toinen opiskelija oppii kerrasta tai pystyy itse opettelemaan asiat esimerkiksi materiaaleista. Toinen tarvitsee viisi kertaa asian opettamisen ja senkin jälkeen hyvin vahvan ohjauksen käytäntöön. Koulutustakuun myötä peruskoulusta tulee paljon erityisen tuen piirissä olevia nuoria ammatilliseen koulutukseen. Käytännössä kaikki halukkaat pääsevät toisen asteen koulutukseen aiemmasta osaamistasosta tai tuen tarpeesta huolimatta. Siten on erityisen tärkeätä, että erilaisia tukitoimia ja erityispedagogista osaamista tulee olla riittävästi tarjolla tavallisissa ammattioppilaitoksissa, kaikissa ammatillisissa koulutuksissa.

Meillä on myös opiskelijoita, joiden suomen kielen taso ei mahdollista itsenäisesti materiaalista asioiden opettelua. Meillä on myös taitavia opiskelijoita, jotka tarvitsisivat ammatillisessa koulutuksessa lisähaasteita ja ns. ylöspäin eriyttämistä, vaativampia projekteja ym. Onko myös heidän huomioitu koulutuksessa? Taitotason kirjo jo yhden opetusryhmän sisällä on suuri ja ne kaikki tulee huomioida niin perusopetuksessa kuin ammatillisessa koulutuksessakin.

Kielitaidon varmistaminen ammattiin opiskeluun

Vastauksissa oltiin myös huolissaan maahanmuuttajataustaisten (myös toisen polveen maahanmuuttajien) suomen kielen tasosta. Tästä olen saanut jo aiemmin runsaasti yhteydenottoja opettajilta. Meillä on ilmeisesti tiettyjä tahoja (esimerkiksi eräs aikuislukio pääkaupunkiseudulla, jossa maahanmuuttajien kielitaitoa määritellään), jotka kirjoittavat joillekin opiskelijoille todistuksia suomen kielen osaamisesta. Puskaradio tuntuu kertovan mistä kannattaa hakea kyseinen todistus – jopa osaamatta kieltä. Kyseisellä todistuksella vältetään nuorten koulutuksissa kielitestaukset.

Opiskelijan kielitaso on välillä kuitenkin hyvin erilainen kuin todistuksessa lukee. Olen keskutellut aiheesta pitkään maahanmuuttajien kielitestauksia tehneen ammattilaisen kanssa. Hän kertoi jo heidän ammattikuntansa sisällä olevan erimielisyyksiä kenelle ja millä perusteella kielitaitotodistus kirjoitetaan. Joku jopa kirjoittaa sen ”sopivalla” euromäärällä. Olettaisi kielitaitokriteerien olevan yhdenmukaiset ja ammattikunnan noudattavan niitä. Omassa opetuksessanikin oli aikuislukion kielitodistuksella tullut maahanmuuttajaopiskelija, joka ei sen enempää ymmärtänyt kuin osannut tuottaakaan suomen kieltä. Sama palaute tuli sekä työssäoppimispaikasta että opettajilta. Mitään ei kuitenkaan voitu tehdä, koska opiskelijalla oli todistus, että osaa suomen kielen. On todellinen karhunpalvelus opiskelijalle kirjoittaa katteettomia suomen kielen osaamistodistuksia!

Mielestäni myös nuorten koulutuksiin tulisi saada vastaavat kielitestit kuin aikuiskoulutuksissa edellytetään maahanmuuttajataustaisille suomalaisille. Opiskelijan suomen kielen taso on oltava sellainen, että se mahdollistaa ammattiin opiskelun, arkikielen lisäksi esimerkiksi ammattialan sanasto tulee ymmärtää. A-taso ei millään riitä. Opettajien lisäksi työpaikkaajaohjaajien työ on todella vaikeata, mikäli opiskelija ei ymmärrä työpaikalla puhuttua ja kirjoitettua kieltä ja osaa tuottaa sitä myös itse.

Laatua halvalla?

Vastauksissa todettiin myös haasteena olevan laadukkaan koulutuksen tuottaminen mahdollisimman halvalla. Kuinka tämä käytännössä toteutetaan? Itsenäisenä opiskeluna? Työpaikkojen ohjauksella? Useissa vastauksissa oltiin sitä mieltä, että työpaikoille sälytetään liikaa opetusvastuuta jo nyt – saati sitten jatkossa. Onhan otettu huomioon, että meillä on paljon peruskoulussa erityisopetuksen piirissä olleita opiskelijoita, jotka eivät pysty omatoimisesti opiskelemaan. He tarvitsevat opettajan.

Onko työpaikoilta kysytty työpaikkaohjaajien osaamista, halukkuutta ja resursseja ohjata ilmaiseksi opiskelijoita, jotka tarvitsevat esimerkiksi oppimisvaikeuksien takia erityispedagogisia opetus-, ohjaus- ja toimintamalleja? Pelkkä puheella ohjaaminen työhön ei usein riitä. Opiskelijoilla on oikeus laadukkaaseen opetukseen. Erityispedagogiset opetusmenetelmät ja tukimuodot ovat tukea tarvitsevan opiskelijan oikeus – myös työssäoppimisessa.

Jatko-opintokelpoisuus

Vastaajat ovat myös huolissaan opiskelijoiden jatko-opiskelukelpoisuudesta korkeakouluopintoihin. Yhteisten aineiden opetuksen tuntimäärät ovat jopa puolittautuneet. Yhteistä ainetta voi olla vain 14 tuntia lukuvuodessa. Jatko-opintokelpoisuuteen kuuluvia asioita ei ehditä käymään läpi ja näin tavoitteita yhteisissä aineissa ei voi saavuttaa. Tähän toki linkittyy peruskoulussa opittu pohjatieto oppiaineesta. Monella se on heikko.

Oman poikani ammatillisen koulutuksen ryhmänohjaaja kertoi ensimmäisessä vanhempainillassa, ettei koulu esimerkiksi pysty tarjoamaan riittävästi ruotsinopetusta, jotta opiskelijat oppisivat tarvittavat asiat. Varsinkin jos peruskoulusta tullaan heikoilla ruotsin pohjatiedoilla, on mahdotonta saada taitotaso, jolla jatko-opintokelpoisuuden tavoitteet ja edelleen korkeakouluopinnot mahdollistuisivat ja esimerkiksi ns. virkamiesruotsin taitotaso saavutettaisiin. Ammatillisen koulutuksen ryhmänohjaajan ohjeistus olikin meille huoltajille laittaa nuori kansalaisopistoon/työväenopistoon iltaopetukseen maksullisille ruotsin kielen kursseille.

Onko tämä todellakin perheiden tehtävä? Myös tämä eriarvoistaa perheitä. Kaikilla ei ole taloudellisia mahdollisuuksia kustantaa nuorelle maksullisia yhteisten aineiden kuten ruotsin kielikurssia ilta-aikaan. Jos toisen asteen tulee tuottaa jatko-opintokelpoisuus, sen tulee myös opettaa yhteisiä aineita siten, että tiedot opitaan jatko-opintoja varten pohjatiedot huomioiden.

Nuorten elämänhallinnan ongelmat ja oppimisen pulmat

Useissa vastauksissa otettiin esille, että meillä on joukko nuoria, jotka eivät pärjää tai pysy tavallisen ammatillisen koulutuksen “vauhdissa”, mutteivat he pääse myöskään erityisammattioppilaitokseen, jotka valitsevat opiskelijansa. Ikäänkuin näiden tahojen väliltä puuttuu yksi oppilaitosmalli tai ainakin tukien resurssimuoto. Tästä olen saanut myös yläkoulujen opoilta reilusti palautetta. Monesti näillä opiskelijoilla on mittavia elämänhallinnan ongelmia ja toiminnanohjauksen pulmia mahdollisten oppimisvaikeuksien lisäksi. Kotoakäsin he eivät ehkä saa tukea tai haluavat jo pärjätä itse, mutteivat silti pärjää. Millä turvaamme heidän toisen asteen opintonsa?

Toki kaikissa ammattioppilaitoksissa pitäisi olla mittava repertuaari yksilöllisiä tukitoimia ja erilaisia opintopolkujen mahdollistamista, mutta ilmeisesti käytännössä se ei kaikissa oppilaitoksissa toimi kuten pitäisi. Ns. Valma-opinnoissa saa olla vain vuoden ajan ja opiskelija, jolla on suuria toiminnanohjauksen pulmia ei pysty omatoimisesti opiskelemaan ammattiin valma-vuoden jälkeenkään. Itselläni on myös tästä kokemusta. Erityistä tukea tarvitseva nuori koki tukitoimet liian vähäisiksi tavallisessa ammattioppilaitoksessa, mutta samaan aikaan erityisammattilaitos ei hyväksynyt häntä opiskelijakseen. Tämän seurauksena tukea tarvitseva nuori keskeytti koulun. Tässäkään tapauksessa tavallisella ammattioppilaitoksella eikä erityisammattioppilaitoksella ollut mitään vastuuta opiskelijasta. Toimialan koulutuspäällikkö voivotteli, mutta se ei tilanteessa auttanut mitään. 16-vuotias tukea tarvitseva nuori jätettiin putoamaan koulutusjärjestelmästämme.

Ammatillisilla opettajilla ja resursseista päättävällä johdolla on erityispedagogista tietotaitoa liian vähän. Myös ammattioppilaitosten erityisopettajaresurssit ovat alakanttiin tämänhetkisiin tukea tarvitsevien opiskelijoiden määrään nähden (n. 30%). Moni nuori on käynyt peruskoulunsa erityisopettajan johdolla pienemmässä ryhmässä mittavin tukitoimin. Ammatillisessa koulutuksessa ei ole mahdollisuuksia samaan. Nuoret keskeyttävät koulutuksensa tukitoimien puuttuessa. He eivät itse osaa vaatia tukitoimia, se on opettajien ja oppilaitosten johdon resurssoitava.

Meidän tulisi puuttua näiden opiskelijoiden tilanteeseen jo ennen poissaoloja koulusta tai mahdollista koulupudokkuutta. Nuorisotyötä ja erityisnuoristyötä tuleekin vahvistaa jokaiseen ammatilliseen oppilaitokseen, jotta ns. riskiryhmässä olevat opiskelijat saadaan tuen piiriin heti koulutuksen alkaessa.

Vammaisten opiskelijoiden oikeus opiskella ammattiin ja työskennellä ammatissa

Vastaajien joukossa oltiin myös huolissaan vaikeimmin vammaisten opiskelijoiden koulutuksesta erityisammattioppilaitoksissa. Aloituspaikkoja koettiin olevan aivan liian vähän ja nämä oppilaitokset saavat itse valita opiskelijansa. Näin ollen osa peruskoulun päättäneistä nuorista ohjataan suoraan toimintakeskuksiin ilman toisen asteen koulutusmahdollisuutta. Vammaisten opiskelijoiden ammatillinen koulutus ei valmista useinkaan työelämään, vaikka osa-aikaiseen työhön olisi kykyä. Myöskään näiden opiskelijoiden jatko-opintokelpoisuus ei toteudu. Monet esimerkiksi vaikean autisminkirjon opiskelijoista päätyvät edelleen toimintakeskuksiin töihin ammattialan työn sijaan.

Vahvuusajattelu osana ammatillista koulutusta

Tukea tarvitsevien opiskelijoiden vahvuudet toivottiin nähtävät huomattavasti paremmin kuin tällä hetkellä. Osa koki negatiivisen “leiman” olevan opiskelijalla, joka tarvitsee erilaisia opetusjärjestelyjä ja paljon tukiresurssia. Vahvuusperustaista opetusta tai omien vahvuuksien tunnistamista ja sitä kautta nuoren itsetunnon vahvistamista ei yleisesti ammatillisessa koulutuksessa hyödynnetä tai edes tunneta. Vahvuuspedagogiikka loistaa monesti poissaolollaan.

Lopuksi

Alkuperäinen ajatukseni oli saada vastauksista suurin haaste ammatillisessa koulutuksessa. Kuten huomaamme huomioitavia asioita – haasteita – on monia. Opettajat ovat hyvin huolissaan omasta työstään ja laajemminkin suomalaisesta ammattiosaamisesta myös tulevaisuudessa.

Toivottavasti ammatillisen koulutuksen reformin asetusluonnoksen ollessa lausuntokierroksella edelläolevat asiat on huomioitu ja oikeasti pohditaan konkreettisella tasolla mihin ammatillista koulutusta ja suomalaista ammattiosaamista ollaan viemässä.

Olen tarvittaessa valmis antamaan oman erityispedagogisen osaamiseni näihin neuvotteluihin.

Kirjoittajalta:

Erja Sandberg
kasvatustieteen tohtori, erityispedagogi

Täältä pääset lukemaan muita blogikirjoituksiani

 

Aikuiskoulutuksen pedagogisten tukitoimien paketti (Erja Sandberg)

Aikaisemmin olen kirjoittanut varhaiskasvatuksen, alakoulunyläkoulun ja toisen asteen lukio-opetuksen sekä ammatillisen koulutuksen pedagogisten tukitoimien paketit. Olen saanut useita yhteydenottoja ja pyyntöjä selvittää tilannetta myös tukea tarvitsevien aikuisopiskelijoiden näkökulmasta – ja se tulee nyt.

Lainsäädännölliset erot ja velvoitteet

Aikuiskoulutus on usein ns. näyttötutkintoihin perustuvaa koulutusta eli opiskelija saa näyttää osaamisensa ja hänen aiempi osaaminen alalta myös tunnustetaan ja hyväksiluetaan koulutuksessa. Laissa ammatillisesta aikuiskoulutuksesta todetaan, että opiskelijalla on oikeus saada opetusta sekä henkilökohtaista ja muuta tarpeellista ohjausta. Erityisopetuksesta tai erityisestä tuesta ei aikuiskoulutuksen yhteydessä lainsäädännössä mainita.

Aikuiskoulutuksessa puhutaan usein henkilökohtaistamisesta, joka tarkoittaa aikuisopiskelijan lähtötilanteen kartoittamista ja tuen tarpeen pohtimista siten, että opiskelija saa näytettyä osaamisensa näyttöön johtavissa tilanteissa. Henkilökohtaistaminen ei kuitenkaan ratkaise esimerkiksi teoriaopintojen tuen tarvetta jos ja kun se pohjataan vain ammattiosaamisen näyttöihin.

Ammatillisessa aikuiskoulutuksessa todetaan usein myös henkilökohtaisista opintopoluista eli poluttamisesta. Näihin yksilöllisiin polkuihin voidaan kytkeä opiskelijan tarvitsemat tukitoimet opinnoissaan. Opiskelijoille on koulutuksen järjestäjän päätöksen mukaisesti voitu tarjota erityisen tuen palveluita ja laatia HOJKS tai muu erityistä tukea koskeva suunnitelma. Laki ei siis kuitenkaan velvoita tähän.

Dokumenttien siirto aikuiskoulutukseen

Mikäli opiskelijalla on ollut peruskoulussa tai jossain muussa aiemmassa koulutuksessa tukitoimien tarvetta ja se on dokumentoitu esimerkiksi oppimissuunnitelmaan tai HOJKSiin, on tärkeätä saada nämä dokumentit myös aikuiskoulutukseen erityisopettajalle. Aiempia dokumentteja voi myös pyytää (kohtalaisen ajanjakson takaa) edellisestä oppilaitoksesta. Aikuisopiskelija toki päättää itse dokumenttien mahdollisesta siirtämisestä ja luovuttamisesta oppilaitokseen, mutta suosittelen vahvasti kaiken mahdollisen kirjatun tiedon siirtämistä aikuiskoulutukseen. Se on aikuisopiskelijan etu. Näin voidaan saada tukitoimet heti käyntiin ja myös varmistaa, että tarjottavat tukitoimet ovat oikeanlaisia. Monesti hyviä oppimisen tukemisen käytäntöjä kun on kirjattu aiemmissa opinnoissa.

Entä tukiresurssit aikuiskoulutuksessa?

Aikuiskoulutuksen erityisen tuen resurssointi on vaihtelevaa. Oppilaitoksessa voi olla yksi ammatillinen erityisopettaja tai laaja-alainen erityisopettaja useita satoja opiskelijoita kohden. Jokainen ymmärtää, että tällöin erityisopettajan aika opiskelijaa kohti on hyvin rajallinen ja tukitoimet tuleekin olla selvästi määritelty myös opiskelijan kaikkien oppituntien ja opettajien kurssien kohdalla. Esimerkiksi jos opiskelijan on vaikea keskittyä tai hän omaa oppimisvaikeuksia, se on huomioitava tunneilla läpi aikuisopintojen kaikissa oppiaineissa.

Toisinaan tukea tarvitsevat aikuisopiskelijat ottavat minuun yhteyttä ja kertovat oppilaitoksen erityisopettajan suosituksesta vaihtaa opiskelupaikka ns. nuorisoasteen koulutukseen (monesti samat tutkinnot, mutta nuorilla ei samalla tavalla näyttöihin perustuva tutkinto). Tässä on hyvät ja huonot puolensa. Ensinnäkin vaihto voi olla hyväksi, mikäli nuorisopuolella ammatillisella erityisopettajalla on aikuiskoulutusta parempi resurssointimahdollisuus tukea kyseistä opiskelijaa. Aina näin ei ole. Resurssit tuleekin siis selvittää ennen mahdollista vaihtoa. Nuorisopuolella käytetään lakia ammatillisesta peruskoulutuksesta, ja siellä on selvästi todettu erityisopetusta annettavan esimerkiksi sairauksien tai oppimisvaikeuksien takia. Tämä tuki on esimerkiksi pedagogista tukea ja erityisiä opetus- ja opiskelujärjestelyjä. Myös HOJKSit ovat lakisääteisesti käytössä nuorisopuolella. On asia erikseen, haluaako aikuinen opiskella esimerkiksi 16-vuotiaiden kanssa samassa ryhmässä ja se tulee pohtia aina yksilöllisesti.

Osa minuun yhteyttä ottaneista henkilöistä myös on harmitellut, että aikuisen OLETETAAN osaavan opiskella ilman tukitoimia, ovathan he jo aikuisia. Aikuisella voi kuitenkin olla aivan vastaava tuentarve mikäli kysymyksessä on esimerkiksi keskittymisen hankaluus, toiminnanohjauksen pulmat tai oppimisvaikeudet. Ne eivät katso ikää ja seuraavat monesti läpi ihmiselämän.

 Minkälaista tukea aikuisopiskelija voi tarvita?

Oikeastaan kaiken saman tuen kuin lapset ja nuoretkin, tuen tarpeesta ja tasosta riippuen. Mikäli opiskelijalla on todettu laaja-alaisia tai erityisiä oppimisvaikeuksia, jokin oireyhtymä, sairaus, vamma tai vaikka kielellisiä tai hahmottamisen pulmia, hän oletettavasti tarvitsee yksilöllisesti pohdittua jonkinlaista tukea opintoihinsa. Monet tuentarpeet ovat verrattain pysyviä lapsuudesta lähtien, jatkuen nuoruuteen ja edelleen aikuisuuteen saakka ja ne tulee huomioida koulutuksessa. Näin voimme varmistaa tutkinnon suorittamisen annetussa aikataulussa ja myös varmistaa esimerkiksi teoreettisen tiedon oppimisen.

Tukitoimet tulee räätälöidä yksilöllisesti tuentarpeiden mukaisesti. Se on ehdottomasti lähtökohtana. Ei kaikkea kaikille, vaan tarpeen mukaisesti. Tuen tarve tulee tunnistaa, jotta tukitoimet voidaan kohdistaa asianmukaisesti. Opiskelijan voi olla esimerkiksi vaikeata keskittyä tunnilla tai hän voi olla hyvin häiriöherkkä erilaisille ärsykkeille (ryhmän äänet, tilan valaistus, opiskelijakavereiden kosketus ym.). Opiskelija voi tällöin tarvita rauhallisempaa opiskeluympäristöä, pienempää opiskeluryhmää tai jotain muuta tukea oppitunneille oppiakseen asioita. Esimerkiksi ADHD-oireisen aikuisoppijan on vaikeata keskittyä pitkäjänteisesti. Opettajan pedagogista ammattitaitoa on rakentaa oppitunnit siten, että erilaiset opetusmenetelmät vaihtelevat.

Osa opiskelijoista eivät saa tarvitsemaansa teoreettista tietoa pelkän opettajan puheen välityksellä ja silloin kirjallinen ja kuvallinen tuki toiminnan lisäksi on perusteltu myös aikuisopiskelijalle jokaisella oppitunnilla. Opinnoissa ammatillisia opettajilla on merkittävä rooli, joten tieto oppimisen pulmista tulee saattaa myös heille ja se tulee huomioida esimerkiksi kyseisen opiskelijan opetukseen kuuluvassa kirjallisessa materiaalissa. Tiedonkulku erityisopettajan ja opiskelijan muiden opettajien välillä on siten keskeistä.

Osalla aikuisopiskelijoistakin lähtötiedot ovat heikot ja olisi hyvä kartoittaa ovatko senhetkiset opiskeluedellytykset riittävät vai tulisiko ensin pohjatietoja vahvistaa. Ammatillisissa opinnoissa suomen kielen tason tulee olla hyvä ja myös matematiikan perustaidot tulee olla opittu, jotta ammattiin liittyvät matemaattiset laskut sujuvat. Esimerkiksi lääkelaskukurssi voi olla mahdotonta suorittaa, jos opiskelija ei osaa jako-, kerto- tai prosenttilaskua.

Myös aikuiskoulutuksessa osalla opiskelijoista on huomattavia toiminnanohjauksen tai elämänhallinnan pulmia. Nämä on myös huomioitava varhaisessa vaiheessa, ennenkuin opiskelija jää jälkeen ja kertyy rästisuorituksia. Jatkuvat epäonnistumiset vaikuttavat opiskelijan psyykeeseen – itsetuntoon ja minäkäsitykseen ja on tärkeätä tukea aikuisopiskelijaa mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Näin voidaan taata koulutuksen suorittaminen ja tietenkin koulutuksen tavoitteena on työllistyminen tutkinnon suorittamisen jälkeen.

Lopuksi

Tuentarpeiden lisäksi jokaisen aikuisopiskelijan tulee tuntea myös vahvat osa-alueensa. Suosittelen siis jokaiseen aikuiskoulutukseen myös vahvuustestejä esimerkiksi oppimisvaikeustestien rinnalle. Näin voimme tukea aikuisopiskelijan itsetuntoa ja positiivista minäkuvaa.

 

Kirjoittajalta:

Erja Sandberg
kasvatustieteen tohtori, erityispedagogi
ADHD-asiantuntija

Täältä pääset lukemaan muita blogikirjoituksiani

 

 

Noticing strengths and focusing on what’s positive makes a difference (Erja Sandberg)

In Finland, the upcoming trend in recent years has been acknowledging the strengths of the pupils; focusing on the positive. Earlier there were different tests that were based on missing skills instead of finding the strengths of pupils.

There are still some test run on pupils at different ages. All children are tested on their reading, writing and math skills when they start school at the age of seven. The main idea of the testing is to find possible learning difficulties at an early age. This way the supportive measures can be applied at the very beginning of the school career when they learn to read and write. During the nine years of comprehensive school, pupils are tested often and especially if they have learning difficulties.

If we only look at the need of support based on disabilities, we often forget the strengths. Pupils have a lot of different strengths and it is equally important to notice the strengths while teaching the pupils. Cognitive strengths can be seen in different school subjects. But there are also other kinds of strengths. And even the pupils with massive learning difficulties have many strengths. Therefore, the strengths should be tested and discovered as well.

The biggest change in Finland has been in pedagogics based on strengths which has its origins in positive psychology. An international character strength survey (VIA-test) has been translated into Finnish at the department of special education in Helsinki University and is now being taught in teacher training. This test is available on internet in many languages. It is also wise to familiarise with the background theory and realise why strength pedagogy is worth a try.

Noticing the strengths and voicing them is important to all of us – the children as well as the adults. Our strengths can be seen in all different areas of life including home, day care, school, hobbies and workplace. It is important to know your own strengths because after you know them, you can start seeing strengths in others. We can acknowledge that everyone is different in a good way!

When children and youngsters are taught about strengths, they are likely to see, benefit and refine them later in life for example in their working careers. Finding strengths in pupils, has been proven to have positive effects. Pupils can feel that they are good at something despite their disabilities. This way we can improve their self-confidence and self-concept and help them survive through hard parts of life as well.

Dr. Erja Sandberg

Do you want to read more in english?

My doctoral thesis briefing

Lectio precursoria: ADHD in the family